POSTI.
Reading edition
Kevät tuli jälleen valoisine päivineen. Ulkona pilkisti aurinko yhä heleämmin lumikinoksiin, ja sisällä alkoi ikkunajää ohentua. Kun keskipäivällä käveli kylänraittia, niin valo aivan häikäisi silmiä. Setripuut seisoivat niin kumman vihreinä valkeassa lumessa, niinkuin olisivat odottaneet sen alta esiin pyrkiviä nurmikkoja. Mutta niitä ei vielä näkynyt, sillä paksut kinokset olivat niiden päällä. Aurinko ei ollut kohonnut vielä niin korkealle, että se olisi jaksanut lunta sulatella. Mutta turkinkauluksissa tuntui jo auringon lämpö, ja se ennusti paahtavaa kesää. Iltateen aikana oli huoneessa keväinen hämärä, ja näki jo istua pöydän ympärillä ilman lamppuakin. Pilvet purjehtivat tuulessa kuin kilpaa itää kohden aukoen tietä siniselle taivaalle. Silloinkin, kun ne unohtuivat paikoilleen, olivat ne ylhäisissä ilmoissa. Kevättähän se oli sellainen ilma, vaikka pakkanen olisi kuinkakin puhuttanut talvea.
Huomenna tulee posti. Saadaan taas uutisia Suomesta. Tuntui niin iloiselta, kun vain ajattelikin sen tuloa. Postihan ei ollut, niinkuin ennen, vain joukko kuivia sanomalehtiä, joista luettiin hätäisesti ainoastaan otsakkeet, vaan se oli hartain mielin odotettu viesti Suomesta.
Mutta noissa sanomalehdissä kerrottiin vain surusta Suomessa. Sortotoimenpiteet yhä kiristyivät, ja tuntui kuin hirteen vedetyn kansan viimeiset voimat olisivat alkaneet pettää. Venäläinen sotaväki oli kuin heinäsirkkaparvi pimittänyt Suomen pellot tehden koko maasta vihollissotaleirin.
Rivien välistä kuulsi sanomalehtien sotauutisista kuitenkin vilahduksia Saksan aseiden voitoista. Mutta vielä enemmän saattoi kirjeitten kaksimielisistä lauseista tehdä johtopäätöksiä sodan kulusta.
* * * * *
Postin saapumisesta ja kirjeenvaihdostaan Svinhufvud kertoo:
— Kerran viikossa tuli posti. Saimme kotoa sanomalehdet, jotka olivat noin kahden viikon vanhoja, ja niitä tuli aina seitsemän kerrallaan, Helsingin Sanomat vapaakappaleena. Kun tuli isompi pinkka lehtiä, oli siinä sitten lukemista pitemmäksi aikaa. Ei tietänyt oikein, aloittiko viimeisestä lehdestä vai lukiko ne päinvastaisessa järjestyksessä. Sotauutiset luettiin erityisen tarkasti. Kyläläiset hommasivat tavallisesti itse postin ja kävivät vuorotellen hakemassa sen Narymista. He kävivät siellä kaupankin takia, ja niin pysyi yhteys muun maailman kanssa jotenkin säännöllisenä.
Kirjeetkin tulivat yleensä perille, mutta olivat useimmiten sensuroituja. Kotoa kirjoitettiin hyvin varovaisesti, ja me kirjoitimme samoin. Kirjeitä saimme muutoin varsin runsaasti. Omaiset kirjoittivat tietysti säännöllisesti, mutta tuttavat myös ahkerasti: Lundson, Tekla Hultin, Mäklinit, Schybergson j.n.e. Kelirikon jälkeen tuli paljon kirjeitä yht'aikaa, kun toista kuukautta oli ollut pysähdys kulku vuoroissa.
Viimeinen uutinen ennen kelirikkoa, jonka luimme, oli että venäläiset olivat valloittaneet Przemyslin. Kyläläiset kertoivat siitä mielissään, mutta meille se oli vähemmän mieluinen uutinen. Jäittenlähdön jälkeen saatiin jälleen uutisia sodasta, mutta kaikki oli ennallaan.
* * * * *
Vain muutamien satojen kilometrien päässä Tymskojesta oli talvipakkasessa hajallaan olevia kyliä, joiden ikkunoista pilkoittava lampunvalo tuntui varsin kotoiselta. Ne olivat suomalaisten kyliä, ja niissä puhuttiin suomenkieltä. Monet niiden asukkaista oli koko elinajaksi karkoitettu Siperiaan, monet olivat myös tulleet vapaaehtoisesti hakemaan elämänrauhaa kaukaisesta erämaasta. Vapaaehtoisina tulleet olivat useimmat Inkeristä, josta hädissään ja maaorjuutta välttääkseen jo lähes vuosisata sitten olivat paenneet vierasta sortoa.
Sodan sytyttyä vietiin suomalaistenkin kylien miehet aseisiin, ja he saivat taistella Riian rintamalla, juuri niillä seuduilla, missä suomalainen jääkäripataljoona puolusti Saksanmaata. Aavistamatta kohtalonsa synkkyyttä latasivat monet heistä kiväärinsä ja suuntasivat ne omia veljiään kohden.
Kun Ivar Hasselblatt eräänä keväisenä päivänä vuonna 1915 saapui Eugenen kaukaiseen suomalaiseen kylään, joka oli lähes seitsemän penikulman päässä hänen omasta karkoituspaikastaan, Tarasta, tuli hänen luokseen suomalainen mies, vanha suutari, nimeltäänkin Suutari-Kalle, yksi Venäjän uhreja, joka nyt toimi oman kylänsä kirkonkellojen soittajana. Tältä maanmieheltään Ivar Hasselblatt sai kuulla, että Tymskojen kylä, jossa Suutari-Kalle kerran nuorena miehenä oli käynyt, oli Siperian kaikkein synkimpiä kyliä. Silloin Ivar Hasselblatt päätti kirjoittaa Svinhufvudille, ja niin joutui Lappeen tuomiokunnan tuomari kirjeenvaihtoon hänenkin kanssaan.