TOMSKISSA.

Obin keskijuoksun ympärillä on yksi noita äärettömiä Siperian läänejä eli kuvernementteja, joiden pinta-ala on yhtä laaja kuin Länsi-Euroopan suurimpien valtioiden, mutta joiden asukasluku on pieni. Se on pohjoisilta alueiltaan ikuisten soiden maata, mutta etelässä on viljelystä ja valtavaa vuoristoakin. Kuvernementin halki kulkee Siperian suurin joki, Ob, valtavine vesineen ja levittää elämää ympärilleen. Obin ja sen sivujokien varsille on syntynyt muutamia kaupunkeja, joista Tom-joen rannalla on läänin pääkaupunki Tomsk. Se on suuresta Siperian radasta syrjään jäänyt erämaankeskus, jonka lyhyt rautatiesilmukka yhdistää muuhun maailmaan. Ja se on melkein kaikkien pohjoiseen johtavien teiden päätekohtana. Ainoat tiet siitä pohjoiseen ovat Tom ja Ob, jotka talvisin avaavat jääkuorensa viittatieksi ja kesäisin virtansa laivatieksi.

Tomsk on monien satojen talojen ja monien kymmenien tuhansien ihmisten kaupunki. Kirkonristien ja niiden keltaisten kupolien väikkeessä saattaa Tomsk kesäisenä sunnuntaina näyttää hetken viihtyisältä kaupungilta, mutta syksyn saapuessa se muuttuu harmaaksi, suureksi kyläksi.

* * * * *

Joulukuun 14 p:nä Svinhufvud saapui Tomskin kaupunkiin, johon kenraalikuvernööri, Viipurin poliisimestarin ilmoituksen mukaan, oli hänet karkoittanut. Lähes kuusi vuorokautta kestänyt yhtämittainen junamatka oli vihdoinkin päättynyt. Kun veturi oli pysähtynyt Tomskin asemalle, rupesivat kaduilla lyhdynvalot syttymään. Felsengart ja Mashkaljoff arvelivat kuvernöörin jo lopettaneen päivätyönsä ja siirsivät ilmoittautumisensa seuraavaan päivään. Näin suotiin karkoitetulle tilaisuus viettää ilta hotellissa.

Erään pöydän ympärille mukavaan hotellihuoneeseen ryhmittyi viisihenkinen seurue, jonka jäsenet yhteisen pitkän junamatkan aikana olivat käyneet toisilleen varsin tutuiksi. Siinä istuivat hyvässä sovussa poliisiupseeri Felsengart, kersantti Mashkaljoff, insinööri Majewski sekä Ellen ja P.E. Svinhufvud. Teekeittiö porisi pöydän vierellä, ja laseista kohosi ylös kuumia höyryjä. Felsengart ja Mashkaljoff hymyilivät leppeintä ryssänhymyään. Matka oli onnellisesti suoritettu, karkoitettu saatettu Tomskiin ja virkavelvollisuus kunnialla täytetty. Mutta he tiesivät myös, että oltiin yhdessä viimeistä iltaa ja että nyt oli se hetki tuleva, jolloin heidän monet palveluksensa saatettaville mitattaisiin puhtaassa rahassa. Otettiinkin paperit ja rahat esille ja laskettiin ja luettiin. Kun toimitus oli päättynyt, loistivat ryssien silmät kuin Moskovan kirkkojen kultaiset kupolit.

Kun Svinhufvud seuraavana päivänä oli kierrellyt virastosta toiseen saattomiestensä kohteliaasti vartioimana, oli hänelle viimeisessä vihdoin ilmoitettu todellinen karkoituspaikka, joka ei suinkaan ollut Tomskin kaupunki, vaan koko läänin pohjoisin kylä. Tomskin läänin kuvernööri, joka oli tunnettu häijyydestään ja joka oli saanut asiassa erityisiä ohjeita, oli nähnyt hyväksi karkoittaa Svinhufvudin Tymskojen kylään, joka oli 613 virstaa kaupungista pohjoiseen ja johon ei tähän saakka edes kaikkein pahimpia rikollisiakaan oltu lähetetty. Pitkä matka ei siis vielä ollutkaan päättynyt.

