SIPERIAN LUONTOA.

Luonto voi olla ihmeellinen lohduntuoja sille, joka sitä tuntee ja joka sen elämää voi kiintymyksellä seurata. Se voi avata eteen kokonaan uuden maailman, niin mielenkiintoisen, että kaukaisissa erämaissakin voi yksinäisyyden tunne sen edessä hävitä ja suru vaihtua iloon. Sen kanssa sai puhua sanattomasti ja iloita sen komeudesta yksin ja hiljaa.

Siperian luonnosta Svinhufvud kertoo:

— Luonto oli siellä suurenmoinen. Jo näköala Kolyvanin korkeilta rantatöyräiltä oli komea. Yli laajojen ja runsaskasvuisten lietemaiden näkyi Obin itäranta kohoavine vaaroineen ja tummine metsineen, siellä täällä jokin kyläpahanen rantaan pesiytyneenä. Kolyvanin rantatöyräitä halkoili joskus valtavan jyrkkä ja syvä notko alas Retshkan rantamaille, ja näitten rotkojen seinämät olivat nuolihaukkojen pesäpaikkoja.

Retshkamme oli herttainen pieni joki, joka kiemurrellen viljelysten ja lehtojen välillä hiljaisesti kuljetti sangen kirkkaat vetensä alas Obiin.

Ob taas oli mahtava virta. Se oli virstan levyinen, niin sanoivat venäläiset, ja siltä näyttikin, missä joki kulki haarautumattomana kahden rannan välissä. Virta oli siinä paljon vuolaampi kuin ensi näkemältä luuli. Suuri vedenpaljous, mikä siinä kulki pohjoista kohti, synnytti kovan virran, vaikkakaan joen uomassa ei ollut huomattavaa kaltevuutta. Putouksia siinä ei ollut ensinkään, mutta vastavirtaa soutaessa sai kyllä hikoilla aika lailla. Obin vesi oli aivan sameata, ruskeankellertävää, johtuen ruskeasta savesta, joka suurimmaksi osaksi muodostaa sen uoman. Tuumaakaan veden pinnan alle ei nähnyt.

Stepillä oli ihanaa kuljeskella kesän aikana. Laajat viljellyt tai viljelemättömät lakeudet vaihtelivat rehevien metsikköjen ja pensaikkojen kanssa ja siellä täällä oli jokin järventapainen tai puro, joskus jokin hiekkaharju korkeine mäntymetsineen. Saksalaiset väittivät, että siellä oli »täysikuu» 14 päivää, sillä kahden viikon aikana kuu paistoi yhtä heleästi kuin täysikuu heidän kotimaassaan.

Ulkoilma tuntui varsin terveelliseltä, kuivalta ja kuulakalta. Päivänpaistetta oli miltei aina. Kesä oli kaunis ja lämmin, ja pastorin mielestä kuuma, sillä varjossa saattoi olla 40°C. Sateita oli harvoin, ja nekin olivat enimmäkseen ukkossateita. Sellaisen näki jo kaukaa yli stepin lähestyvän ja vyöryttävän mustan tomupilven edessään.

Talvi oli kyllä kylmä ja pitkä ja pakkasta kesti yhtämittaa, sillä marraskuusta huhtikuuhun ei ollut suojailmoja lainkaan. Lumipyrynkin aikana voi pakkanen nousta aina 40°:een C; tyynellä tietysti vielä enemmän.

Lunta tuli riittämään asti, sillä se mikä tuli, pysyi kevääseen asti. Stepillä oli talvella aina läpitunkeva viima, niin että hevosella ajaessa piti olla kahdet turkit, sillä yksi ei riittänyt. Mutta turkit ja turkikset olivat huokeat, varsinkin lammasnahat. Kun niillä »vuorasi» kotoiset vaatteensa ja tamineensa aina sormikkaisiin saakka, niin kyllä tarkeni. Lumivalkoinen huurteinen talvimaisema oli tietysti sielläkin hurmaavan kaunis, varsinkin silloin, kun eteläauringon ympärille ilmestyi valeauringoita sädekehineen, samanlaisia ilmiöitä kuin napaseutu-retkeilijäin kertomuksissakin kuvataan.

Kevät oli lyhyt ja sen vuoksi mukava. Huhtikuussa alkoi lumi sulaa, huhti- ja toukokuun vaihteissa loi Ob jäänsä, ja toukokuussa oli kesä. Vuonna 1916 oli toukokuun keskivaiheilla + 27°C varjossa. Syksy oli samoin lyhyt ja kaunis eikä syyssateista ollut paljon tietoa. Syyskuun puolivälistä alkoivat lehdet vähitellen kellastua, sillä öisin oli halloja, vaikka päivät olivatkin kauniita. Lokakuussa rupesi jäätämään, saman kuun lopussa tuli lunta, ja marraskuun alussa talvi oli valmis.

