SEMESHKO.
Reading edition
Narymissa asui kevättalvella 1915 karkoitettuna vähävenäläinen sanomalehtimies Grigorij Filipovitsh Semeshko. Eräänä talvipäivänä päätti hän lähteä vierailulle 120 virstan päässä olevaan Tymskojen kylään, päämääränään saada tervehtiä siellä asuvaa Svinhufvudia. Tästä käynnistään Tymskojessa, jonne hän pyysi mukaansa samassa kylässä olevan suomalaisen karkoitetun, toimittaja Heikki Välisalmen, hän on kirjoittanut kuvauksia sanomalehtiin.
Välisalmi antaa siitä kirjassaan »Siperiaan karkoitettuna» seuraavan, hauskan kuvan:
»Kadotimme oikean tien ja ajauduimme joillekin heinäladoille, jotka veivät meidät yhä kauemmaksi pikku kylästä, jonka tulen tuikkeen kerran näimme, mutta pian taas kadotimme näköpiiristämme. Ei ollut hauskaa harhailla sakeassa lumituiskussa ja pimeässä yössä äärettömällä arolla. Väkisinkin siinä johtui mieleen kertomukset Siperian susilaumoista. Mutta kyytimies, jolle huomautin mahdollisuudesta joutua susien illalliseksi, vastasi yksikantaan, etteivät ne ensiksi meitä syö, hevonen niille on herkullisempi. Laiha lohdutus, mutta menihän se paremman puutteessa.»
Perillä-olostaan kertoo Välisalmi m.m. seuraavaa:
»Siellä tapasin odottamattani myös herra Reschin, jonka kanssa olin keskustellut Pietarin siirtovankilassa ristikon lävitse. Kyllä siinä sitten alkoi tarina käydä, kun niinkin monta maanmiestä sattui yhteen Siperian perukoilla. Arvaa sen, ettei asiata puuttunut, ja sangen tarkoin sai Semeshko pitää varansa, että silloin tällöin sai kuuluville venäjänsä, vaikk'ei hänkään juuri vaiteliaimpiin taida lukeutua.»
* * * * *
Semeshkon ja Välisalmen käynnistä Tymskojessa Svinhufvud kertoo:
— Maaliskuussa astui huoneeseeni eräs herrasmies, joka esitteli itsensä Semeshkoksi, ja eräs toinen, joka selitti olevansa toimittaja Heikki Välisalmi. Semeshko oli vähävenäläinen, kasakkain ylpeätä heimoa, sanomalehtimies ja vanha poliitikko, joka oli karkoitettu Narymiin. Hän oli ollut paljon mukana valtiollisissa kiihoituksissa ja oli jo aikaisemminkin ollut pariin, kolmeen kertaan karkoitettuna. Hän ja Välisalmi, joka pari kuukautta aikaisemmin oli joutunut karkoitetuksi Narymiin, tulivat yhdessä minua tervehtimään, ja kävi selville, että Semeshko oli utelias näkemään minut. He olivat siellä yhden illan, joivat teetä, juttelivat ja kertoivat yhtä ja toista. Välisalmi ja Resch, jotka osasivat venättä jonkin verran, olivat tulkkeina.
Semeshko kertoi kaikenlaista karkoitusmatkoiltaan. Hän oli ollut useammilla Venäjän kulmilla, kuten Permin kuvernementin Tsherdinskin »ujesdissa». Tämä oli yhtä kolkkoa seutua kuin Siperian syrjäiset osat ja asukkaat ehkä vielä enemmän takapajulla kuin täällä. Niinpä he lausuivat rukouksensa seinään kaiverrettuun reikään ja tukkivat sen sitten tapilla, ettei rukous luistaisi ulos ja menisi hukkaan. Turkestanin puolella Semeshko oli tehnyt tuttavuutta sellaisen poliisiputkan, »katalashkan» kanssa, jossa ei voinut seistä, maata eikä istua. Joku aika ennen maailmansodan puhkeamista oli hän Kiovassa paljastanut sikäläisten santarmien harjoittamia väärennyksiä ja sen kautta joutunut heidän erikoisiin vihoihinsa. Sodan alettua olivat santarmit sitten kostoksi toimittaneet hänet vanhana tunnettuna poliitikkona Narymin kaupunkiin. Senaikuisista karkoituksista oli hänellä paljon hauskoja juttuja, varsinkin siitä, kuinka viranomaisten hutiloimisen kautta moni aivan erehdyksestä oli joutunut Narymiin. Milloin joku akka torimatkallaan oli vahingossa joutunut suurenpuoleiseen karkoitettujen laumaan ja saanut siten seurata Siperiaan saakka torikori käsivarrellaan, milloin 7-vuotias poika oli eksynyt karkoitettujen seuraan, milloin vartiosotilaat olivat karkuunpäässeen tilalle kopanneet syrjästä jonkun toisen, ja niin loppumattomiin. Viranomaisten lahjusten-otosta ja väärien passien saamisesta hän tiesi myös varsin paljon. Minun kohtalostani hän kysyi tietysti sangen tarkkaan. Hän kertoi muuten, että Narymissa olevien karkoitettujen asema oli siedettävä.
