TALVITIELLÄ.

Vielä muutama kuukausi sitten oli Ob virrannut väyläänsä pohjoiseen. Sen vedet olivat tulleet tuhansien kilometrien takaa ja jatkaneet matkaansa vielä kauemmas suureen, jäiseen mereen. Mutta lokakuussa olivat aallot alkaneet tyyntyä ja virran vaellus hiljetä. Eräänä varhaisena pakkasaamuna oli veden pintaan kutoutunut lasinen verkko, mikä marraskuussa oli sitten ruvennut kasvamaan paksuksi kuoreksi. Jäälle ilmestyivät kohta ensimmäiset matkareet, jotka tulivat jostakin kaukaa pohjoisesta, ja pian niitten jälkeen syntyi viittatie. Joskus lumikinokset hävittivät reenjäljet, mutta jokiviitat neuvoivat silloin tien suunnan virran oikkujen mukaan. Mutta kun joki yltyi myötäänsä mutkittelemaan, suuttui viittatie ja oikaisi suoraan yli äyräiden.

Joulun alla, juuri silloin kun talvi oli pimeimmillään, ajoi Tomin ja Obin viittatietä Lappeen tuomiokunnan tuomari. Reessä hänen vierellään istui ison turkin sisässä hänen vaimonsa. Kokkapenkillä huuteli kyytipoika kolmelle hevoselleen, jotka toinen toisensa edessä kilpaa kiitivät jäistä tietä pitkin. Ilmassa viuhahti pitkä piiska, joskus varoitukseksi, mutta useimmiten sihahtaen kipeästi hevosraukkojen väsyneisiin selkiin.

Päivällä aurinko paistoi muutaman tunnin turkkien väliin, lämmitti hetken kylmettynyttä nenää ja hävisi taas. Auringon noustessa näytti rantakoivujen huurre hopeiselta, mutta sen laskiessa tuntui kuin kulta olisi kimallellut niiden latvoissa. Pajut olivat vieläkin paksummassa huurteessa. Niiden oksat raapivat alati reen laitaa ikäänkuin huomauttaen matkamiehille, että oltiin taasen jokiäyräällä.

Ei ainoatakaan virstapylvästä tullut vastaan, mutta penikulmat jäivät kuitenkin jälkeen. Vain kylien kohdalla voi mitata matkojen väliä, mutta erämaissa tie tuntui loputtomalta. Päivästä päivään ajettiin vain pohjoiseen. Yöt nukuttiin kievareissa, »stanokeissa», ja aamulla jatkettiin jo matkaa. Tuntui niin oudolta, kun nuo harmaat kylät toisensa jälkeen vilisivät silmien ohi. Ne pienenivätkin kuta pohjoisemmaksi tultiin, mutta joen äyräät pysyivät aina jyrkkinä.

Usein näkyi taivas rannattomana ulappana, varsinkin silloin, kun noustiin jokirinteitä ylös. Mutta kun noita samoja jyrkänteitä laskettiin alas, sumeni talvi silmissä. Hevoset kiitivät hurjinta vauhtiaan, ruoska vinkui, ja reki melkein lensi ilmassa. Tuntui kuin hevoset olisivat pelänneet reen hyppäävän hännilleen ja siksi ponnistaneet viimeiset voimansa alta päästäkseen.

Lunta, huurretta ja sinistä taivasta oli loppumattomiin sillä viittatiellä, joka johti kaukaiseen Tymskojen kylään pohjoisessa Siperiassa.

* * * * *

Rekimatkastaan Tymskojeen Svinhufvud kertoo: — Kolmella hevoskolmikolla lähdettiin, ja niin alkoi yhden viikon rekiretki. Oli järjestetty siten, että minä ja vaimoni istuimme toisessa ja Majewski ja saattomiehet toisessa reessä. Tavarat olivat erikseen kolmannessa. Ensimmäinen hevoskolmikko oli muistaakseni ilmaiseksi, mutta kahdesta muusta saatiin maksaa kyytiraha. Siperiassa ei saa kievarista kyytiä, ellei ole viranomaisten lupakirjaa siihen. Meille oli määrätty vain yksi maksettava kyyti, mutta me tarvitsimme kaksi. Kievarien isännät olivat toisinaan äkäisiä siitä, mutta saattomiehet komensivat heitä, ja niin saatiin aina kolme kyytiä.