Kasvi- ja eläinmaailmasta muistuvat mieleeni muutamat erikoiset huomiot.

Obin lietemailla tasaiset paikat kasvoivat miehenkorkuista hyvää heinää, jota kolyvanilaiset niittivät karjalleen talviruoaksi. Vesiperäisillä mailla kasvoi karkeampaa heinää 30—40 cm:n korkuisissa mättäissä, joissa liikkuminen oli hyvin vaikeata. Mutaisia joen- ja järvenrantoja reunustivat toisinaan tiheät kukkasheiniköt, joissa ojakärsämö (Achillea ptarmica) oli 1 1/2 à 2 metrin korkuisena pääkasvina. Tällaisen kukkasheinikön suojassa oli helppo hiipiä vedessä uiskentelevien sorsien lähettyville. Ylemmillä paikoin, lietemailla, tapasi taas orapihlajia, vattuja, orjantappuroita, viinimarjapensaita ja muita, miltei läpipääsemättöminä tiheikköinä.

Toisenlainen oli kasvillisuus arolla. Ruoho oli siellä aivan lyhyttä; ainoastaan »metsiköissä» ja pensaikoissa voi tavata pitempää heinää ja märillä paikoilla mätäsheinää.

Kukat olivat stepillä erikoisen kauniita. Siellä tavattiin villinä monta sellaista lajia, jota meillä kasvatetaan puutarhoissa, niinkuin tummansininen ukonhattu, keltainen lilja, akileija, puutarhaleiniköitä, puhumattakaan mustista ja punaisista viinimarjapensaista.

Kasvisto oli siellä yleensä sama kuin meillä. Samat heimot, hernekukkaset, ristikukkaset, leiniköt, orvokit, ruusut ja muut, ja enimmälti myös samat lajit, vaikka meille vieraitakin oli koko joukko. Niinpä keväällä kukki pari vuokkolajia ja eräs pieni, soma, sininen lilja, joita meillä ei ole. Niinikään tapasin muutamia erittäin kauniita kämmekkäitä, joita en kotimaassa ole nähnyt. Vanha tuttu sitävastoin oli Siperian keltakukkainen hernepuu. Se ei ollut niin korkea kuin kotona puutarhoissa, mutta varsi oli vähän karkeampi eli rosoisempi.

Minulla ei ollut kasviota, joten en voinut kukkamaailmaan niin tarkasti perehtyä kuin olisin halunnut. Keräsin siitä huolimatta ajan kuluksi kasveja ja sain niitä ehkä talteen satakunta, jotka toin kotiin kasvitieteen professorillemme.

Marjoja siellä oli monenlaisia, vattuja ja sinivattuja, lillukoita ja sinilillukoita, mustikoita, puolukoita sekä mansikoita pari lajia; muuraimia ei ollut eikä mesimarjoja. Sen lisäksi oli tietysti tuomen- ja heisipuun marjoja, joita korittain kaupiteltiin torilla.

Kolyvanissa oli keittiökasviviljelys hyvin yleistä. Jokaisella tontilla oli ryytimaansa, ja siinä kasvoi etupäässä perunoita, mutta myös kaalia, porkkanoita, kurkkuja ja sipulia. Kukkasia ei kasvatettu muuta kuin nimeksi. Mutta ohdakkeita, takiaisia ja nokkosia oli kaikissa nurkissa.

Omenapuu ei menestynyt Kolyvanin ilmastossa, sillä talvet olivat liian kylmiä ja maa routaantui liian syvälle. Jokunen siellä kyllä koetti istuttaa omenapuita ja huolellisesti peitellä niitä talveksi, mutta tuloksia ei saatu.

Eläinmaailmakin oli yleensä sama kuin meillä. Uutuus oli Siperian orava eli »burunduk». Se oli pienempi kuin tavallinen orava, ruskea karvaltaan, mutta sillä oli kolme raitaa päälaesta aivan hännän huippuun saakka, joten se oli varsin kirjava. Se meni talveksi maan alle, jonne kaivoi itselleen pienen luolan. Sinne se keräsi talven varaksi pähkinöitä ja muuta ruokatavaraa sekä eli sillä talven yli, tullen vasta keväällä esiin. Sentähden ei sen nahallakaan ollut mitään kauppa-arvoa. Se oli hyvin siro, nousi äkkiä maasta ja kiipesi puuhun niinkuin orava ainakin. Venäläiset sanoivat, että se on kuin oikea talonpoika, joka kerää kesällä ruokavaroja elääkseen niillä talven yli.

Susia oli arolla vähän, vaikka niitten jälkiä kyllä toisinaan nähtiin ja kerran talvella itse hukkakin, joka kuitenkin juoksi kiireesti pakoon pensaikon suojaan. Sen näimme noin puolen penikulman päässä Kolyvanista. Mutta rauhallisia sudet olivat, sillä ruokaa riitti, niin ettei niiden tarvinnut pakkasöinäkään ahdistaa kaupungin koiria. Kesällä sudet olivat aivan tietymättömissä.

