VALTAISA VASTAANOTTO HELSINGISSÄ.

Svinhufvudin saapumisesta pääkaupunkiin kertoo Helsingin Sanomat:

»Asessori P.E. Svinhufvudia vastaanottamaan oli Helsingin asemalle eilen aamulla klo 9:ksi saapunut Ylioppilaskunta ja Teknillisen Korkeakoulun ylioppilaat lippuineen. Ylioppilaat, jotka seisoivat osakunnittain lippujensa ympärillä, muodostivat kunniakujan, joka ulottui aseman viimeisiltä raiteilta torille asti. Lippuineen olivat myöskin saapuneet Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska Sångföreningen. Kymmentuhatlukuinen kansanjoukko odotteli asemasilloilla ja Rautatientorilla ja lähiseuduilla.

Juna saapui klo 10 ap. tunnin myöhästyneenä. Asessori Svinhufvudin astuessa asemasillalle tervehdittiin häntä eläköönhuudoilla. Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja, pankinjohtaja A. Norrmén lausui:

— Lausun Teidät, vapaan Suomen ensimmäisen pojan, pääkaupungin nimessä tervetulleeksi!

Tämän jälkeen astui esiin yliopiston rehtori, prof. W. Ruin, joka yliopiston puolesta toivotti asessori Svinhufvudin tervetulleeksi. Omaistensa ja ystäviensä seuraamana käveli hra Svinhufvud ylioppilaiden kunniakujan päähän. Ylioppilaskunnan Laulajain lippu laskeutui hänen eteensä ja täysilukuinen kuoro lauloi maist. H. Klemetin johdolla 'Yks voima sydämehen kätketty on ja Akademiska Sångföreningen Olof Wallinin johdolla 'Porilaisten marssin'.»

* * * * *

Kun laulujen kaiku on vaimennut ja eläköönhuudot laanneet, astuu esiin Ylioppilaskunnan puheenjohtaja, tri Yrjö Kajava, ja lausuu:

»Herra Asessori! Se jakamaton ilontunne, joka Teidän paluunne johdosta täyttää koko kansamme mielet, on koonnut Suomen Ylioppilaskunnan tänä aamuhetkenä tänne lausumaan Teille sydämellisimmät tervetuliaisensa. Surren olemme nähneet, miten vääryys ja laittomuus ovat viime vuosina olleet vallassa riistäen meiltä oikeuksiamme toisen toisensa perästä. Mutta samalla on ihailu ja luottamus täyttänyt mielemme saadessamme kuulla Teidän kaltaistenne miesten lahjomattomasta ja varmasta esiintymisestä oikeuksiemme puolesta taistellessamme, esiintymisestä, joka on pakottanut väkivallan harjoittajatkin kunnioittamaan Teitä ja epäröimään katalassa työssään. Kuin taikavoimalla ovat olot nyt muuttuneet. Laittomuuden edustajat ovat poistetut, ja valtiollinen kevät näyttää koittavan meidän kauan sorretulle kansallemme. Teidän palaamisenne on meille parhaana uuden kevään merkkinä. Sorrettu Suomi odottaa Teitä, oikeuksiemme esitaistelija, lakiemme korkeimmaksi vartijaksi ja suuren ja itseuhrautuvan työnne kruunaamaksi kunniavahdiksi lakileijonamme sivulle. Näissä merkeissä pyydän saada Suomen Ylioppilaskunnan nimessä lausua Teidät terve tulleeksi takaisin isänmaahan. Arvoisat kansalaiset ja ylioppilaat:

Eläköön asessori Svinhufvud!»

