NARYMIN-MATKA.
Reading edition
Kun matkareki hurahti Obin jäälle, kimaltelivat lumet hopeisina tien molemmin puolin, mutta kun aurinko kallistui joen toisen rantaäyrään taa, hävisivät lumiristitkin ja kaikki lumet ympärillä näyttivät yhtä harmailta kuin pilviin peittyvä taivaskin. Mutta siellä missä reki solahti setripuumetsän sisään, oli yhtä aavemaista kuin olisi ajanut talviyönä salotietä pitkin. Metsän kannotkin törröttivät siellä täällä, niinkuin karhu olisi ne kääntänyt kupeelleen ja tahtonut näyttää, kuinka monihaaraiset juuret metsän jättiläisillä on.
* * * * *
Narymin-matkastaan Svinhufvud kertoo:
— Ennen jäitten lähtöä, maaliskuun lopulla, tuli minulle, ihme kyllä, sellainen määräys, että pitää muuttaa asumaan toiseen karkoituspaikkaan, Kolyvanin kaupunkiin. Mistä sellainen määräys oli tullut, ja kuka sen oli saanut aikaan, siitä ei minulla ollut tietoa. Sen olivat ehkä ententen diplomaatit puuhanneet, tai oli se järjestetty kotimaasta käsin, sillä äitini nimessäkin oli asiasta tehty pyyntö. Muutoin piti sen olla jonkinlaisena helpotuksena minulle. Tymskojelaiset asiasta kuultuaan rupesivat peloittelemaan, että mitäs te Kolyvaniin menette, siellä on huono olla ja siellä on paljon rosvoja ja varkaitakin. He olisivat tahtoneet meitä jäämään. Me kiitimme ja sanoimme, että kyllä täällä on ollut hyvä olla, mutta kun on määrätty muuanne, niin kyllä kai sinne on mentävä.
Eräänä päivänä huhtikuun alussa saapui Narymista Petroff-niminen sotilasvartija. Hänellä oli kirje, jossa sanottiin, että minun pitää lähteä Narymin poliisipäällikön, Walterin puheille juuri Kolyvaniin-siirron johdosta. Otin siis turkin ylleni, ja niin noustiin rekeen. Oli koko päivän ajo ja vähän päällekin, muistaakseni 12 penikulmaa. Vaikka hevoset juoksivat puhtaasti koko matkan, tulimme, oltuamme Iljinassa yötä, vasta toisena iltana Narymiin. Silloin rupesi jo hiukan tuntumaan keväältä, eikä niin hiukankaan, sillä kun ajettiin Kargasokin kylän läpi, niin kottaraiset olivat jo puissa; läheni jo se aika, jolloin jäät rupeavat pettämään. Kargasok muuten merkitsee alkuasukkaitten kielellä samaa kuin karhunpesä, selittivät venäläiset. Tultiin sitten Narymiin. En oikein muista, missä olimme yötä, mutta seuraavana päivänä vietiin minut Walterin puheille. Hän otti minut varsin ystävällisesti vastaan. Selitin hänelle, niinkuin olikin, ettei nyt voinut lähteä Kolyvaniin, sillä jäitten lähdön aika oli jo ovella. Sovimme Walterin kanssa, ettei minun tarvitse lähteä vielä nyt, vaan vasta kun laivaliikenne alkaa. Se oli hyvä asia, se. Narymissa kävin tapaamassa Semeshkoa ja Välisalmea; muutamia muitakin karkoitettuja näin, m.m. paroni von Korffin, joka oli kotoisin Riiasta. Saatuani asiat suoritetuiksi palasin heti takaisin Tymskojeen.
* * * * *
Narymin kaupunkia kuvaa tohtori Kai Donner hyvin sattuvasti:
— Jo kaukaa kohosivat kirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet korkean mäen harjalle, sivuutimme esikaupungin, jota sattuvasti sanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimeä käytetään monen muunkin siperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella keskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden vinot rivit muistuttivat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa. Kaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden kasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä muistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen, meikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta pieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi, eikä senkään takia, että se on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi vähitellen huuhtoo pois — vanha kirkko on jo vaipumaisillaan jokeen —, vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista rakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään puoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa sekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan unohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin niitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan vuosikausia, näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka he pakosta ovat jättäneet.