IHANA KEVÄT.

Orvokki toi Tymskojen vangille sanoman suuresta keväästä. Ja suurta se olikin tuo toukokuinen kevät 1915. Valtaisina ulappoina aukenivat Obin vedet vaeltaen majesteetillisen rauhallisina erämaitten halki. Merenrannattomana kaareutui taivas yli seutujen aivankuin tahtoen sulkea aurinkoiseen syleilyynsä eksyneet pilvenhattaratkin. Ja niin kuuma oli auringon tuli, että se poltti aitansa pilvien harmaat harsot ja antoi taivaan ja veden sini en yhtyä toisiinsa kevään kauniiksi kaariviivaksi.

Kun keskipäivän aurinko paahtoi metsiin, värähti kaikilta rannoilta vastaan poppelien tuoksu, joka oli niin väkevä ja niin raikas, että tuntui, kuin laiva olisi ollut kukitettu. Mutta kun aurinko oli laskenut, aukenivat eteen valkeat tuomenkukkaiset rannat, joiden keväiseen tuoksuun ilma aivan hukkui. Auringon ympärillä kaareilivat haukat taivaankorkealla tuntikausia siipiään räpyttämättä, ja sorsien siipien suhina viuhui ympärillä alinomaa. Ja ylimpinä kaikista piirtelivät kotkat jättiläisratojaan taivaalle.

Samaa tietä, jota Obin laiva nyt kuljetti Lappeen tuomiokunnan tuomaria, oli joulun allakin taivallettu. Silloin oli ollut pimeä talvi ja reki oli heitellyt matkamiehiä äyräältä toiselle. Nyt oli edessä tasainen, kukitettu jokitie. Ja päivät vain vaikenemistaan vaikenivat. Silloin oli ajettu kohti synkkyyden kyliä, nyt elettiin uusien toiveiden merkeissä.

* * * * *

Laivamatkastaan Obilla ja sen vaikutelmista Svinhufvud kertoo:

— Oli toukokuun keskiväli ja ihana aika, kun Tymskojessa noustiin laivaan. Kesti viikoittain kauniita päiviä, ilman että pilvistä oli ensinkään tietoa. Kävi hauska vieno tuuli, päivä paistoi täydeltä terältä, ja oli aivan lämmintä. Kun Tymskojesta lähdettiin, eivät lehdet vielä olleet puissa, mutta kuta etelämmäksi tultiin, sitä vihreämmiksi kävi luonto. Toisena tai kolmantena päivänä tuli poppelinhaju vastaan. Oli aivankuin kotimaan kielot olisivat tuoksuneet keväisessä ilmassa. Tuometkin alkoivat vähitellen kukkia. Varsinkin kun Narymista jatkettiin matkaa, alkoi luonto muuttua yhä kesäisemmäksi. Ob oli tulvillaan, »polnovodie», sangen komea. Penikulman laajuisina levisivät sen vedet toisin paikoin. Mutta monissa kohdin pujahti laiva pienistä kanavan tapaisista jokihaaroista, joissa oli niin ahdasta, että melkein kahden puolen voi ottaa puihin kiinni. Lintumaailma oli erikoisin kaikista. Siellä olivat kahlaajat ja sorsat, joutsenet, hanhet, lokit ja tiirat ja lisäksi petolinnut, isot kotkat, haukat ja nuolihaukat. Oli jotakin, jota ei muualla saa nähdä.

Laiva, jonka nimi oli Kalpashevets, oli muhkea ja kolmikerroksinen, sellainen pyörälaiva, niinkuin Amerikan jokilaivat kuvista päättäen ovat, iso ja mukava. Me otimme itsellemme yläkannella ison hytin, jossa oli kolme paikkaa. Ostimme kaikki kolme, jottei sinne tulisi ketään lisää. Hyttien päällä oli ensiluokan kansi, missä mekin oleskelimme päiväkaudet. Vasta laivan salongissa rupesimme lukemaan sitä suurta postia, joka kelirikon jälkeen yht'aikaa meille tuli. Sitä oli niin paljon, ettei tietänyt, mistä päästä aloittaisi.

Narymin »pristavi» Walter oli aluksi mukana ja oli hyvin kohtelias. Minua varten laivassa olevalle saattomiehellekin hän sanoi, ettei tämä saisi näyttäytyä, emmekä nähneetkään miestä koko matkalla. Entiset saattomiehemme Filatoff ja Bogdanoff olivat jääneet Tymskojeen. Narymista tuli laivaan tuttavamme Semeshko, joka oli saanut kolmen viikon loman Tomskiin hampaittensa korjauttamista varten. Sitten oli laivassa eräs juutalainen Friedmann, jossa oli keuhkotauti ja joka oli saanut luvan vaihtaa Narymin kostean ilman Kuznetskin vuoriseutuun, ja vihdoin eräs työmies Olimpijeff, joka oli oleskellut karkoitusaikansa viisi vuotta umpeen ja pääsi kotiin Venäjälle.