* * * * *

Tomskissa-olostaan Svinhufvud kertoo:

— Hotelliin tultuamme otettiin huone, tilattiin päivällinen ja vietettiin iltaa yhdessä. Saattomiehet sanoivat, että ollaan täällä rauhassa; kuvernöörin luo mennään vasta toisena päivänä. Ei sopinut mennä hotellin isoon saliin muitten kanssa syömään. Senvuoksi tilattiin ruoka yksityiseen huoneeseemme. Siellä tehtiin saatto miesten kanssa tilit ja annettiin heille paluumatka- ja ruokarahat. Felsengart oli niin tyytyväinen, että pyysi meitä suosittelemaan häntä toisillekin tällaisia matkoja varten. Ihmeissämme ja naurusuin lupasimme kyllä täyttää hänen pyyntönsä, jos vain meidän suosituksemme auttaisivat niissä paikoissa, missä karkoitusasioita ratkaistiin!

Saattomiehet olivat hyvin tyytyväisiä, kun saivat toisen luokan piletin hinnan taskuunsa, vaikka menivät tietysti kolmannessa luokassa. Mutta he tienasivat silläkin lailla, että ostivat Tomskista kaikenlaista turkistavaraa, joka siellä oli huokeata, ja myivät sitten hyvästä hinnasta Pietarissa.

Aamulla mentiin kuvernöörin luo. Hänen nimensä oli Dudinski, ja hän oli huonossa huudossa siitä, että oli aika satraappi. Minä jäin porstuaan odottamaan, kun saattomiehet menivät sisään, enkä nähnyt kuvernööriä. Mutta pian meidät toimitettiin pois, sillä asia ei muka kuulunut kuvernöörille. Sitten saattomiehet tarjosivat minua kaupungin poliisiviranomaisille, ja sinne kyllä aluksi kelpasin. Kaupungin poliisikamarin säilytyshuoneessa eli »putkassa» tapasin nuorenpuoleisen herrasmiehen. Katselimme toisiamme vähän aikaa, enkä muista kumpi ensin kysyi: »Sprechen Sie deutsch?» Olimme hyvin tyytyväisiä kumpikin, kun huomasimme, että se luisti. Hän kertoi olevansa saksalainen ja odottavansa lopullista karkoitusmääräystään.

Pari tuntia olin kaupungin poliisikamarissa, mutta sitten tuotiin sana, etten sinnekään kelvannut, sillä ei sekään ollut oikea paikka.

Vihdoin mentiin kolmanteen paikkaan, Tomskin läänin »ispravnikan» eli maalaispoliisipäällikön luo, jonka nimeä en muista. Hänen virastossaan sain odottaa; en tiedä, mikä asiaani viivästytti. Tällä välin tuli jo nälkä, ja sain yhden sotamiehen saattamana mennä kaupungille ostamaan leipää, voita y.m. Ruokatavarat kerättiin koriin ja vietiin poliisikamariin, ja siellä minä söin.

Vasta iltapuoleen minut kutsuttiin »ispravnikan» luo, ja muistan, kuinka hän ivallisesti selitti, että tuonne noin herra karkoitetaan, näyttäen kartalla viimeistä kylää Tomskin läänissä. Sen pitemmälle ei enää voinut karkoittaa, kun Tomskin läänissä piti olla. Sitten minulle luettiin kaikenlaisia asetuksia ja määräyksiä siitä, mikä karkotetulta oli kielletty: ei saanut kirjoittaa sanomalehtiin, ei saanut pitää puheita y.m.s., jota minä en viitsinyt panna sen enempää mieleen.

Sain jäädä »ispravnikan» virastoon ja olin yötä huoneessa, missä »piisarit» eli kirjurit olivat kirjoittaneet. Siinä oli paperossinpätkiä ja muuta roskaa lattialla. Sain luudan käsiini ja lakaisin nurkan puhtaaksi. Turkki vain alle, ja siinä sitä nukuin. Lämmin oli, ja sehän oli pääasia.

Majewski ja vaimoni olivat hankkineet meille kaikille komeat turkit ja lakit, joissa oli karvat kahden puolen, niin että niissä tarkeni. Huopatossut minulla oli ennestään. Mitä vaimoni jaloissa oli, sitä en muista. Majewski ja vaimoni ostivat muutakin, mitä matkan varrella tarvittiin. Meille nimittäin selitettiin, että siellä Tymskojessa tuskin oli oikeita ihmisiäkään. Se oli kaiken maailman ääressä, jossa asui vain ostjakkeja ja samojedeja. Aamulla sitten noustiin jalkeille, ja poliisikamarin pihalta lähdettiin matkalle.