LUUMÄEN KÄRÄJÄT JA VANGITSEMINEN.

Vielä eilen liitelivät viimeiset koivunlehdet syystuulessa, pyörivät pihalla aikansa ja lähtivät vihurin mukana kulkemaan Kivijärvelle, jonka selällä vyöryivät laineet vaahtopäisinä, synkkinä ja syksynharmaina. Toiset oli jo sade kaivanut hiekkaan kiinni, mutta toiset lentelivät vielä vapaina, kunnes tarttuivat kosteaan maahan ja jäivät liikkumattomina makaamaan siihen pitkäksi talveksi.

Kartanon vieressä seisova mäntymetsä huojui suuressa tuulessa ja katseli järven vaahtopäitä, jotka kiitivät kilpaa vihureiden kanssa ikäänkuin tahtoen nostaa järven käynnin viimeiseen hurjaan voimaansa. Metsä yritti suojella laineitten selkää vihureilta, mutta yltyikin itse huojumaan, jopa sellaisella voimalla, että rungot natisivat ja vonkuivat kuin myrskysäällä. Mutta yöllä oli maa peittynyt valkoiseen lumeen. Tuuli oli laannut, ja Kivijärvi odotti peilityynenä ohutta jäistä peitettä.

Samana aamuna kuin talven ensi lumi oli tullut maahan — oli jo marraskuun 24:s päivä —, seisoi Kotkaniemen portailla, kotinsa ovella, Lappeen tuomiokunnan tuomari. Tuntui niin omituiselta seisoa siinä keskellä tyyntä talvista maisemaa. Pimeän ja myrskyisen syksyn jälkeen oli talvi tullut niin yhtäkkiä, niin vitivalkoisena, että lumi aivan häikäisi silmiä.

Mutta tyven ja rauha olivat vain tyyntä ennen suurta myrskyä. Sen aavisti kotinsa portailla seisova tuomari lähtiessään täyttämään velvollisuuttaan. Hän sanoi vakavana jäähyväiset vaimolleen, nosti rekeensä matkatavarat ja lähti ajamaan käräjille.

* * * * *

Käräjätalolla, Luumäen aseman lähellä, oli piha täynnä väkeä. Jo aamulla aikaisin, ennen päivän koittamista, oli miehiä alkanut saapua. Monet tulivat aina pitäjän syrjäkulmilta saakka. Ei käräjöimään eikä todistamaan, vaan muuten vain kuulemaan ja näkemään, mitä tapahtuman piti. Tieto oman tuomarin erottamisesta oli voimakkaasti tärisyttänyt Luumäen miesten mieliä. Ja kun huhu oli kertonut kylillä, että tuomari erottamisesta huolimatta tulisi itse istumaan käräjät, ei kukaan tahtonut jäädä kotiin, vaan kiiruhti seuraamaan niiden kulkua.

Tuomarin saapuessa käräjätalolle oli väki jo menossa sisään. Miehet pyyhkivät lumisia saappaitaan porstuan eteen asetettuihin vereksiin havuihin. Mutta tuomarin noustessa reestä siirtyivät miehet syrjään, antoivat tietä ja tulivat itse hiljalleen perässä.

Pian oli pienen talonpoikaistalon sali täpötäynnä väkeä. Lautamiehet istuivat juhlallisina paikoilleen penkkiriveille ja tuomari asettui tuolilleen pöydän taakse. Hänen apulaisensa, hovioikeudenauskultantit Elias von Hertzen ja Yngve Svinhufvud, ryhtyivät jännittynein mielin seuraamaan käräjäin istumista ja tapahtumain kehittymistä. Mutta Elias Kiuru, käräjätalon isäntä, meni ulos pihalle pitämään silmällä vangitsijoita, joiden aavistettiin saapuvan.

Ensimmäisenä päivänä oli käräjillä myös saapuvilla varatuomari Bertil Brunou, viipurilainen asianajaja ja Svinhufvudin entinen apulainen, mutta hän matkusti jo toisena päivänä takaisin Viipuriin odottamaan oman asiansa esilletulemista.

