KOTONA KOTKANIEMESSÄ.

Matka jatkuu Viipurista jälleen lauluin, soitoin ja kukin. Juna solahtelee iloisesti vihellellen valkoisten lumien halki, ja korvissa kaikuvat jälleen laulut, puheet ja eläköönhuudot. Pimeässä tuikkivat kylien tulet käyvät yhä tutummiksi, ja tunnin kuluttua alkaa junan vauhti hiljentyä Luumäen asemalle. Vaunun ikkunasta näkyvät sankat kansanjoukot, ja hetken päästä vyöryy Maamme-laulu. Seisotaan paljastetuin päin. Viimeisten sävelten vaiettua astuu esille opettaja Hirvikallio ja lausuu luumäkeläisten puolesta Svinhufvudin tervetulleeksi tuomiokuntaansa takaisin. Yksityisten puolesta esittää tervehdyksen valtioneuvos Helenius.

Vielä ei ole puheiden sarja päättynyt. Nyt astuu esiin paikkakunnalla olevan venäläisen sotaväen edustaja — sotilaat seisovat kunniavahdissa pitkin junan sivua -— ja puhuu hänkin puolestaan vapaudesta ja veljeydestä ja ojentaa lopuksi Svinhufvudille lahjaksi taulun teksteineen.

Vielä puhuu eräs tataarilainen upseeri heimolaistensa puolesta.

Kun Svinhufvud oli vastannut puheisiin, soitettiin ja laulettiin Karjalaisten laulu, minkä jälkeen juhlavieraat kukitettiin.

* * * * *

— Kas, Reetu on tullut vastaan, no päivää, päivää, kuinkas täällä jaksetaan?

Reetu kertoilee parhaansa mukaan, laittelee isäntänsä rekeen ja tarttuu ohjaksiin. Reki vierähtää natisten valkoisessa lumessa, eläköönhuutojen saattamanapa kotitaival alkaa.

Heti tienkäänteen takana, vasemmalla sivulla, seisoo Erosen käräjätalo. Kas vain, siinähän se onkin ja valot ikkunoissa! Sama talo, jossa kauan sitten… niin, niin, jäipä todistajainkuulustelu kesken silloin!

Reki kääntyy jo Salpausselän valtamaantielle. Tuttu tie… Autollapa mentiin viimeksi samaa tietä, ja ryssien kanssa. Kivijärvikin näkyy pian, ja aivan lumivalkoisena! Ja tuossa seisoo tien oikealla sivulla Askolan talo. Nyt kääntyy reki jo viimeiselle metsätaipaleelle. Jokainen kivi ja jokainen puu tuntuu yhä tutummalta. Toikkalan kylä on jo edessä ja valoja sielläkin. Niin, niin, tuttuja taloja, ja aivan samanlaisia kuin ennenkin. Nyt erkanee jo kartanotie. Valkoisesta lumesta nousevat kuuset kunniavahdeiksi, ja taivaalle korkenevat tähdet ilotuliksi. Tuossa tienkaaressahan se Ellen seisoi silloin yksin, kun autolla mentiin ohi! Eipäs tullut huomattua yhtään! No, siinähän on jo portti, piha, koivut ja Kotkaniemi.

Niin, siinähän se seisoi valkea kartano maaliskuun pimeässä.

— Päivää, päivää, terveisiä vain Siperiasta!

Vain muutaman tunnin ehti Svinhufvud olla kotona Kotkaniemessä, kun matka jälleen jatkui, ja nyt Helsinkiin. Tuskin kotiin saavuttuaan ympäröivät hänet jo tuttavat ja sukulaiset, joiden kanssa vietettiin yhdessä lyhyt iltahetki. Reki vierähti jälleen Kotkaniemen portailta Luumäen asemalle, josta juna lähti kiitämään länttä kohti.

Sinä yönä, jolloin juna kiiti Luumäen asemalta Helsinkiä kohden, valvoi Ellen-rouva vaununosastossaan melkein varhaisiin aamutunteihin saakka. Niin suuri kuin väsymys olikin, ei uni tahtonut kuitenkaan tulla silmiin. Mieleen muistuivat ja ajatuksissa toistuivat yhä uudelleen kuluneen päivän monet tapahtumat, saapuminen rajan yli, tulo Viipuriin, soitot, puheet ja laulut.

Erityisesti oli korviin jäänyt kumajamaan Karjalaisten laulun sävel ja sanat, jotka matkan varrella kaikuivat alinomaa ja toivat melkein joka kerta kyynelet silmiin. Tuntui kuin niiden yksinkertaisiin säkeisiin, joiden kauneutta sävelet niin ihanasti kirkastivat, olisi ollut kätkettynä jotakin kaikkein pyhintä siitä suuresta onnesta, joksi Siperian yö oli nyt vaihtunut.