PASTORI HÖRSCHELMANN.

Aivan erikoinen merkitys oli sillä tuttavuudella, jonka Svinhufvud joutui tekemään pastori August Constantin von Hörschelmannin kanssa. Hänet olivat venäläiset vuoden 1915 alussa karkoittaneet Tallinnan läheltä, Baltischportista, jossa hän oli luterilaisena pappina, ja hänestä tuli pitkänä karkoitusaikana Svinhufvudin paras Siperian ystävä. Hänestä Svinhufvud kertoo:

— Eräänä päivänä tuli luokseni tuttavani Studnitz, juutalainen kauppias ja karkoitettu hänkin, mukanaan pastori Hörschelmann. Studnitz oli näet saanut kuulla, että Kolyvaniin oli tullut joku pastori, ja luullen häntä pastori Hahnssoniksi, jonka Studnitz tunsi aikaisemmasta karkoituspaikastaan Kalpashevosta, meni hän pastoria tapaamaan. Näin joutuivat Studnitz ja Hörschelmann tutustumaan toisiinsa. Kun pastori puolestaan oli kuullut tai lukenut lehdistä, että minäkin olin Kolyvanissa, tuli hän Studnitzin opastamana minun luokseni Pehterjeffille.

Muutaman päivän kuluttua tuli myös pastorinrouva kaupunkiin. Muistan hyvin, kuinka rouva tuli lautalla yli Retshkan ja nousi maihin.

Ukko itse oli ollut ensin Tomskissa pari, kolme viikkoa sokeritautia sairastamassa. Viranomaisten mielestä piti hänen sentakia, sairas kun oli, päästä parempaan paikkaan. Hän oli ensin toivonut pääsevänsä Kusnetskiin, jota pidettiin Tomskin läänin parhaimpana karkoituspaikkana ja jossa m.m. kapteeni Georg Procopé oli. Mutta hän ei päässytkään sinne, vaan joutui Kolyvaniin. Ensin hän asui rouvineen eräässä talossa, jossa oli äärettömän paljon kärpäsiä, niin että hänen lopulta täytyi muuttaa sieltä pois.

Pastorilla oli muuten kotonaan Baltischportissa ollut tavattoman paljon työtä, josta hän oli suuresti rasittunut ja sen johdosta toivonut, että hänen suotaisiin yksi vuosi oikein rauhassa levätä. Tämä hänen toivomuksensa toteutuikin, kun hänet karkoitettiin Siperiaan. Hän tuli pääsiäisen aikaan 1915 ja pääsi pois vasta keväällä 1917 ja sai siis yhden vuoden asemesta kaksi vuotta lepoa ja rauhaa. Hän nautti vapaudestaan, hoiti terveyttään ja vähensi sokeritautiaan.

Jokseenkin samoin oli minunkin laitani. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta sain »verbumlata» niinkuin parhaiten taisin. Se oli lepoa ilman edesvastuuta. Ei ollut oikeastaan muuta surua, kuin että sota kävi hitaasti ja että venäläiset eivät saaneet tarpeeksi selkäänsä. Meille kerrottiin, että viisi vuotta oli tavallinen aika, »srok», jonka sai olla Siperiassa, ja molemmat pidimme luonnollisena asiana, että sen ajan saisimme siellä olla. Mutta päätimme, että kun aika on kulunut umpeen ja pääsemme vapaiksi, niin matkustamme parin viikon ajaksi Altai-vuoria katsomaan, ne kun olivat niin lähellä ja sinne kun pääsi niin hyvin junassa Barnaullin ja Biskin kautta. Tekemättä se matka kuitenkin jäi molemmilta.

Kesällä 1915 oli kovin kuuma, niin että huoneissakin oli useita viikkoja yli 30° lämmintä. Ei tahtonut päästä öisin oikein nukkumaankaan. Kävin päivisin uimassa ja otin aurinkokylpyjä. Kerran houkuttelin ukko Hörschelmanninkin joen rannalle kuumaan hiekkaan, mutta hänpä ei enää tahtonut päästä takaisin kotiin, vaan oli pyörtyä matkalla. Uinti sujui kyllä hyvin, mutta paluu jalkaisin oli hyvin tukala. Ukkoa rupesi kuumuus lopulta niin vaivaamaan, ettei hän uskaltanut enää kello 10:stä aamulla kello 6:een illalla liikkua ensinkään ulkona, vaan istui sisällä huoneessaan tai meni pihalle puitten ja pensaitten varjoon. Hän teetti itselleen harmaasta pumpulikankaasta hauskan halatin, joka oli napitettu kaulaan asti ja joka oli hyvin kevyt ja ohut. Hän oli mainion näköinen siinä puvussaan, hattu päässään. Kun ukko siinä liikuskeli, niin venäläiset luulivat, että munkkihan se on. Meitä nauratti kovasti, mutta mikäpäs siinä, siellähän sai elää niinkuin tahtoi.