Kolminkertaisen voimakkaan eläköönhuudon vaiettua vastaa Svinhufvud seuraavaan tapaan:

»Arvoisat ylioppilaat! Pyydän kiittää teitä siitä suurenmoisesta vastaanotosta, jonka olette minulle valmistaneet. Se on kyllä liikaa minulle. Mutta palatkaamme itse asiaan, joka tässä on kysymyksessä, nimittäin taisteluun oikeuden ja vapauden puolesta äskettäin kaatunutta sortovaltaa vastaan. Tässä työssä ovat monet kansalaiset olleet mukana. Siperiassa niitä on ollut, vapautensa on moni kadottanut, ja ennen kaikkea itse kansaa on kuitenkin elähdyttänyt tieto siitä, että oikeus ja totuus kyllä kerran vallalle pääsevät, kun vain jaksetaan kestää ja uskalletaan sen puolesta seista. Minun on sanomattoman hauskaa palatessani kotimaahan nähdä vapaiden lippujen liehunta tässä, ilman että niihin sortajat voivat käydä käsiksi. Samoin on minulle erittäin lohdullista nähdä, että Suomen nuoriso ja sen etunenässä kulkevat Suomen ylioppilaat ovat niin selvästi käsittäneet, että siveellinen arvo kansan elämässä on oikeus, totuus ja vapaus, ja että heitä tässä kohdin lämmittävät mitä parhaimmat isänmaalliset tunteet. Vieläkin kerran lausun herroille parhaat kiitokseni. Ehkä uskallan pyytää läsnäolevia huutamaan 3-kertaisen eläköönhuudon meidän reippaalle nuorisollemme ja Ylioppilaskunnallemme.»

* * * * *

Eläköönhuutojen yhä raikuessa kulki Svinhufvud ylioppilasosakuntien saattamana asematalon edustalla odottaviin vaunuihin, joiden edestä riisuttiin hevoset, ja eri osakuntien värejä kantavat ylioppilaat vetivät vaunut torin halki taajojen ihmisjoukkojen muodostamaa kujaa myöten Mikonkadulle. Kulkueen etunenässä kulkivat Ylioppilaskunnan Laulajat ja Akademiska Sångföreningen lippuineen, ja vaunujen takana seurasivat osakunnat. Laulukunnat lauloivat Porilaisten marssia, ja kummankin puolen seisovat kansanjoukot kohottivat tuon tuostakin eläköönhuutoja. Siellä missä vaunut kulkivat ohi, kohosivat lakit ja nenäliinat tervehdykseen.

Tuo matka läpi keväisten, aurinkoisten katujen oli valtava nähtävyys. Kokonaisen kansan yhteisesti saattamana ajoi Svinhufvud vaunuissaan. Tuntui omituiselta nähdä hänet siinä keskellä Helsinkiä, suurista erämaista yhtäkkiä kotimaahan tulleena. Ja Porilaisten marssin sävelet raikuivat niin komeina, että moniin silmäkulmiin kohosi kyyneliä, jotka rajaton ilo toi mukanaan.

Kun juhlakulkue oli pysähtynyt hotelli Kämpin edustalle, viritti Y.L. vielä »Sotamarssin». Sävelten vaiettua astuivat Ellen ja P.E. Svinhufvud lipunkantajien portaiden eteen muodostamaa kunniakujaa myöten ovesta sisään, jossa heitä odotti ihana huone kukkia tulvillaan.

Nyt seurasi tervehdyskäyntien, haastattelijoiden ja valokuvaajien vierailu. Vasta myöhään illalla hiljeni portailla askelten kaiku. Oltiin vihdoinkin yksin.

* * * * *

Helsinkiin-tulostaan Svinhufvud kertoo Helsingin Sanomille m.m.:

»Ja taasen olen tänä aamuna saanut vastaanottaa lukemattomia ystävyydenosoituksia Riihimäellä, Hyvinkäällä ja Keravalla. Helsingissä oli yllätys aivan kuvaamaton. Tämän kaiken kunnianosoituksen esineenä ollessa tuntee itsensä oikein noloksi. En jaksa oikein ajatella, mitä on tapahtunut. Kaikki tuli niin odottamatta. Olin kyllä kuullut puhuttavan vallankumouksesta, mutta en saattanut odottaa sitä näin aikaisin. Olin ajatellut, että jos sellainen tulee, tapahtuu se vasta sodan jälkeen.»