MOOSEKSENUSKOLAISIA.

Svinhufvudin ensimmäisiin tuttavuuksiin Kolyvanissa kuului kaksi juutalaista, Studnitz ja Rosen, jotka molemmat olivat karkoitettuja ja asuivat perheineen kaupungissa ja elivät tietysti kaupalla. Heistä Svinhufvud kertoo:

— Ensimmäiset tuttavat olivat juutalaiset Studnitz ja Rosen, joista jälkimmäinen äänsi nimensä juutalaismurteella Roisen. Studnitzin olin jo tavannut Kalpashevon laivarannassa matkalla Tymskojesta Kolyvaniin. En ollut vielä kauan ehtinyt olla perillä, kun jo Studnitz tuli asuntooni tuttavuutta tekemään mukanaan Rosen. Studnitz oli kotoisin Hotinin kaupungista Itävallan ja Venäjän rajalta, jossa hänellä oli ollut liikkeensä, ja oli myös osallisena jossakin pankkitoimessa, vaikk'ei tietenkään ollut saanut opillista sivistystä. Hän oli sangen älykäs ja oli ollut myös asevelvollisena sotaväessä ja päässyt siellä kohoamaan aliupseeriksi, mikä oli hyvin harvinaista juutalaisille. Rosen oli yksinkertaisempi ja köyhempi. Molemmat, niin Studnitz kuin Rosen, oli karkoitettu jo vuoden 1914 alussa vakoilusta epäiltyinä. Studnitz oli joutunut ensin Kalpashevoon ja Rosen Narymiin, joista olivat jollakin tavalla päässeet Kolyvaniin. He olivat naimisissa, ja kummallakin oli vaimo ja lapset mukana. Juutalaisia kun olivat, ryhtyivät he heti Kolyvaniin tultuaan käymään kauppaa. He järjestivät asiansa siten, että hankkivat kumpikin pienen myymäkojun, »balaganin», torille ja rupesivat siinä kaupittelemaan rihkamatavaraa. Itse he ostivat tavaransa Kolyvanin vakinaisista kauppapuodeista maksaen käteisellä ja saivat siten alennusta ja voittivat. Sillä keinoin he elivät koko hyvin ja hommasivat itselleen pian vapaan kulkuluvan Novonikolajevskiin.

Poliisipäällikkö hyötyi heistä siten, että kävi heidän myymäkojuissaan ostamassa tavaraa ja maksoi alennetun hinnan. Studnitz oli viisas mies. Hän ei tyytynyt pelkkään kaupankäyntiin, vaan ryhtyi muihinkin liikepuuhiin. Niinpä hän otti hankkiakseen kruunulle suolattua, hienonnettua kaalia sotaväen muonitusta varten ja suoritti hankinnan hyvällä menestyksellä.

Juutalaiset eivät näkyneet lainaavan rahoja toisiltaan. Niinpä kerran Rosen, joka oli vähävaraisempi, tuli lainaamaan minulta rahoja. Hän pyysi 25 ruplaa voidakseen ostaa vanhimmalle pojalleen vaatteita, kun poika oli pantava kouluun. Rahat hän sai ja sovittiin, että hän maksaa 5 ruplaa kuussa takaisin, ja sen hän tekikin. Hän ihmetteli muuten, kun en ottanut häneltä mitään korkoa. Kerran lainasin myös eräälle »kauhtanajuutalaiselle», joka oli kotoisin Suvalkin kuvernementista Puolasta, 40—50 ruplaa, jotka hänkin sovittuna aikana maksoi takaisin.

Studnitz kertoi minulle syksyllä 1916, että hän oli ollut avustamassa eräänlaisia ostajia, jotka kulkivat Kolyvanin seudulla ostelemassa nousuhinnassa olevia tavaroita. He olivat ostavinaan niitä valtion laskuun, mutta ostivatkin itselleen. Eräältä sellaiselta oli Studnitz kysynyt:

»Kuulkaas, mitä te aiotte tällä tavaralla tehdä?»

