LÄHTÖ VIIPURISTA.
Reading edition
Vanki oli yksin. Vaikka päivä alkoi jo hämärtyä, näkyi vankilan pihalla vielä miehiä kävelyllä. Oli näet sunnuntai, ja vangeillekin tahdottiin silloin antaa enemmän vapautta. Katsellessa noita muita vankeja, joiden kasvoissa kuvastui rikollisuus, muistui Lappeen tuomiokunnan tuomarin mieleen toinen päivä vankilassa. Silloin oli hänellekin tarjottu tilaisuus mennä kävelemään vankilan pihalle yhdessä muiden vankien kanssa. Mutta hän oli vain kiittänyt huomaavaisuudesta ja kieltäytynyt, sillä eihän hän, joka oli ollut noiden toisten tuomari, voinut mennä sinne.
— Voi olla vielä vanhoja kundeja!
* * * * *
Vihkiäisillallisten jälkeen, joissa oli vallinnut painostava mieliala, Ellen-rouva on nukkunut rauhattomasti. Tosin ei hänellä enää kahteen viikkoon ole ollut rauhallista yötä, mutta nyt tuntuu uni kokonaan paenneen. On kuin hän yhä vain seisoisi vankilan isossa salissa ja näkisi harmaapukuisten salapoliisien vaanivan kaikkialla ympärillä. Mutta aamupuoleen, kun väsymys jo on uuvuttanut viimeiset voimat, Ellen-rouva vaipuu hetkeksi horroksiin. Lundsonin ruokasalin seinäkello lyö kuusi, mutta ne lyönnit hän kuulee vain puolella korvalla. Ne tuntuvat tulevan jostakin hyvin kaukaa ja jäävät hetkeksi korviin kumajamaan.
Kuului vihlova, kimeä soitto. Mutta ennenkuin Ellen-rouva ehti tajuta, että oltiinkin pimeässä Viipurissa eikä Luumäellä, oli puhelin jo pärähtänyt viimeisen kerran. Pimeässä eteishuoneessa kuului hetken ajan kyselevä ääni, mutta soittaja oli poissa. Pahoin aavistuksin palasi Ellen-rouva huoneeseensa. Kuka oli soittanut näin aikaisin aamulla? Kellohan oli vasta puoli seitsemän, ja ulkona oli pilkkopimeä. Hän kiersi sähkölampun palamaan. Valkeaan kattoon livahti musta varjo, mutta lattialle ja vuoteelle piirtyivät keltaiset valojuovat.
Jälleen kuului puhelinsoitto eteisestä.
Walter von Gerichin puolesta, jonka oli täytynyt kiiruhtaa vankilaan, ilmoitettiin puhelimessa vain lyhyesti:
— Nyt ne lähtevät viemään häntä! Juna lähtee kello puoli kahdeksalta, mutta siihen ette enää ehdi! Matkustakaa seuraavassa junassa Pietariin!
* * * * *
Vankilan portin edustalta — kello oli vasta vähän yli 7 aamulla — vieri auto ulos pimeään kaupunkiin. Vain siellä täällä tuli joku yksinäinen jalankulkija vastaan. Katulyhdyt, jotka himmennettyinä valaisivat pimeitä katuja, vaikuttivat unisilta, niinkuin yksinäiset työhönsä kiiruhtavat ihmisetkin. Poliisiupseeri v. Grossin ja muutamien vartijoiden saattamana kuljetettiin karkoitettu junaan, jossa hänelle oli varattu kokonainen vaunu. Kun vankilan portailta lähdettiin, oli Walter von Gerich pyrkinyt mukaan autoon karkoitettua saattamaan, mutta komissaari v. Gross oli työntänyt hänet pois Silloin Gerich juoksi rataa pitkin nopeasti asemalle ja tapasi aivan viime hetkessä Svinhufvudin. Kiireessä hän sai ilmoitetuksi vain seuraavat sanat:
— Tulen vaimosi kanssa seuraavassa junassa!