Saattomiehet, jotka meitä seurasivat, olivat nimeltään Bogdanoff ja Karnaljuk. Edellinen oli tavallinen solttu Tobolskin kuvernementista, kiltti mies muuten, ja toinen, jolla oli nauha olassaan, oli joko valkovenäläinen tai vähävenäläinen. Karnaljuk tuli vain Narymiin saakka, jossa vaihtui uusi mies, Filatoff. Hän oli arvoltaan vääpeli, mutta en muista mistä hän oli kotoisin. Filatoff ja Bogdanoff olivat sitten meidän vartijamme Tymskojessa.

Reet olivat hyvin mukavia, vaikka verraten yksinkertaisia. Ne olivat kuin meidän liisterekemme, johon on pantu kahdet suuret siivet ympäri, jotteivät ne kaatuisi, sekä niinimatolla verhotut puiset reunukset sivulle ja taakse. Ne olivat hyvin tilavia, ja kun niihin pani heiniä, voi niissä istua kuin nojatuolissa. Jalakset nousivat korkealle eteenpäin, ja niihin oli rakennettu pieni kokkapenkki, jossa kyytimies istui. Hevosia oli jokaisen reen edessä kolme perätysten, sillä tiet olivat niin kapeat, etteivät ne mahtuneet vieretysten. Merkillepantava oli ajomiehen piiska. Se oli niin pitkä, että tapasi ensimmäiseenkin hevoseen. Piiskan puuvarsi oli verraten paksu, arsinan pituinen, ja itse piiskassa oli kolme osaa, jotka päähän käyden ohenivat. Sillä kun hujautti, niin kyllä sen tiesi. Tavallisella »siivettömällä» reellä ei olisi päässyt mihinkään, sillä tiet olivat hyvin kuoppaisia ja hyppyräisiä ja lisäksi ihan vinoon ajettuja.

Tie kulki ensin Tom-joen ja sitten Ob-joen vartta alas. Joessa oli monta haarautumaa, ja tie vei monin paikoin saarien yli. Talvella oli vesi niin alhaalla, että joen äyräät viettivät jyrkästi alas. Kuljettiin aina kestikievarista toiseen. Niitten väliä oli tavallisesti 30—40 virstaa, ja sellaisia taipaleita tehtiin pari kolme päivässä. Koko matkaa oli vähän päälle 600 virstaa, muistaakseni 613. Kartalla ei väli näytä niin pitkältä, mutta tie mutkitteli koko lailla.

Kievarissa juotiin teetä. Omituisena piirteenä voi kertoa, että tyttönen, joka toi lasit pöytään, säännöllisesti piti sormensa sisäpuolella, niin että laseissa näkyivät sormenjäljet. Se oli ensimmäinen huomio, ja se jatkui pitkin matkaa. Tee oli neliskulmaisiin kappaleisiin puristettua »tiiliteetä», ja siinä oli vähän kaneelia joukossa, minkä takia se oli hyvää kylmää vastaan.

Ob-joen toinen ranta oli lakeampi ja toinen metsäistä. Maisema oli yleensä jonkin verran vaihtelevampaa. Mäkiä ei kuitenkaan ollut, sillä ajettiin jokia myöten, mutta jokien äyräät olivat kyllä mäkien veroisia, niin jyrkkiä ja korkeita ne olivat. Ja sangen usein niitä mentiin ylös ja alas. Toisena iltana yövyttiin erääseen kylään, jonka nimi oli Moltshanovo. Se näytti koko lailla siistiltä, ja siellä oli sairashuone, jonka peltikattoiset rakennukset muistuttivat länsimaita. Kun Majewski rupesi puhuttelemaan »stanokin» isäntäväkeä, kävi selville, että se oli puolalaista. Isäntä oli nuorena 16-vuotiaana poikasena karkoitettu Siperiaan Puolan kapinan johdosta. Hän oli siellä nainut venakon, ja lapset olivat jotakuinkin venäläistyneitä.