Ostaja vastasi:

»Te olette ensimmäinen, joka tekee näin viisaan kysymyksen. Siksi vastaankin suoraan, että kun sota alkaa loppua, niin tulee 'devalvatio', ruplasta maksetaan pian 25 kopeekkaa, ja sentakia on hyvä, että on paljon tavaraa ja vähän rahaa!»

»Kuinka voitte sitten saada säilymään nämä tavarat?»

Kauppias vastasi:

»Jaa, siinä on monta konstia. Parasta on, että ne ovat aina matkalla eivätkä ole missään!»

Tavarat olivat tietysti tosiasiallisesti varastossa, vaikka ne olivat olevinaan matkoilla. Jos niiden säilyttämisestä jouduttiin kiinni — varastoiminen kun oli kielletty —, niin maksettiin juomarahoja, ja asia painettiin villasella.

Jokseenkin vuodenvaihteessa 1917 kävin kerran Studnitzin kanssa Novonikolajevskissa, muistaakseni taas hampaitteni takia. Ajettiin kahden omalla ontuvalla konilla, ja pakkasta oli silloin 40°C ja melkoinen tuuli, niin että sai varjella nenäänsä jotenkin taitavasti. Meillä oli kahdet turkit yllä, joten tultiin hyvin toimeen.

Novonikolajevskissa ei menty yöksi hotelliin, vaan erääseen juutalaisperheeseen, sillä Studnitz tunsi ne kaikki. Aamulla kävelin kaupungin ympäri ja ostin eräältä kiinalaiselta itselleni lapaset. Kadun vain, etten ostanut kaksia, sillä ne olivat kestäviä. Kiinalaiset olivat muuten talvella kummallisesti puetut. Silläkin miehellä, joka kaupitteli, oli töppöset eli kankaasta tehdyt lämpimät jalkineet. Turkkia sillä ei ollut, mutta jottei koipia palelisi, oli mies, niin housuniekka kuin olikin, laittanut lisäksi sivusta napitettavat hameet päälleen.

Hevosemme seisoi koko yön ulkona pakkasessa, mutta sehän olikin siperialainen hevonen, niin ettei sillä mitään hätää ollut.

Aamulla kun noustiin, tarkastettiin, kuinka nahkapoikia opetettiin. Oli vähän surkeata nähdä niitten tekevän liikkeitä tuimassa pakkasessa, vaikka niillä olikin huopatossut jalassa ja useimmilla lyhyt turkki yllä. Kun vihdoin komennettiin pitempi lepo, niin aliupseerit, jotka harjoituksia johtivat, livistivät läheisen talon keittiöön lämmittelemään, mutta nahkapojat saivat jäädä kadulle palelemaan.

Novonikolajevskin juutalaiset olivat minulle hyvin ystävällisiä ja kysyivät, olenko sosialisti.

»En ensinkään!»

»Mutta tehän olette oppositsionimiehiä!»

»Niin kyllä, mutta en kuitenkaan sosialisti!»

Selitys ei oikein tahtonut mahtua heidän päähänsä: »Mutta teidän ylioppilaanne kaiketi ovat sosialisteja!» »Ei niittenkään joukossa paljon ole.»

Asia tuntui heistä hyvin ihmeelliseltä. Olin muuten heidän keskuudessaan suuressa maineessa siitä, että olin lainannut juutalaisille rahoja enkä ollut ottanut mitään korkoa.

* * * * *

Pastori Hörschelmann kertoi Kolyvanin juutalaisista, että Studnitz käski aina pienen tyttärensä lausua vierailleen hepreankielisiä psalmeja. Lapsen hepreankieli oli kuitenkin niin erilaista kuin se, mitä pastori ylioppilaana oli oppinut, ettei hän ymmärtänyt sanaakaan. Se oli niin hullunkurista, että hän vaivoin saattoi pidättää nauruansa.