KOLYVANIN VENÄLÄISET.

Svinhufvud kertoo:

— Kolyvanin venäläiset elivät niinkuin pikkukaupungissa yleensä eletään. Säätyluokan muodostivat virkamiehet ja varakkaammat porvarit perheineen. Kaupungin virkamiehiä olivat papit, poliisimestari ja hänen apulaisensa, tutkintotuomari, joka oli suorittanut lainopillisen tutkinnon Moskovan yliopistossa, rauhantuomari, postimestari ja lääkäri, jona alkuaikoina oli ennenmainittu »doktoritsa» ja hänen poismuutettuaan mieslääkäri, joka sairaalloisuuden vuoksi ei voinut palvella rintamalla. Sen ohessa kaupungissa oli apteekkari ja puoli tusinaa äveriäitä kauppiaita. Tämä seurapiiri pani kaupungissa toimeen iltamia ja tanssiaisia ja esitti näytelmäkappaleita sekä seurusteli tietysti keskenänsä sangen ahkerasti.

Muistan, että kesällä 1915 olimme pastorin kanssa eräissä arpajaisissa eli myyjäisissä, jotka oli järjestetty torille suureen lehtimajaan ja jossa myös esitettiin tansseja. Toisen kerran, taisi olla syksyllä 1916, olimme pastorin, hänen rouvansa ja Benitan kanssa katsomassa jotakin seuranäytelmää. Mutta muutoin elimme erillä venäläisistä. Nämä eivät liioin uskaltaneetkaan seurustella meidän kanssamme, sillä korkeat viranomaiset olisivat pian voineet kohdistaa epäluulonsa heihinkin. Sitäpaitsi maailmankatsomuksemme oli niin erilainen, ettei meistä ollut seuraa eikä huvia toisillemme.

Ainoat kolyvanilaiset, joitten kanssa olimme enemmän tekemisissä, olivat mainittu apteekkari, nimeltä Annanoff, sekä rohdoskauppias Alenski. Apteekkari Annanoff oli Kolyvanin keskeisimpiä henkilöitä, vaikk'ei ollutkaan erikoisen varakas. Hän oli nainut erään saksattaren, joka ei osannut saksaa ensinkään ja joka oli lisäksi kreikkalaiskatolinen; Annanoff itse oli kotoisin Tallinnasta, puhui saksaa hyvin ja oli luterilainen. Hänen isänsä oli eläessään merikapteeni, joka kuljetti höyrylaivoja Suomenlahdella ja Itämerellä, ja hänen mukanaan oli Annanoff nuoruudessaan kerran käynyt Helsingissäkin. Hän oli pikkuinen, pirteä ja hauska mies. Maailmaa hän oli nähnyt paljonkin, ja hänen luonaan käytiin usein juttelemassa, ja hän kävi meillä. Hänen apteekissaan ei ollut lääketarpeita paljoakaan, mutta riittämiin asti sentään. Hänellä oli apteekkarina oikeus spriin saantiin, ja siitä riitti myös syrjäisille, mutta toisinaan viinakset menivät hukkaankin. Niinpä kerrankin, kun Annanoff oli lähettänyt renkinsä Novonikolajevskiin hakemaan paria »ämpäriä» spriitä, tämä oli hyvien ystävien seurassa ryypännyt toisen astian kokonaan ja toisestakin suurimman osan.

Mistä syystä Annanoff oli tullut Kolyvaniin, sitä en kysynyt. Ylipäänsä ei tiedusteltu, kuinka kukin oli sinne joutunut. Siperiassa kerrottiin, että kun Venäjällä virkamiehen toimintaan ei oltu tyytyväisiä, hänet siirrettiin samanlaiseen virkaan itään päin, ensin Venäjälle ja sitten Siperiaan. Jos ei sielläkään voinut hoitaa itseään, tuli lopulta ero.

Alenskiin, jolla oli Kolyvanissa pieni rohdoskauppa, tutustuttiin hänen luonaan ostoksilla käytäessä jo ensi päivinä Ellenin ollessa mukana. Alenskilla oli lähellä toria pieni, siisti puurakennus, joka näytti hyvin hauskalta. Kun oltiin kävelemässä Ellenin kanssa, mentiin sinne katselemaan. Hän huomasi heti, ettemme olleet alkuasukkaita, ja rupesi puheisiin, ja niin tuli meistä tutut. Hän oli puolalainen eikä ollut karkoitettu. Hänen rouvansa nimi oli Majevski, siis sama nimi kuin suomalaisen saattajammekin.

Alenskille saatoin kerran tehdä hyvän palveluksen. Se oli syksyllä 1915, jolloin vaimonikin oli siellä. Hän tuli meille ja sanoi asiansa olevan aivan tiukalla. Hänellä oli mylly maaseudulla noin 7—8 penikulman päässä ja se oli siirrettävä toiseen paikkaan, noin 3 penikulman päähän Kolyvanista. Muutto oli jo täydessä käynnissä, koneet ja laitteet par'aikaa matkalla, mutta rahat loppuivat kesken. Hän tarvitsi vielä sata ruplaa, ja ellei hän niitä saisi, jäisi mylly taipaleelle ja pilaantuisi pian. Sellaista tappiota hän ei kestäisi, vaan menisi konkurssiin. Hän pyysi sen vuoksi minulta tuon summan lainaksi ja tarjosi pantiksi kaksipiippuisen haulikon ja joitakin rouvansa kalleuksia.

Kun kysyin, eikö hänellä ollut liiketuttavia kauppiaitten joukossa, jotka voisivat auttaa, vastasi hän:

»Te ette tunne Venäjän tapoja. Kun täällä joku joutuu vaikeuksiin, niin kukaan ei lainaa kopeekkaakaan. Kaikki vain toivovat konkurssia ja hyökkäävät sitten kimppuun ja ottavat kaikki!»

Rahat hän sai ja minä pantin. Olisin kyllä ilman panttiakin voinut uskoa hänelle rahat, mutta kun hän miltei tyrkytti pantin, otin sen vastaan.

Lainarahoillani Alenski sitten sai myllynsä paikoilleen ja asemansa pelastetuksi. Parin kolmen kuukauden kuluttua hän maksoi velan takaisin.