Kun vartijat olivat asettuneet paikoilleen, vihelsi juna ja lähti, mutta ikkunoiden eteen vedettiin verhot. Juna läheni lähenemistään Suomen ja Venäjän rajaa. Jossakin viimeisillä asemilla hakivat vartijamiehet vangille voileipiä. Minuutit kuluivat hitaasti, kunnes juna vihdoin pysähtyi Valkeasaareen, Rajajoen toiselle puolelle.
Suomi oli jäänyt taakse, eikä karkoitetulle oltu suotu tilaisuutta sanoa edes katsein hyvästiä omalle maalleen. Mutta sydän sanoi hyvästit salaa. Karkoitettu näki läpi vaunun verhojenkin edessään isänmaan yhtenä suurena kokonaisuutena. Hän näki Suomen saaret ja järvet, näki viljapellot ja kylänraitit. Hän muisti kotiveräjän ja pihakoivun, muisti allien ja kurkien tulon, kun ne keväällä taivaankorkealla kiiruhtivat yli Kivijärven Vienan-Karjalaan. Allit pysähtyivät muutamiksi keväisiksi päiviksi saarten rantoihin rallattelemaan, mutta kurjet eivät jääneet. Niiden siipien suhina kuului vain kotiportaille tyyninä kevätiltoina.
Mutta junan kiitäessä Pietaria kohden kiiti sen edellä suuren Venäjän pääkaupungin kuvernöörille sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Svinhufvud saapuu, samanlainen sähkösanoma kiiti yhdenaikaisesti myös Helsinkiin kenraalikuvernöörille, ja se kertoi seuraavaa:
»Tänään aamupikajunassa lähetettiin Pietariin Svinhufvud poliisikomissaarion, etsivän konstaapelin ja santarmialiupseerin saattamana. Pietarin kuvernöörille on ennakolta ilmoitettu sähkösanomalla. Svinhufvudin lähdöstä ei ollut kellään tietoa, eikä kukaan ollut asemalla saattamassa.»
* * * * *
Viipurista-lähdöstään Svinhufvud kertoo:
-— Heti seuraavana maanantaina häitten jälkeen, jotka olivat sunnuntaina, tuli käsky aikaisin aamulla: pian vaatteisiin, puolen tunnin perästä lähdetään! Minä menin puoli kahdeksan junassa ja vaimoni ja rouva Hasselblatt yhdeksän aikaan.
* * * * *
Niiden vieraiden joukossa, jotka Viipurissa kävivät tervehtimässä Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli myös hänen vävynsä, insinööri Sommar. Kun vävy kysyi appiukoltaan, mitä tämä ajatteli tuomiostaan, oli Svinhufvud vastannut:
— En luullut, että kävisi näin. Ajattelin, että lähettäisivät Krestyyn tai sotatuomioistuimen tuomittavaksi johonkin muuhun vankilaan.
Vielä oli vävy kysellyt, luuliko appi pääsevänsä takaisin kotiin. Siihen oli Svinhufvud vastannut samoin sanoin kuin Ignatiuksellekin:
— Kyllä — Jumalan ja — jatkaen hymähtäen — Hindenburgin avulla!
Svinhufvudin kasvoilla ei pieninkään ilme ollut osoittanut mielenliikutusta, mutta omaiset sanoivat hänelle kuitenkin hyvästi, niinkuin sanotaan sille, jota ei enää koskaan odoteta kotiin palaavaksi. Svinhufvudin vanha äiti, joka asui Helsingissä, ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin muut. Hän luotti lujasti siihen, että poika vielä kerran palaa kotimaahan. Vanhuuden takia hän ei lähtenyt poikaansa tervehtimään Viipurin lääninvankilaan, samoinkuin ei Svinhufvudin sisarkaan, Mathilda, jonka terveys oli heikko. Molemmat kuitenkin luottivat lujasti tulevaisuuteen.