Käärmeitä oli tietysti paljon. Ne olivat tavallisia kyykäärmeitä, mustia, harmaita ja ruskeita aivan niinkuin meilläkin, mutta jonkin verran isompia ja lihavampia. Steppi kasvatti hiiriä, myyriä ja lintuja jos jonkin lajisia, ja niissä oli käärmeillä syötävää.

Sitäpaitsi tapasin siellä eräänlaisen tarhakäärmeenkin. Se oli musta, ja sen korvien kohdalla oli kellervänpunainen pilkku kahden puolen päätä. Se oli soman näköinen ja pitempi kuin kyy.

Lintumaailma oli erikoinen, sillä lintuja oli tavattoman paljon ja kaikkialla. Kun esimerkiksi kottaraiset rupesivat syksyllä tekemään poislähtöä, niin niitä kasaantui sellaiset parvet, että ne aivan pimittivät auringon. Variksia ja naakkoja oli myös paljon, varsinkin mustia peltovariksia, samoin tavallisia kyyhkysiä ja villejä kyyhkysiä. Haukoista oli tavallisin eräs, jonka venäläinen nimi on »korshun» ja jolla pyrstö oli uurrettu eikä tylppäpäinen niinkuin muilla haukoilla. Se oli isompi kuin meidän kanahaukkamme. Hiiripaljous ja linnut tarjosivat haukoille ruokaa tarpeeksi, ja kovasti ne kaareilivatkin ilmassa. Kun meni kävelemään joen puolelle, näki niitä aina leijailemassa siellä. Nuolihaukkojakin näki tuhkatiheään. Pääskyset ja varpuset olivat yhtä tavallisia kuin meilläkin, samoin leivoset, mutta muita laululintuja oli vähän; peipposta ei ollut ensinkään. Harjalinnun (Upupa epops) näin siellä myös, mutta seudun kaunein pikkulintu oli kuningaskalastaja (Alcedo ispida), joka on Suomessa yhtä harvinainen kuin se on siellä yleinen. Se oli pieni lintu, alta ruskea ja päältä tummansinisen metallin värinen. Se istui pajupensaikossa jokien rannoilla, lensi äkkiä esille ja noppi kalan vedestä. Se oli todellakin harvinaisen kaunis, ja saksalaiset nimittivät sitä nimellä »Fischerin du kleine». Minä sain sen nimen tietää vasta täällä kotona. Kun kerroin Adolf von Bonsdorffille siitä, niin hän tunsi sen heti ja sanoi sen nimen.

Kotkia oli useampia eri lajeja, vaikk'en niitä sen tarkemmin tuntenut, pöllöjä samoin. Yhden ammutun huuhkajan, joka oli vähän kellertävämpi kuin meidän, ostin talvella 1917 ja toin sen täytettäväksi tänne eläintieteellisiin kokoelmiin.

Keväisin ja syksyisin lensi Kolyvanin yli isoja hanhilaumoja, joita venäläiset ammuskelivat siten, että menivät aamuisin stepille niiden ylilentopaikoille. Myös joutsenia oli siellä, varsinkin keväällä, ja luulen, että ne pesivätkin lähettyvillä.

Sitten siellä oli myös nokikanoja, joita en ollut ennen nähnyt, vaikka niitä kyllä löytyy Suomessakin. Ne näyttivät lentäessään paksuilta ja kömpelöiltä. Niissä oli huono liha, eikä niitä ammuttu muuta kuin hätävaraksi, silloin kun muuta ei saatu.

Vesilinnuista siellä olivat kaikki meidän sorsalajit, yleisimpinä sinisorsa ja lapasorsa. Kuikkia ei ollut eikä kurkia, mutta sensijaan kyllä silkkikuikkia eli uikkuja ja harmaa haikara. Viimeksimainittu asusteli piilossa ruohikoissa ja nousi sieltä äkkiä lentoon, kun tuli lähelle. Kuoveja oli samoin paljon. Kahlaajista yleisin oli hyyppä (Vanellus cristatus). Kurppia oli monenlaisia, vaikka lehtokurppaa en muista nähneeni, mutta taivaanvuohia sitä enemmän, samoin vikloja eri lajeja. Kanalinnuista taisi viiriäinen, joka kulki lietemailla korkeassa ruohikossa, olla yleisin. Siellä sen kuuli huutavan, mutta sitä ei näkynyt, sillä se pysytteli piilossa. Metsäkanoja oli stepillä runsaasti, mutta ne olivat sangen arkoja. Samoin voi siellä tavata jonkin peltopyyparven. Metsot, teerit ja pyyt sitävastoin asustivat vain Obin itärannan metsämailla.