KARKOITUSMÄÄRÄYS.
Reading edition
Oli marraskuun 28:s päivä. Vanki istui vuoteensa reunalla ja tutki edessä olevaa ranskankielistä Venäjän historiaa. Siinä kerrottiin, kuinka Venäjän kansa oli kolmatta sataa vuotta kantanut orjan kahleita. Tataariheimo oli hallinnut suurta kansaa, jolla ei ollut voimaa karistaa päältään vierasta iestä. Kun valta vihdoin oli tullut kansan omille miehille, oli Venäjän kehityksessä alkanut uusi kausi. Vieraita heimoja orjuutettiin, niiden joukossa monia suomensukuisia kansoja, jotka, jos olisivat olleet yksimielisiä, olisivat ehkä voineet selviytyä voittajina taistelussa. Nyt oli heidät lyöty maahan, monet heimot olivat jo kuolleet, ja niiden viimeiset rippeet asuivat hajallaan yli laajan pohjoisen Venäjän. Vanha syrjääninoita Pam oli jo yli 600 vuotta sitten sanonut kansalleen, että Moskovasta ei meille voi tulla mitään hyvää, mutta hänen sanojaan ei uskottu. Seurauksena oli, että Venäjä oli voittanut ensin kaukaisemmat heimokansat ja tullut nyt Suomen porteille. Nevan rannalle oli Pietari-tsaari Isonvihan aikana rakentanut pääkaupunkinsakin. Sataa vuotta myöhemmin Venäjä valloitti Suomen kokonaisuudessaan, mutta ei sentään koskenut Ruotsin lakeihin ja suomenkieleen. Nyt sensijaan oli Venäjä tullut Suomen koteihinkin ja pyrkinyt salakavalasti kuin varas viemään kansalta oikeuden ja äidinkielenkin turvan.
* * * * *
Kun ovi jälleen avautui ja vartija tuli hakemaan vankia kansliaan, oli Svinhufvud yhä edelleen kirjansa ääressä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Todellisuus karkoitti pian mietteet. Edessä seisoi Viipurin kaupungin poliisimestari, joka ryssiä kumartelemalla oli kohonnut asemaansa. Vangin astuessa sisään istui poliisimestari pöytänsä ääressä vakavan näköisenä.
— Kenraalikuvernööri on määrännyt teidät karkoitettavaksi Tomskiin!
— Määrätkää vain, karkoittakaa vain, yhtä laitonta on kaikki!
Poliisimestari ilmoitti edelleen, että vanki sai kolme päivää aikaa järjestääkseen asioitaan, minkä jälkeen oli lähdettävä matkalle.
Keskustelu päättyi siihen. Svinhufvudin kohtalo oli ratkaistu.
* * * * *
Maan sanomalehdissä oli lyhyt uutinen Svinhufvudin karkoittamisesta. Niinpä Helsingin Sanomat kertoi vain seuraavaa:
»Viime lauantaina ilmoitettiin Viipurin lääninvankilaan viedylle Lappeen tuomiokunnan tuomarille, asessori P E. Svinhufvudille, että kenraalikuvernööri oli määrännyt hänet karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin Siperiassa sodan ajaksi.»
Ennenkuin yllämainittu uutinen tuli julkisuuteen, oli kenraalikuvernööri pitänyt hyvää huolta yleisen mielipiteen valmistelemisesta vastaanottamaan karkoitustietoa. Edellisen päivän sanomalehdissä oli nimittäin julkaistu kenraalikuvernöörin selitys vangitsemisen johdosta, mutta siinä oli esitetty vain Kasanskijn ja Svinhufvudin välinen kirjeenvaihto, ei muuta. Kenraalikuvernöörin erottamis- ja karkoittamispäätösten perusteluista ei mainittu sanaakaan.