Semeshko oli hauska ja pirteä mies. Tapasin hänet sitten Narymissa käydessäni huhtikuun alkupuolella, ja laivamatkalla Tomskiin toukokuun puolivälissä oli hän matkatoverina Narymista alkaen. Kolyvanista käsin olin sitten kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Hän oli mielenkiintoisimpia tuttavuuksiani matkani varrella.
* * * * *
Kun Semeshko pyysi Narymin »pristavilta» lupaa saada matkustaa tervehtimään Svinhufvudia, kysyi tämä häneltä:
— Ettehän vain järjestä Svinhufvudin pakoa?
— Sitä emme ajattele!
Viivyteltyään ensin pitkän aikaa suostui hän vihdoin antamaan luvan. Kerrottuaan tämän jutun eräässä sanomalehtikirjeessään pietarilaiselle »Rjetshille» jatkaa Semeshko:
— Kun kerroin Svinhufvudille »pristavin» pelosta, alkoi hän nauraa ja sanoi:
»Valtuutan teidät sanomaan 'pristaville' ja, jos on tarpeellista, ilmoittamaan myöskin sanomalehdissä, että minä en aio paeta ja että minulla ei ole minne paetakaan. Voin asua ainoastaan Suomessa, mutta siellä en voi piileskellä, sillä minut tunnetaan kaikkialla. Olen muutoin jo liian vanha paetakseni. Sitäpaitsi käytän karkoitustani levätäkseni. Täällä on erittäin mukavaa olla, ja minä hiihtelen paljon ympäristössä ja lueskelen kovasti.»
* * * * *
Semeshko oli muuten jo ennen Narymin-matkaansa saanut kuulla Svinhufvudista yhtä ja toista. Niinpä hän tapasi kerran helmikuussa erään Tymskojesta kotoisin olevan kyytimiehen, jonka kanssa hänellä sukeutui seuraavanlainen keskustelu:
— Mutta meilläpä on Tymskojessa merkillinen mies, niin etevä kalastaja, että oikein ihmetyttää!
— Niin, siellähän asuu Svinhufvud teidän luonanne!
— Jumala hänen nimeään tietää! Me kutsumme häntä Pjotr Petrovitshiksi! Hyvä on ukko, tuollainen rauhallinen!
— Miten hän elää ja tulee toimeen?
‒ Hyvin elää. Näkyy, että on rikas, nähtävästi saksalainen. On vuokrannut kaksi huonetta, joissa asuu yhdessä vaimonsa kanssa.
— Ei hän saksalainen ole, vaan suomalainen!
— Suomalainen! Mikä kansa se sellainen on!
Kertoja selitti asian ukolle parhaan kykynsä mukaan.
— Ahaa, vai suomalainen, mutta nehän ovat hyvin pientä väkeä, kun tämä sensijaan on oikea jättiläinen!
Ja kyytimies jatkoi:
— Mutta joka tapauksessa hän on hyvä mies. Vielä mukavampi ja lystillisempi on hänen vaimonsa. Hän sopertaa hyvin nopeasti omaa kieltään, josta ei ymmärrä yhtään mitään, ja venäjää hän ei ymmärrä ollenkaan. Jos häneltä kysyy, saako tuoda samovaarin sisään, niin hän katselee vain eikä ymmärrä mitään. Vihdoin juoksee hän Pjotr Petrovitshin luo. Tämä saapuu silloin pieni kirja kädessään ja jonkin aikaa lehtiä selailtuaan sanoo: »Samovaari, ahaa, tuokaa sisään!» — Alussa hän aina luki kirjasta mitä tarvitsi, mutta nyt hän osaa jo vähän puhua ilman kirjaakin.