Minä kestin kuuman hyvin. Ei väsyttänytkään, päinvastoin meni reumatismi siellä, hyvässä kylvyssä, paljon vähemmäksi. Kyllä siellä sai levätä, hermotkin pääsivät tasapainoon ja terveys parani silminnähtävästi.

Ukko Hörschelmann opiskeli Kolyvanissa ahkerasti ruotsia. Hän oli sattunut Tomskin saksalaisen pastoraatin kirjastosta saamaan vanhan »Ollendorffin», jossa opetus kävi suullisten harjoitusten mukaan. Sitä ukko tutki ahkerasti ja luki myös Vänrikki Stoolin tarinoita, joka lähetettiin minulle sinne. Hänellä oli lisäksi ruotsalais-saksalainen sanakirja, ja minä avustin häntä ääntämisessä ja tarkistin hänen kirjoituksiaan. Emme kuitenkaan puhuneet koskaan ruotsia keskenämme, vaan aina saksaa, mutta siitä huolimatta ukko oppi koko hyvin ruotsia.

Ukko piti siellä myös pientä koulua opettaen Lilli Hoffmannia ja Karl Beauvais'ta, jotka olivat 11—13 vuoden ikäisiä lapsia ja olivat seuranneet vanhempiansa, johtaja Hoffmannia ja insinööri Beauvais'ta, karkoitusmatkalle. Hän opetti heille kaikki: uskonnot, maantiedot, laskennot saksat ja latinat. Kun hän ei oikein muistanut latinan prepositsioneja, tulin minä avuksi, sillä koulussa olin aikoinani oppinut ne runomittaan niin hyvästi, että vielä muistin. Ahkerasti ukko lasten kanssa lukikin. Ainoat aineet, jotka jäivät opettamatta, olivat luonnontieteet, sillä niistä ei ukko tiennyt mitään.

Ukon luona kävi vierailemassa hänen omaisiansa, nimittäin hänen tyttärensä Ilse ja vävynsä André Favre sekä poikansa Ottmar, joka sittemmin joutui sotaväkeen. Nuorin tytär Benita oli keväällä 1915 Tomskissa kotiopettajana erään professorin luona ja tuli sitten syksyllä isän luo sekä asui siellä toista vuotta, kunnes siirtyi myöhemmin vaimoni mukana Suomeen.

Pastorilla oli toisinaan vähän tiukkaa rahoista, ja pieni ansiomahdollisuus olisi ollut hänelle sangen tervetullut. Syksyllä 1916 kertoivat juutalaistuttavamme, että johonkin elokuvateatteriin Novonikolajevskissa otettaisiin pianonsoittaja. Mahdollisesti oli siitä ollut myös ilmoitus »Sibirskaja Shisnj»-lehdessä, joka tuli meille. Pastorinrouvaa tarjous houkutteli, sillä ansio ei ollut huono. Eräs juutalainen sai toimekseen ottaa tarkempaa selkoa asiasta, ja sen hän tekikin. Paikka oli kyllä saatavissa, ilmoitti hän jonkin päivän kuluttua, ja hyvä se olikin, mutta ei siitä ollut pastorinrouvalle, sillä ehtona oli, että piti osata soittaa »oikein nuottien mukaan». Arvelimme kuitenkin, että ystävämme arvostelukyky soitannon alalla ei ollut yhtä varma kuin kaupanteossa, jonka vuoksi ehto ei pastorinrouvaa pahoin säikähdyttänyt. Hän matkusti Novonikolajevskiin ja esittäytyi teatterin johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Sitten seurasivat soittokokeet erään itävaltalaisen sotavangin ollessa arvostelijana. Tutkinto onnistui loistavasti ja teatterinjohtaja oli riemuissaan, sillä taitavia soittoniekkoja ei sielläpäin kasvanut joka oksalla. Mutta pastorinrouvaa rupesi toimi arveluttamaan. Teatteri ympäristöineen ei ollut kovin houkutteleva, tuskinpa henkilötkään. Kun vielä teatterin toinen soittotaiteilija, viuluniekka-nainen, kovasti kehoitti rupeamaan toimeen selittäen, että paras ansio oli teatterinäytäntöjen jälkeen illalla, kun soitettiin yleisölle »extraa», niin pastorinrouva luopui koko tuumasta.

Pääsyynä pastori Hörschelmannin karkoitukseen oli hänen saksalaismielisyytensä. Lisäksi tuli, että hän kerran koulussa uskonnontunnilla oli selittänyt, että Saksan keisari Wilhelm II ei ole mikään antikristus, niinkuin virolainen kreikkalais-katolinen pappi oli oppilailleen selittänyt, vaan yhtä kristitty kuin muutkin ihmiset. Toisena syynä oli, että hän oli kotinsa ullakkoikkunoissa pitänyt sähkövaloa. Hän oli lukenut kirjallisuutta, mutta venäläiset olivat epäilleet hänen antavan valomerkkejä saksalaisille Suomenlahdelle.