KOTKANIEMI.
Reading edition
Kivijärvi olisi tahtonut viedä vetensä suoraan Suomenlahteen, mutta Salpausselkä oli kiertänyt selkänsä joka puolelta sen eteen. Silloin oli Kivijärvi lähtenyt viemään vesiään länteen, mutta Salpausselkä oli kiiruhtanut edellä ja laittanut salpansa sielläkin eteen. Oli juostu kuin kilpaa Kivijärven vesien yhä ohetessa ja viimein väsyessä kapeiksi jokijärviksi.
Olisivathan Kivijärven vedet Jänköjärviä myöten yli pienen kannaksen päässeet Saimaan ja Vuoksen kautta Laatokkaankin, mutta Kivijärvi ei uskaltanut lähteä siihen suuntaan, sillä siellä oli edessä Imatra, johon sen laineet olisivat pirstautuneet tuhansiksi pisaroiksi.
Kivijärvi ja Saimaa olivat samaa järveä, ennenkuin kapea kannas kohosi veden alta niiden väliin, mutta Kivijärven vesi on vielä kirkkaampaa kuin Saimaan. Kun aurinko kuumentaa järven pintaa ja tyynnyttää sen jonakin kesäisenä päivänä peilikirkkaaksi, silloin kuultaa hiekkapohja sen alta metrien syvältä. Aurinkoisena keskipäivänä näyttävät sen kiviset rannatkin niin puhtailta, että tuntuu, kuin tuuli ja laineet olisivat olleet kilpaa niitä valkaisemassa.
Lemin puolella on heinikkoisia järvenrantoja, lepikolta ja lainehtivia viljapeltoja. Sen vesillä soutavat sunnuntaisin kirkkovenheet lahden poukamaan, jonka pinnalla kirkonristi kimaltelee ja jonka rannoille kuuluu aamukellojen soittoa. Mutta Luumäen kirkolle ei päästä venhein, sillä Salpausselkä sulkee tien. Se kulkee aivan Kivijärven rantaan kiinnipainautuneena ja jättää kirkon kauaksi toiselle rinteelleen.
Salpausselän harjalla kasvaa solakkaa mäntymetsää, mutta kuivien kanervikkojen ja harmaiden poronjäkälien keskeltä. Suotkin näyttävät kaatuneine puunrunkoineen yhtä karuilta kuin Lapissa. Tasaiselta Helsingin ja Viipurin maantieltä, joka kulkee harjun selkää, näkee metsässä jättiläiskiviä tuon tuostakin. Kivijärven saaret ja rannat niinkuin pohjakin ovat kiviä täynnään.
Samoinkuin Lapin Inarissa on Kivijärvessäkin 99 saarta. Ne ovat niin karuja, ettei kukaan ole uskaltanut mennä niihin asumaan, ei ainakaan eteläisten vesien saariin, joita Salpausselkä on muovaillut mielensä mukaan. Sorsatkaan eivät ole ryhtyneet Kivijärven etelärantoihin pesimään. Mutta Lemin puolen vesissä ne uivat ja pesivät mielellään. Salpausselän-puolisissa saarissa pesivät vain yksinäiset kalalokit, jotka päivisin istuvat rantakivillä ja katselevat ahvenheinien huojuntaa.
Yttsaaren ja Parkkisaaren välistä pistää Kivijärveen leveä ja lyhyt niemi, jonka pää ohenee kapeaksi rantakivijonoksi. Niemen molemmin puolin kiertävät kaarevat lahdenpoukamat, jotka sen kärjen taa päästyään muuttuvat kauniiksi hiekkarannoiksi. Mutta rantakivijonon päässä on pieni entinen venhesaari, jonka rannoilta hiekkarannat näkyvät yht'aikaa. Tämän niemen, jonka lahdenpoukamat kaartavat kuin linnun siivet ja jonka rantakivijonon kärjessä on Koppolniemen pienoissaari, ovat sukupolvet ennen meitä nimenneet Kotkaniemeksi.
Mäennyppylän takaa tulee eteen punainen portti, jonka luota paistavat jo vastaan kartanon valkeat seinät. Portin ja maantien välissä kasvavat isot männyt harvassa, mutta metsänä silti, ja niiden välissä kiertävät leveät metsäpolut, jotka ovat tallautuneet koviksi ja juurikkaisiksi.
Portilta tulevat jo koivut ja kuuset vastaan näyttämään tietä pitkin pihamaata Kotkaniemen pääovelle. Koivuja kasvaa myös kartanon puutarharinteellä, jonka maat viettävät Kivijärveen. Rantapolun päässä on pieni, leppien ja pihlajoiden rannasta erottama sauna, jonka siniset savut kiertelevät Kivijärvelle joka lauantai-ilta ja kaartavat joskus tuulen mukana kartanollekin. Silloin lehahtaa tuttu saunantuoksu sieraimiin ja tuo mieleen vastat ja löylyt.
Ulkorakennukset ovat pihan metsänpuolisella sivulla aivankuin piiloon pyrkimässä. Siellä ovat tallit, navetat ja halkovajat ja niiden takana kanala, mutta etu vierellä on parihuoneinen pieni renkitupa. Samassa rivissä seisoo kartanon kanssa pihan sivussa punainen metsähuvila kuin valkean kartanon pieni tytär.