* * * * *
Samana päivänä kuin Viipurin poliisimestari ilmoitti Svinhufvudille karkoittamisesta, kävi Ellen-rouva tervehtimässä miestään. Tuskin oli hän saanut tietää surusanomasta, kun hän jo ilmoitti olevansa valmis seuraamaan mukana. Niin oli päättänyt tehdä Alma Hasselblattkin, Vaasan pormestarin puoliso, jonka miehen venäläiset jo muutamia kuukausia aikaisemmin olivat raastaneet Siperiaan. Etappitietä oli Ivar Hasselblatt saanut matkustaa kaukaiseen Taraan Omskin kuvernementissa. Puoliso oli tahtonut heti seurata miestään, mutta ei ollut löytänyt häntä. Vasta kuukausien kuluttua saapui Siperiasta kirje, joka kertoi kauheasta matkasta halki Venäjän lakeuksien. Silloin päätti Alma Hasselblatt matkustaa miehensä luokse. Tässä tarkoituksessa hän oli nyt saapunut Viipuriin ja pyytänyt saada yhtyä samaan matkaan Ellen ja P.E. Svinhufvudin kanssa.
Walter von Gerich oli heti tarjoutunut matkaan saattamaan, mutta hänelle ei annettu lupaa siihen. Syy saattajanhankkimis-ajatukseen oli se, että Ellen-rouva ei osannut lainkaan venättä eikä hän olisi voinut yksin matkustaa Venäjällä. Epätietoista myös oli, saisiko hän matkustaa yhdessä miehensä kanssa vai erikseenkö, ja ilman saattajaa ei kuitenkaan uskallettu toimittaa häntä matkalle.
* * * * *
Ensimmäisistä päivistään Viipurissa Svinhufvud kertoo:
— Olin siellä ollut muistaakseni pari kolme päivää, kun Pekonen kutsui minut ylös kansliaan ja sanoi, että kenraalikuvernööri oli karkoittanut minut Tomskiin. Sitten Pekonen kysyi, tahtoisinko kopion karkoitusmääräyksestä. Vastasin, etten siitä välitä; karkoittaminen oli yhtä laitonta kuin virastaerottaminenkin. Pekonen ilmoitti vielä, että sain kolme päivää järjestää asioitani, olematta kuitenkaan oikeutettu poistumaan vankilasta, ja että ihmisiä sai tulla vankilaan minua tapaamaan.
Kun tuli tieto karkoittamisesta, sanoi vaimoni, että hän lähtee matkaan. Seuraamme päätti yhtyä myös rouva Hasselblatt. Hänen miehensä, pormestari Hasselblatt, vietiin syyskuussa Siperiaan, ja hän sai matkustaa »etappitietä» kaikenlaisten rikollisten kanssa vankilasta vankilaan. Hän sai kärsiä parisen kuukautta, sillä vasta marraskuussa hän tuli perille Taraan. Rouva oli nyt tullut Vaasasta ja tahtoi seurata meitä Omskiin saakka.
Minulla oli vankilassa mukanani ranskankielinen A. Rambaud'n kirjoittama Venäjän historia. Se oli sangen mielenkiintoinen, sillä sen avulla saattoi jonkin verran tutustua Venäjän kansan vaiheisiin ja kirjaviin oloihin. Hannes Ignatius tarjosi jotakin muutakin luettavaa, mutta minä arvelin, etten tarvitse. Tuon Venäjän historian olin kyllä lukenut aikaisemmin käännöksenä, mutta nyt olin ostanut ranskalaisen alkuperäisen ja vähän myöhemmän painoksen.
* * * * *
Rauhaton päivä on jälleen hiljennyt illaksi. Valkeat lumikentät, jotka vielä eilen levittäytyivät yli seutujen, ovat päivän aikana ehtineet sulaa. Ilma on lämmennyt, ja syksyinen, musta maankuori on pilkistänyt uudelleen esiin. Tuuli, joka oli jo mennyt talveksi metsiin nukkumaan, on herännyt pimenevään syksyiseen ilmaan ja vinkuu rauhattomana nurkissa.