Lain määräysten mukaan aloitettiin käräjät nytkin lyhyellä jumalanpalveluksella. Luumäen pastori O.V. Päiviö nousi seisomaan ja saarnaamaan. Hän muistutti mieliin velvollisuutta toimia aina omantunnon mukaan, silloinkin, kun velvollisuuden täyttäminen saattaisi tuntua raskaalta. Lopuksi hän luki rukouksen pyytäen Jumalaa siunaamaan ja oikein säätämään ne tuomiot, jotka alkavilla käräjillä tulisivat langetettaviksi. Rukouksen loputtua laulettiin virsi, johon käräjäväki hartaasti yhtyi. Sen päätyttyä julisti tuomari käräjät alkaneiksi. Mutta sitä ennen hän kysyi lautamiehiltä, tahtoivatko he istua käräjiä hänen kanssaan siitä huolimatta, että hänet oli erotettu, vastasivat myöntävästi.

* * * * *

Seisottiin pihamaalla ja pidettiin käräjätaukoa. Miehet tarinoivat piiput hampaissa. Keskusteltiin ja odotettiin. Asemalta kuului Viipurin junan vihellys. Laiturille pysähdyttyhän puuskutteli se siinä rauhattomana hetken ja jatkoi jälleen matkaansa. Kohta näkyi tiellä sanantuoja. Ryssät eivät vieläkään olleet tulleet. Jo toista päivää oli käräjiä pidetty, käyty joka junalla tiedustamassa, odotettu ja aavistettu, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Arveltiin ryssien jo ehkä jättävän asian sikseen.

Vähitellen siirryttiin sisään ja ryhdyttiin jatkamaan käräjien istumista. Alkoi jo hämärtää.

Mutta yhtäkkiä, neljännentoista asian ollessa esillä, juoksi sisään Elias Kiuru ja ilmoitti:

— Nyt ne tulivat!

Kymmenet katseet suuntautuivat maantielle. Väkijoukon päitten takaa näkyi auto poliiseineen. Hetken päästä seisoivat vangitsijat jo ovella.

— Viipurin läänin kuvernöörin määräyksestä keskeytämme käräjät ja pidätämme teidät, ilmoitti Viipurin poliisimestarin apulainen Grigorjeff röyhkeästi ja lakkia päästään nostamatta.

— Näyttäkää paperinne!

— Tässä ne ovat, mutta nouskaa seisomaan, kun puhuttelette meitä!

— Minä olen istuva tuomari enkä teidän edessänne: nouse seisomaan, silloin kun istun oikeutta.

Nyt yrittivät poliisikonstaapelit käydä jo käsin kiinni Svinhufvudiin, mutta hänen torjuva katseensa; sai heidät peräytymään. Silloin Grigorjeff ilmoitti:

— Saatte tunnin aikaa järjestääksenne paperinne, jotka teidän tulee jättää tänne!

Käräjätuvassa oli koko keskustelun ajan vallinnut painostava hiljaisuus. Luettuaan vangitsemismääräyksensä tuomari nousi, ulkonaisesti täysin tyynenä, ja lähti laittamaan matkatavaroitaan kuntoon. Kun kaikki oli valmista, sulkivat poliisit käräjähuoneen ovet ja sinetöivät ne.

* * * * *

Käräjien istumisesta ja vangitsemisestaan Svinhufvud kertoo:

— Taisi olla tiistaipäivä, kun aloin istua Luumäen syyskäräjiä. Odotettiin, että tietysti viranomaiset lähettävät jonkun ottamaan minut kiinni tai ainakin estämään käräjien pidon. Ensimmäisenä päivänä ei kuulunut yhtään mitään. Seuraava päivä kului samoin puoleenpäivään asti. Aamulla kävivät apulaiseni kurkistamassa jokaista junaa, joka tuli Viipurista, varsinkin päiväjunaa, joka tuli kolmen tai neljän aikaan, mutta tuli sana, etteivät poliisit vieläkään tulleet. Silloin aloitettiin kaikessa rauhassa iltaistunto ja ajateltiin, ettei tänään ole mitään hätää. Mutta yht'äkkiä tulivat poliisit biilillä. Niitä oli kaksi poliisiupseeria, Grigorjeff oli toisen nimi ja toisen v. Gross, ja niillä oli kolme pitkää poliisia matkassa. Ne tulivat keskellä istuntoa — oli juuri todistajain kuulustelu jossakin jutussa —, ja siihen loppui käräjien pito minun puoleltani. Todistajat jäivät suu auki seisomaan ja ihmettelemään, että mitä tässä nyt tapahtuu. Minä arvasin poliisien asian ja kysyin, keitä tulijat ovat. Ne vastasivat, että minut piti vangita ja viedä Viipurin lääninvankilaan. Pyysin kuitenkin näyttämään papereita. Ne olivat Seynin ja Viipurin läänin kuvernöörin laittamia. Vastasin silloin:

»En voi ruveta herrojen kanssa tappelemaan! Viekää mihin viette, mutta laitonta se on!»

Ne antoivat minulle yhden tunnin aikaa ja sanoivat, että tuomiokunnan paperit pitää jättää entiselleen, mutta omat tavarat saa järjestää matkakuntoon.

* * * * *

Tunti on jo kulunut. Käräjäväki on tungeksinut pihamaalle ja maantielle auton vierelle. Ympäröivistä kylistä ovat naiset ja lapsetkin tulleet katsomaan.

Yngve Svinhufvud oli juuri sinä hetkenä poissa käräjätalolta, kun poliisit saapuivat. Hän oli kiiruhtanut asemalle vuorostaan tiedustelemaan, joko vangitsijat nyt saapuvat. Hänen palatessaan oli jo isä vangittu, auto maantiellä ja piha pelästynyttä väkeä täynnä.

Jo saapuu Svinhufvud mustaan talviturkkiin pukeutuneena ja matkalaukku käsissä. Pihalla odottaa väkijoukko, jonka rivit ovat taajentumistaan taajentuneet, ja väistää hänelle tietä. Miesten kädet puristuvat nyrkkiin, ja päät paljastuvat. Sanattomin katsein he seuraavat hänen askeliaan luoden kantapäillä seuraaviin poliiseihin katseen, joka saa näiden kasvot kalpenemaan.

Juuri kun Svinhufvud astuu poliisin saattamana portailta pihan poikki autoa kohden, tulee häntä vastaan varatuomari Martti Eklund, hänen entinen apulaisensa, joka on saapunut hetki sitten junassa Kouvolasta käsin ajamaan asioitaan Luumäen käräjille. Nähdessään hänet sanoo Svinhufvud:

— No, Martti, taisitpa nyt tulla liian myöhään!

Svinhufvudin astuessa autoon katkaisee Martti Eklund hiljaisuuden. Hän nousee väkijoukon keskelle, koroittaa äänensä ja ryhtyy pitämään puhetta. Mutta tuskin on hän ehtinyt sanoa ensimmäiset sanansa, kun poliisi keskeyttää hänet.

— Enkö minä saa edes puhua!

— Ette!

Mutta vielä ei ole suuttumuksen myrsky vaimennettu. Aidan vierellä nousee puhumaan toinen mies, yksi Luumäen isännistä, mutta kaatuu maantieviereen poliisin nyrkin iskusta. Samassa vierähtää auto liikkeelle hämärtävään kylään, mutta lumivalkeata tietä pitkin. Eläköönhuuto, Suomen oikeudelle ja sen puolustajalle kohotettu, nousee talviseen hämärään. Se on loukatun kansan vastalause väkivaltaa vastaan.

Käräjätalon pihalla on jälleen hiljaista. Valot syttyvät kylän mataliin taloihin ja näkyvät surullisina pimeässä yössä.

* * * * *

Siellä, missä Kotkaniemeen erkaneva kartanotie yhtyy Viipurin maantiehen, seisoo talvisessa kylmässä tuomarin vaimo, Ellen-rouva, odottaen joka minuutti aseman suunnalta saapuvaa autoa. Puhelimitse oli Kotkaniemeen hetki sitten ilmoitettu tuomarin vangitsemisesta, ja heti oli juostu tien mutkaan katsomaan ja hyvästiä sanomaan. Vieressä seisovat männyt heittivät synkän varjon maantielle. Edessä häämötti hiljainen Toikkalan kylä harmaine rakennuksineen.