Seuraavana päivänä tultiin varsin isoon kylään, jonka nimi oli Kalpashevo. Siellä oli jo muita karkotettuja, ja he tulivat tervehtimään meitä. He olivat venäläisiä ja poliittisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettuja ja tahtoivat tietää, oltiinko sosialisteja ja mistä syystä oli karkoitettu Siperiaan. Majewski sai olla tulkkina ja selittää, ettei meillä ollut mitään tekemistä venäläisten kanssa. Kalpashevo oli eteläisimpiä kyliä Narymin piirissä eli »Narymskij krajssa». Tämä »kraj» oli jo kauan aikaa ollut yksi Venäjän valtakunnan varsinaisia karkoituspaikkoja ja soveltuikin siihen varsin hyvin. Se oli laaja, noin 40 peninkulmaa poikittain ja 60 peninkulmaa pitkittäin eli siis pinta-alaltaan kuin puoli Suomea, mutta maan laatu oli enimmäkseen mahtavia ja veteliä soita. Asutusta oli vain Obin ja sen sivujokien varsilla, ja sitäkin harvaan, noin 18,000 henkeä koko »krajssa». Eteläosassa harjoitettiin vielä vähän maanviljelystä, mutta pohjoisempana eli väestö kalastuksesta ja turkiskaupasta. Tällaisessa maassa ei ollut suurta vaaraa vallankumouksellisten aatteiden levittämisestä. Ajattelipa sen maan väestö sitä tai tätä, ei valtakunnan rauha siitä häiriintynyt.

Kievareissa olivat yöt yleensä hyvin hankalat, kun ei ollut tilaisuutta mennä vuoteeseen. Ainoassa paikassa, missä sitä tarjottiin, oli vuoteessa tulirokkoinen lapsi, joka ajettiin pois, jotta vieraat saisivat mennä tilalle. Ei ollut aivan houkuttelevaa mennä sellaiseen sänkyyn. Niillä ei muuten ollut tupaa, niinkuin meillä, vaan iso sali, jossa lattialla oli kirjavia mattoja ja jonka takana oli pari kamaria. Isomman huoneen lattialla siellä maattiin. Minä makasin keskellä, Majewski toisella ja vaimoni toisella puolella. Turkit olivat alla ja peitteet päällä. Yöt kovalla lattialla maaten eivät olleet vaimolleni kovin mieluisia, mutta tultiin sitä sentään toimeen.

Eräässä kievarissa Kalpashevosta pohjoiseen oli isäntänä Danilo-niminen mies, joka sanoi olevansa ostjakki, vaikk'en tiedä, oliko hän ostjakki vai samojedi. Minä rupesin kyselemään häneltä sanoja, saadakseni tietää minkälaista miehen kieli oli. Kaksi sanaa oli minusta suomenkaltaista; puu oli pooja, reki oli kalk eli meidän kelkka. Muuta yhteyttä en tavannut. Danilo sanoi muuten, että ryssät ovat suuria löntyksiä. Jos ne olisivat niin vikkeliä ja taitavia kuin ostjakit, kääntyisi sota kohta toiselle tolalle. Sellainen ajatus hänellä oli sodasta.

Matkan varrella sattui useammankin kerran, että tavattiin jonkinlaisia karavaaneja, jolloin väliin toista sataakin hevosta tuli vastaan. Se ei ollut hauskaa, sillä piti ajaa aina tien syrjään ja laskea koko karavaani ohitse. Tavallisesti oli yhdellä ajomiehellä perässään 7 hevosta rekineen. Ne kuljettivat pääasiallisesti jäätynyttä kalaa, jota veivät Tomskiin, mistä tavara sitten kulkeutui Venäjälle ja aina Pietariin saakka. Kun Majewski ne näki, sanoi hän, että nyt hän tietää, mistä jäätyneet kalat Pietariin tulevat. Toisissa reissä oli setripuun pähkinöitä ja toisissa myös lintuja. Reet kulkivat kyllä hyvin, mutta tien ne viilasivat niin armottoman hyppyräiseksi, että kyllä siinä siivet tarvittiin, ettei kaaduttu.

