OBIN LAUTALLA.
Reading edition
Kesä on kulunut retkeilyillä, aurinkokylvyissä ja uintimatkoilla. Ellenin lähdöstä on kulunut monia viikkoja ja kohta kuukausia, ja elämä on soutanut omia vesiään. Kaupunki on käynyt tutuksi, ja monia ystäviä on löytynyt. Kesä on puhjennut kukkeimmilleen, heinä on rantamailla käynyt miehen mittaiseksi, ja nurkissa ovat nokkoset ja takiaiset nousseet rehottamaan.
Eräänä päivänä, jolloin aurinko paahtaa kuuminta loimuaan Obin vesiin ja pastori piileksii puitten varjossa uskaltamatta näyttää nenännyppyäkään auringolle, lähtee Svinhufvud ensimmäiselle pitemmälle matkalleen Novonikolajevskiin.
Matka käy lautalla yli Obin, jonka vedet virtaavat juhlallisina pohjoista kohden ja jonka rannalla iso lautta näyttää virstaisen virran rinnalla pieneltä venheeltä. Kärryt toisensa jälkeen ajavat lautalle, jonka reunaviivoja vesiraja sitä mukaa tavoittelee yhä lähemmäksi. Ilmassa kajahtavat yhtämittaiset huudot, jotka käyvät vain äänekkäimmiksi lautan lähtöajan lähestyessä.
* * * * *
Merkillisestä Obin lautasta Svinhufvud kertoo:
— Kerran jouduin kesällä 1915 tekemään matkan Novonikolajevskiin. Siellä kävin useammankin kerran, etupäässä hampaitteni korjuuttamisen takia, mutta myös vähän ostoksilla. Silloin kesällä ajoin sinne ajuri Gustshinin kyydillä. Kärryillä mentiin noin 8—10 virstaa Obin rannalle lautan luo, jonka piti viedä meidät yli. Lautta oli suurenpuoleinen ja hirsistä tehty. Sen lattia oli jaettu kahtia, joista toiseen avarampaan osaan asetettiin hevoset ja ajoneuvot. Niitä ahtautui sinne sillä kertaa 14—15 kappaletta. Toisella eli pienemmällä puolella oli tavallinen hevoskierto, jonka piti kuljettaa lauttaa. Siihen olivat tolpat laitetut pystyyn ja poikin niinkuin ristikkoportissa. Neljä hevosta kulki ympäri ja kiersi isoa puupyörää, joka vuorostaan pani vesipyörät liikkeelle. Siis sangen käytännöllinen laite, mutta tökeröä tekoa. Vesipyörätkin oli tehty höyläämättömistä lankuista.
Kun lähdettiin rannasta, nousi mies ristikkoportin päälle ja rupesi ajamaan hevosia piiskaten niitä minkä kerkesi. Tätä piiskaamista jatkui niin kauan kuin lautta oli vesillä. Kuta virtavampi paikka oli, sitä nopeammin ajomies piiskasi, jotta hevoset kiertäisivät tarpeeksi nopeaan. Ja kun yksi mies väsyi, nousi toinen jatkamaan piiskaamista. Kyllä siinä hiki tuli piiskaajallekin sellaisessa heloittavassa sydänpäivän kuumuudessa, varsinkin kun matkakin kesti lähes tunnin. Sillä keskellä jokea, missä virta oli vuolain, painui lautta tuntuvasti joen mukana alaspäin. Mutta kun tultiin lähemmäksi oikeata rantaa, oli virta hiljaisempaa ja päästiin taas ylöspäin. Hevosparkoja vain tuli sääli.
Ei siellä ylipäänsäkään hevosia hyvin kohdeltu. Siitä voi kertoa pari esimerkkiä. Obin lietemaillahan oli paljon kanavia ja kannaksia. Retkeillessämme siellä vedimme usein venheen kannasten yli, mutta venäläiset tekivät siinäkin vähän mukavammin. He kuljettivat venheensä sillä tavoin kannasten yli, että sitoivat hevosen hännän solmuun venheen kokassa olevaan poikkirautaan ja antoivat hevosen vetää. Kerran taas talvella näin, kun Kolyvanin lähellä kuljetettiin raskasta kuormaa, jossa oli heiniä tai halkoja. Kun toinen kuorma tuli vastaan, väistyi toinen tien syrjään. Sieltä hevonen ei saanut kuormaa takaisin ylös tielle, vaikka mies hakkasi piiskalla sitä niin paljon kuin jaksoi, tulipa toisenkin kuorman mies avuksi, ja niin piiskattiin hevosparkaa molemmin puolin. Se rynnisti ja yritti parhaansa mukaan, kunnes lopuksi rinnustimet menivät rikki. Sitten ei auttanut enää muu kuin purkaa koko kuorma ja paikata valjaat.