Jo kuului auton surinaa pimeästä metsästä. Lyhdyt valaisivat tien mutkaa. Mutta tuskin oli auto ilmestynyt kohdalle, kun se jo oli kadonnut samaan hämärään, josta oli tullutkin. Vain sen ääriviivat olivat erottuneet öistä kylää vastaan.

Ei ollut autossa istunut tuomarikaan nähnyt tien mutkassa värisevää vaimoaan, ei edes aavistanut, että sanoma vangitsemisesta oli jo tullut tämän korviin.

* * * * *

Jo näkyvät Lappeenrannasta hämärät tulet. Pimeällä maantiellä erottuvat poliisien kasvot valoja vastaan. Heidän vierellään istuva Lappeen tuomiokunnan tuomari, jonka he väkivalloin ovat raastaneet virastaan ja kodistaan, ei ole vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. Koko matkan on vallinnut syvä hiljaisuus, jonka on katkaissut vain tien käänteissä kuuluva auton törähdys. Entistä synkempään pimeään katoaa jälleen maantie. Mutta ennenkuin Viipurin tulet alkavat näkyä, pysähtyy auto yht'äkkiä pimeässä metsässä. Siihen tullutta vikaa ryhdytään kiireellä korjaamaan, mutta sillä aikaa kuin autoa korjataan, palelevat poliisiupseerit miehineen ohuissa pukimissaan, hyppivät lumisella tiellä, paukuttavat käsiään ja palelevat sittenkin.

Hetken kuluttua auto jatkoi matkaansa. Taivaalla näkyivät heikkoina Viipurin valojen kajastukset. Maantiellä kiiruhti vastaan yksinäinen reki, väisti tiensyrjään ja jäi ihmetellen katsomaan mustaa autoa. Kohta piirtyivät eteen Viipurin linnan jäyhät muurit. Ne seisoivat synkkinä vartiopaikallaan, ja niiden piirteissä kuvastui vuosisatojen kärsimys. Ne olivat nähneet miespolven toisensa jälkeen elävän ja taistelevan Suomen puolesta, ja ne olivat itse suojelleet Karjalaa ja koko Suomea.

Tuntui kuin Viipurin linnan muurit seisoisivat tänä iltana ylpeinä vartiopaikallaan, sillä ne ovat jälleen nähneet uuden sukupolven puolustavan Suomen kunniaa. Ja vaikka linnan tornit kohoavat synkkinä öiselle taivaalle, satojen valojen ympäriltä sammuttua, piirtyvät niiden varjot kuitenkin, himmeinäkin, yhtä taipumattomina ja jäykkinä kuin vuosisadat sitten Suomenlahden väräjävään pintaan. Valot ovat sammuneet ympäriltä, mutta eivät kansan sydämistä. Siellä värähtelee vielä toivo isänmaan vapaudesta.

* * * * *

Samaan aikaan kuin auto vieri Salpausselän maantietä Viipuria kohden, oltiin kaupungissa kiireisessä toiminnassa. Pankinjohtaja Lundsonille oli puhelimitse ilmoitettu Svinhufvudin vangitsemisesta, ja hän oli heti tiedon saatuaan järjestänyt vahdit kaupungin tärkeimpiin paikkoihin, jotta voitaisiin saada selville, minne vanki viedään. Ensimmäiset vahdit olivat valleilla venäläisten kasarmien kohdalla, jonne arveltiin vangitsijain yrittävän piilottaa Svinhufvudin. Toiset vahdit olivat linnan sillalla ja kolmannet asemalla, koska pidettiin mahdollisena, että vangitsijat toisivatkin Svinhufvudin junaan joltakin väliasemalta ja johtaisivat siten etsijät harhaan.

Vartijoina olivat monet Lundsonin hyvät ystävät, kuten varatuomarit Severin Avellan ja Edvard Hällfors sekä toimittaja Mikko Puhakka. Lundson itse hoiti vartijain järjestelyä ja puhelinta. Kaikista näistä järjestelyistä huolimatta ei Svinhufvudin tuloa kaupunkiin huomattu, sillä vangitsijat olivat valinneet näkymättömän tien. Kaikkein vähimmin aavisti Svinhufvud itse, että hänen ystävänsä Viipurissa vartioivat häntä.