Talot olivat tavallisesti yksissä ryhmissä. Vain jokin harva oli yksinään. Niissä olivat ikkunat aivan samoin kuin Muolaan venäläiskylässä Kyyrölässä.

Yhden ainoan kerran me kaaduimme. Ei koskenut yhtään, sillä lunta oli hyvin paljon; oli vain vaikea päästä ylös.

Vihdoin tulimme Narymin kaupunkiin, josta oli vielä 12 penikulmaa Tymskojeen. Narym oli pieni kaupunki, jossa asui noin 1,000 henkeä. Siellä tavattiin taas poliisiviranomainen eli »pristavi», jonka nimi oli Walter. Minulle lueteltiin uudestaan, mitä ei saanut tehdä, ja Majewski oli tulkkina. Sitten kysyttiin:

»Onko tällä herralla halu karata?»

»Ei», selitti Majewski, »kyllä hän tulee jäämään paikoilleen!»

»Jaha, jaha», myhähti »pristavi».

Perästäpäin selitti Majewski, että se oli vain sellainen pieni alkutunnustelu. »Pristavi» tahtoi tiedustella kautta rantain, oliko halu karata, ja ilmoittaa, ettei se aivan mahdotonta ollut. Sain kuulla, että karkaaminen olisi maksanut 3,000 ruplaa. Jos olisin sen lyönyt pöytään, niin olisin päässyt pois. Mutta minne minä olisin mennyt? Jos olisin osannut hyvin venäjänkieltä, olisin kyllä onnistunut, mutta kun en sitä osannut, niin olisi kielentaitamattomuus kohta herättänyt epäilyksiä. Saksalaiset upseerit, jotka lähtivät karkumatkalle, olivat järjestäneet asiansa siten, että ottivat mukaansa venäjänkieltä taitavan naisen, joka oli olevinaan heidän rouvansa. Tämä puhui tietysti venättä ja hoiti koko matkan. He menivät Kiinaan päin ja sen kautta pois. Myöhemmin kuulin kerrottavan, että Tomskissa väärät passit maksoivat 25 ruplaa, mutta sodan aikana ne alenivat 15 ruplaan. Kauppa kuin kauppa!

Narymissa levättiin puoli päivää. Sieltä ostettiin mukaan nikkelinen teekeitin ja kaikenlaista muuta tavaraa. Sitten lähdettiin ajamaan viimeistä taivalta. Iljinan kylässä oltiin vielä yksi yö ja seitsemäntenä iltana saavuttiin sitten Tymskojeen.

* * * * *

Reen pohjalta näkyivät taivaalla Siperian tähdet. Ne tuikkivat joka ilta ja yö, vieläpä aamupimeälläkin, kun kestikievarien pihoilta lähdettiin. Taivaan sini oli käynyt tummemmaksi kuin Suomessa, mutta tähdet olivat samat. Tuntui kuin ei Pohjantähti olisi liikahtanutkaan paikaltaan, vaikka sitä kohden vaellettiin päiväkausia. Se kimmelsi aina samalla paikalla ja näytti aina tietä samaan suuntaan. Otavakin oli ylhäällä, vanha tuttu, mutta se näkyi väliin lännestä ja väliin idästä, aina sen mukaan kuin joen uoma kierteli ja reki käänteli.

Tuhannet kilometrit olivat nyt Suomen ja Siperian välillä. Ob-joelta tuntui matka Kivijärvelle suunnattoman pitkältä. Mutta vaikka sadat penikulmat erottivat, olivat taivaalla miljoonat tähdet yhdistämässä.