Vuoteensa vieressä istuu Lappeen tuomiokunnan tuomari, joka saman päivän aamuna on saanut tiedon karkoitusmääräyksestään. Ajatukset liukuvat jonnekin kauas Siperian aroille, suureen tuntemattomaan, mutta aivan huomaamatta ne palaavat jälleen kotiin Kotkaniemeen. Muistuu mieleen pöydän ääressä istuva perhe, jonka kasvoille lampunvalo jakaa valoja ja varjoja. Muistuu Kotkaniemen ihana hiekkaranta ja Kivijärven kymmenet saaret. Vielä muistuvat mieleen pihakoivut ja niiden vieressä seisova solakka mäntymetsä. Ja vanha Osmokin muistuu mieleen. Tuntuu kuin se seisoisi siinä edessä häntäänsä heilutellen ja hyppien. Sen ilolla ei ole rajaa, sillä nyt mennään metsään.
— No — no — Osmo — oleppas nyt — oleppas nyt — kyllä sitä kohta jo mennään!
Mutta siihen katkesikin muistojen tie. Edessä pilkottivat pienestä ikkunasta vankilan vastapäiset synkät muurit. Ja jossakin niiden sivuseinillä erottui rautaristikoitakin.
* * * * *
Mutta ennenkuin yö tuli, kumartui vanki uudelleen kirjan ääreen. Hänen edessään ei ollut enää Venäjän historia, vaan suomalainen lakikirja. Siihenhän ne olivat kirjoitetut isien pyhät lait, joita nyt oli häväisty ja joiden puolustajat oli teljetty vankiloihin.
Näin kertoo Svinhufvud itse tästä lakikirjasta, jonka hän oli ottanut mukaansa kaukaiselle matkalle:
— Se oli tavallinen lakikirja, 1734 vuoden lakikirja, se on selvä, mikäs se muuten olisi ollut. Se on sentään suurenmoinen, kun sitä saa rauhassa lukea ja vertailla ja pääsee syventymään ja perehtymään siihen. Siitä voi juristi lukea kuinka paljon hyvänsä, ja aina siitä lähtee uutta irti. Jos tuli ikävä, ei tarvinnut muuta kuin ottaa se käsille vain, kyllä siinä aina sai ajan kulumaan.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Svinhufvud tutki lakikirjaansa, kiiti yöjunassa Suomen pääkaupunkia kohden kirjelmä, jossa Viipurin läänin kuvernööri kertoi kenraalikuvernöörille toimenpiteistään. Kirje oli salainen ja venäjänkielinen, Anatol Aleksandroffin käsialaa, ja siinä sanottiin m.m.:
»Eilispäivänä toimittivat santarmieverstiluutnantti Peti ja poliisilaitoksen etsivän osaston komissaari Heinjärvi etsivien avustamina huolellisen kotietsinnän Svinhufvudin maatilalla, jolloin otettiin talteen hänen yksityinen kirjeenvaihtonsa. Etsinnän tuloksista en voi vielä ilmoittaa mitään, sillä everstiluutnantti Peti ja herra Heinjärvi palasivat viime yönä vasta kolmannella tunnilla matkaltaan eivätkä näin ollen ole ehtineet vielä käydä läpi kirjeenvaihtoa kokonaisuudessaan.
Svinhufvudin agitatorinen ja hallitukselle vihamielinen toiminta on siksi tunnettu Teidän Ylhäisyydellenne, ettei minun tarvitse siihen lisätä mitään. Päätöksellänne on hänet määrätty karkoitettavaksi Tomskin kuvernementtiin niin kauaksi aikaa, kuin sotatilaa Suomessa kestää. Sodan loputtua lakkautetaan sotatila ja Svinhufvud palaa Suomeen sekä kiukustuneena toimenpiteistä, joihin nykyjään on hänen suhteensa ryhdytty, rupeaa tietenkin jatkamaan hallituksenvastaista toimintaansa vielä laajemmassa määrässä kuin tähän saakka. Tämän estämiseksi, ettekö, Teidän Ylhäisyytenne, katsoisi tarkoituksenmukaiseksi niiden julkeiden rikkomusten vuoksi, jotka Svinhufvud viime aikoina on itselleen sallinut, lähettää häntä koskevat asiakirjat Sisäasiainministeriön Erikoiselle neuvottelukomitealle, joka on oikeutettu karkoittamaan, ellen väärin muista, enintään viiden vuoden ajaksi. Olen vahvasti vakuutettu, ettei Suomelle siitä ole muuta kuin hyötyä.»