* * * * *

Svinhufvudin ryhtyessä istumaan Luumäen käräjiä yritettiin Viipurin lääninhallituksesta soittaa pitäjän nimismiehelle ja tiedustella asiain kulkua. Siitä huolimatta, että yritystä uusittiin viiteen eri kertaan, ei yhteyttä Luumäelle saatu. Puhelimen ilmoitettiin olevan epäkunnossa.

Seuraavana aamuna soitti kuitenkin Luumäen nimismiehen rouva lääninhallitukseen ja ilmoitti miehensä sairastuneen. Tämä oli tietysti tekosyy, sillä nimismies ei tahtonut ryhtyä vangitsemaan Svinhufvudia, vaan tekeytyi hänen neuvostaan mieluummin sairaaksi. Kun rouvalta tiedusteltiin, kuka istui Luumäen käräjiä, sanoi hän, ettei hän sitä tiennyt. Silloin päättivät viranomaiset tiedustella asiaa erään yksityishenkilön välityksellä. Tämä pääsikin puhelinyhteyteen Luumäen kanssa ja sai tietää, että:

— Kyllä se on se vanha ukko itse, joka istuu käräjiä!

»Saatuani nämä tiedot» -— niin kertoo vääristellen Viipurin läänin kuvernööri Anatol Aleksandroffin laatimassa salaisessa venäjänkielisessä kirjelmässä kenraalikuvernöörille — »minä heti määräsin Viipurin kaupungin apulaispoliisimestarin kapteeni Grigorjeffin matkustamaan Luumäelle, jonne tämä komissaari von Grossin ja kolmen konstaapelin seurassa saapui kello neljän jälkeen iltapäivällä. Käräjiä pidettiin parhaillaan, ja puheenjohtajana istui Svinhufvud tuomarinpöydän takana. Poliisin astuessa oikeussaliin vaikeni hän ja kalpeni huomattavasti. Yleisö sitävastoin ei ollut poliisin tulosta sanottavasti milläänkään. Julistettuaan kovalla äänellä istunnon päättyneeksi kapteeni Grigorjeff astui Svinhufvudin luo ja julkiluki määräyksen hänen vangitsemisestaan. Svinhufvud halusi antautua kapteenin kanssa joihinkin keskusteluihin, mutta tämän ilmoitettua, ettei hän voi ottaa kuullakseen mitään selittelyjä, Svinhufvud yritti ruveta pitämään puhetta läsnäoleville, minkä kapteeni Grigorjeff kuitenkin keskeytti heti alkuunsa. Nähdessään, ettei hänen onnistuisi puhua yleisölle, Svinhufvud kääntyi jälleen Grigorjeffin puoleen ja pyysi lupaa saada muuttaa pukua, mikä hänelle myös sallittiin. On merkille pantava, että Svinhufvudilla, joka asuu 3—4 km:n [todellisuudessa 6 km:n] päässä oikeuspaikalta olevalla tilallaan, oli viereisessä huoneessa pito- ja liinavaatteita y.m. sisältävä matkalaukku, jonka hän otti mukaansa autoon. Ajateltavissa on, että Svinhufvud oli varustautunut kaikkien tapausten varalta. Mitään vihamielisyyttä ei kokoontuneen yleisön taholta havaittu; vasta sitten kun auto ja siinä ollut pidätetty lähti liikkeelle, kuultiin muutamia 'eläköön'-huutoja.»

* * * * *

Jossakin hyvin kaukana leimahtelevat taivaalla kirkkaat salamat, ja valtaisa tykkien jyrinä kantaa penikulmien päähän. Ne ovat koston salamoita, mutta ne eivät näy Suomen taivaalle. Ne ovat vapauteen pyrkivän poljetun oikeuden jyskettä, mutta ne eivät kuulu Viipurinlinnan porteille. Eivät ainakaan vielä tänä yönä.