Kartanopihalta aukeaa Kivijärvelle ihana näköala. Edessä näkyy Parkkisaari niemineen ja pienine tytärsaarineen, mutta kauempana on Petäjäsaari ja sen takana Rapasalo. Koppolniemen kärjen kohdalla on Yttsaari ja sen takana kaunis Sarviniemi, joka on kuin saari kapeine, rantaan yhdistyvine venhekannaksineen. Sen päässä on ohut hietikkoniemi, jonka suuntaa tuulet aina kääntelevät mielensä mukaan, milloin sarveksi itään, milloin sarveksi länteen päin. Kotkaniemen hiekkaiselta uimarannalta, saunan takaa, näkyy kapea Haapaniemi. Mutta Sarviniemen ja Haapaniemen väliltä näkyy vain saaria loppumattomiin, eikä Kivijärvi pääse leventelemään vesiään suuriksi seliksi. Edessä oleva Kotkanselkäkin on avoimilla kohdillaan vain kilometrin, parin levyinen, vaikka Kivijärvi itse on kaksikymmenkilometrinen kaikille suunnille.
Kun Kivijärveltä nousevat synkät ukkospilvet ja aurinko luisuu niiden mustaan reunaan, silloin valahtaa taivaalta ihmeen kaunis ja sadunomainen valaistus yli Kotkaniemen. Koivujen pitkät oksat riippuvat hopeanhohtoisina, ja Kivijärven pinta värähtelee sadetta odottaen. Mutta kun pilvet ovat purkaneet vihansa, kimaltelevat sadepisarat lehdissä ja odottelevat jälleen aurinkoa.
Kotkaniemen valkea kartano on kuin linna Salpausselällä, jonka viereisiä rantoja Kivijärvi hyväilee ja jolle mäntymetsä huojuu surujaan ja ilojaan. Se on kuin linna senkin takia, että sitä ympäröivät kivet ja kalliot, joiden lomiin koivut ovat tunkeneet juurensa syvälle Suomen multaan.
* * * * *
Olen nähnyt, kuinka kevät on tullut kauniiseen Kotkaniemeen ja tuonut mukanaan valkeat yöt. Aamuisin ovat pihakoivut seisseet vihertävissä silmikoissaan ja päivänpaisteessa levitelleet lehtiään. Pihalle on aurinko yhtäkkiä nostanut matalan ruohon, ja kun sitä nyt katselen, tuntuu kuin se olisi ollut siinä aina, jo ennenkuin lehdet tulivat puihin. Päivät ovat pidenneet juhannukseksi ja alkaneet jälleen kallistua syksyyn. Mutta sitä ennen on kesä keikkunut niityillä ja metsissä ja saanut mansikat kypsymään.
* * * * *
Sinä kesänä, jolloin maailmansota syttyi, asui Kotkaniemen kartanossa Lappeen tuomiokunnan tuomari Pehr Evind Svinhufvud. Tämän sodan aattona taivas kuumotti öisinkin ilmivalkeana. Ja kun tähdet ilmestyivät yläilmoihin, oli maailmansota jo aloittanut hirmuisen leikkinsä ihmiskohtaloilla.
Kotkaniemen isäntä oli jo muutama vuosi sitten täyttänyt 50 vuotta. Näin hän oli saavuttanut uuden merkkipylvään sillä ihmeellisellä tiellä, jota me ihmiset sanomme elämäksi, mutta jonka suuntaa me emme tiedä emmekä voi kartasta katsoa. Sen kahden puolen oli Suomessa eletty taistelun aikoja. Vuodesta toiseen oli Svinhufvud istunut puhemiehenä eduskunnassa, joka silloin johti puolustustamme Venäjää vastaan. Mutta maailmansodan aattona oli hän tuomarinpöytänsä takana tuomiokunnassaan, johon silloin kuuluivat Valkealan, Luumäen, Lappeen, Lemin, Taipalsaaren, Savitaipaleen ja Suomenniemen pitäjät.
Svinhufvud oli valinnut asuinpaikakseen Luumäen pitäjän, josta hän osti Kotkaniemen kartanon vuonna 1908. Sen oli rakennuttanut ja paikan sille valinnut Lappeen tuomiokunnan edellinen tuomari, laamanni Alfred Thomé. Tämä asui ensin 10 vuotta Lauritsalassa, mutta kun olo siellä kävi levottomaksi kasvavan liikenteen takia, päätti hän muuttaa johonkin sopivaan ja kauniiseen paikkaan tuomiokunnassaan. Pitkän etsiskelyn jälkeen hän päätyi Luumäen Kotkaniemeen, johon pari vuotta ennen tämän vuosisadan alkua rakennutti itselleen kartanon.
Kotkaniemen maita viljeli maailmansodan ensi vuonna isäntärenki Reetu Virtanen. Hän nousi varhain aamuisin ja kiiruhti pellolle palaten vasta iltamyöhällä. Hänen haltuunsa sai rauhassa uskoa viljelykset, sillä hän hoiti niitä niin tunnollisesti, kuin ne olisivat olleet hänen omiaan. Talouspuolella askaroi uskollinen Alma Kottelin, joka oli tullut taloon jo vuotta ennen Kotkaniemen ostamista. Hänestä oli vuosien mittaan tullut kuin perheen oma jäsen.
* * * * *
Juhannusaattona ennen maailmansotaa, auringon uppoutuessa Kivijärven kalvoon ja kokkotulien syttyessä sen rannoille, luisui Kotkaniemen hiekkarannalta juhannusvenhe järvenselälle saariin ja saarten taa. Ellen Svinhufvud, Kotkaniemen kartanon rouva, näki ympärillään tyynen Kivijärven, jonka pintaan ei kuvastunut ainuttakaan pilvenhattaraa, hän näki venheessä oman perheensä kesän ja koivujen keskellä ja kuuli juhannuskokoilta iloista laulua. Vain Kotkaniemen isäntä oli poissa. Hän oli kaukana Saksanmaalla, Nauheimissa, kylpemässä ja hoitamassa terveyttään sen taudiniskun jälkeen, joka jo keväällä oli häntä kohdannut. Vasta juhannuksen jälkeen odotettiin häntä kotiin saapuvaksi.