Vaikka venäjänkielentaitomme edelleen oli sangen puutteellinen, seurustelimme kuitenkin muiden matkustajain ja varsinkin Semeshkon kanssa. Kaiket päivät istuimme kannella, paistatimme päivää, ihailimme luontoa ja välipalaksi juttelimme. Kun päivä oli laskenut, jatkoimme kuutamolla luonnon ihailua. Ruokailu ja ravintolanpito laivassa oli myös ensiluokkaista, joten saatoimme kaikin puolin olla tyytyväiset. Ja totta onkin, että vasta nyt laivassa tunsimme itsemme taas kerran oikein ihmisiksi. Olimme aivankuin matkailijoita, vaikkakin toisten aloitteesta, »njevolnia turisti», kuten Semeshko lausui. Tämä oli ihanin laivamatka, minkä olemme tehneet, sillä laiva oli mukava, ilma mitä herttaisin ja luonto suurenmoinen!

Minulle, toipilaalle, tämä laivamatka teki hyvää. Kun viikon perästä tulin perille, tunsin itseni aivan terveeksi. Vaimollenikin oli matka hyvä lääke alakuloisuutta ja pessimismiä vastaan.

Pitkin matkaa pistäytyi laiva aina rannalle ottamaan tavaroita. Otettiin tynnyreitä, joissa oli suolattuja kaloja ja setripuun pähkinöitä. Mitään laivasiltoja ei heillä ollut, ja se oli hyvin selitettävissä, sillä veden korkeus eri vuodenaikoina oli niin erilainen. Sentähden piti valita sellainen kohta, missä ranta oli niin syvä, että laiva voi laskea suoraan maihin. Siinä oli »pristan» eli maihinlaskupaikka. Sellaisia syviä paikkoja löytyi kyllä ja niihin laiva poikkesi hyvin ahkerasti. Mutta kaupungeissa, niinkuin Narymissa ja Tomskissa, oli laivasiltana proomu, jota työnnettiin aina ulommaksi, sitä mukaa kuin vesi laski.

Kun mentiin maihin Parahdin kylän rantaan, tuli laivaan 4—5 tunguusia. Ne olivat hyvin omituista väkeä. Lyhyitä, vinosilmäisiä ja tummanvärisiä; naisetkin kulkivat housuissa, ja miehillä oli pitkä tukka, joka riippui päässä palmikkona. Niillä oli myytävänä kaikenlaisia turkiseläinten nahkoja, etupäässä oravannahkoja, mutta joukossa karhunnahkojakin. Laivassa olevat kauppiaat hyökkäsivät heti niiden kimppuun ja rupesivat tinkimään oravannahkojen hintoja. Sillä aikaa kuin he tinkivät, ostimme me kauneimman karhunnahan, josta maksoimme 20 ruplaa. Oikeastaan vaimoni päätti, että nahka oli ostettava. Se oli iso ja kaunis nahka, ja me olimme kauppaan hyvin tyytyväisiä. Kun kauppiaat huomasivat, että nahka oli myyty meille, pyysivät he vuorostaan saada ostaa sitä meiltä tarjoten hintaa aina 40 ruplaan saakka. Mutta emmehän me sitä myyneet.

Se olikin komein nahka, minkä olen nähnyt. Alku aikoina Kolyvanissa, kun piti nukkua lattialla, makasin sen päällä, ja se oli hyvään tarpeeseen.

Kalpashevossa — se oli eteläisin kylä Narymin piirissä, puolivälissä Tomskiin — tapasimme laivarannassa kauppias Carl Gädeken ja hänen rouvansa, tyttönimeltään Vuorikoski, ja heidän poikansa. He olivat kuulleet puhuttavan meistä, ja eiköhän meilläkin ollut heistä jotakin tietoa; sen vain muistan, että siellä laivarannassa he seisoivat meitä odottamassa, kättä lyötiin ja toivotettiin hyvää jatkoa. Heillä oli muuten useampiakin lapsia, vaikka yksi vain oli mukana.

Heidän tarinansa oli sama kuin niin monen muun tänä aikana. Turussa oli kaksi veljestä Gädeke, vanhempi Wilhelm Gädeke, Saksan konsuli, ja nuorempi, Carl Gädeke, joka oli ostanut Ludolf Schröder & C:on speditsioniliikkeen Turussa. Kun maailmansota alkoi, vangittiin molemmat, sillä venäläiset epäilivät heidän vakoilevan Saksan hyväksi. Vanhempi, Saksan konsuli, passitettiin Saksaan, mutta nuorempi sai ensin istua monet kuukaudet tutkintovankina, ja kun mitään rikollista ei häntä vastaan löydetty, lähetettiin hänet Siperiaan. Hänellä oli muutoin huono onni siinäkin, että venäläiset epähuomiosta, miesparka kun ei osannut venättä ollenkaan, kuljettivat hänet Narymiin saakka ja vasta sieltä takaisin Kalpashevoon, joka oli hänen määräpaikkansa.