SIPERIAAN.
Reading edition
Junan ikkunoiden vieritse juoksevat ohi Venäjänmaan suuret metsät, jotka ovat lumettomia ja syksynharmaita. Siellä täällä näkyy metsien keskellä kyläryhmiä, mutta niiden talot ovat yhteenpainautuneita ja näyttävät aivankuin hakevan turvaa toisiltaan suuressa ahdistuksessaan. Talotkin ovat matalia ja maahan vaipuneita. On kuin ohut sade tihkuisi niiden harmaiden turvekattojen läpi.
Silloin juna pujahtaa uudelleen suureen metsään. Siellä ovat puitten rungot miehen varren vahvuisia ja niiden latvat niin korkealla, ettei voi niitä erottaa. Ne voisivat ehkä näkyä, jos metsä olisi kauempana, mutta nyt ovat männyt tulleet niin lähelle veturia, että kädellä voisi melkein ulottua runkoihin. Kun metsästä ei tule loppua, vaikka juna jo monta tuntia on kiiruhtanut yhtä mittaa itää kohden, alkavat viimeisetkin valonsäikeet, jotka sen läpi ovat tunkeneet tiensä vaunuihin, vähitellen himmetä. Mutta ennenkuin iltahämärä on ehtinyt vaihtua pilkkopimeään, syttyvät kaasulamput junan kattoihin. Silloin on junan ikkunasta vaikeata erottaa, ollaanko metsän vai kylän kohdalla, mutta se ei ole tarpeellistakaan. Tiedetään vain, että juna uurtaa tiensä halki pohjoisen Venäjän ja että suuria kaupunkeja, monien satojen kilometrien päässä toisistaan, tulee vastaan.
Kerran ennenkin on Svinhufvud istunut Venäjän junassa ja katsellut noita suuria tasankomaita. Siitä on nyt tasan kymmenen vuotta. Silloin oli matkan suunta ollut toinen. Oli ajettu etelää eikä itää kohden. Ei Siperiaan, vaan Novgorodiin. Vapaana miehenä oli Svinhufvud silloin matkustanut sinne tervehtimään karkotettuja maanmiehiään, Theodor Homénia, Ernst Estlanderia ja Emil Schybergsonia. Ei hän silloin ollut aavistanut, että kerran hän oli itsekin matkustava vankina Venäjälle, Vielä paljon kauemmaksi ja paljon pitemmäksi ajaksi, pitemmäksi ajaksi.
* * * * *
Felsengart ja Mashkaljoff, joiden vartioitavaksi Venäjä oli uskonut Lappeen tuomiokunnan tuomarin, olivat tavallisia ryssänsotilaita. Felsengart oli, kuten nimikin osoitti, saksalaista alkuperää; isä oli saksalainen, ja poikakin osasi jonkin sanan saksaa. Viraltaan Felsengart oli »urjadnik» ja käytökseltään siivo. Mashkaljoff oli luonteeltaan väärentämätön kansanmies, jonka lukutaito oli kohottanut aliupseeriksi. Molemmat ottivat aluksi hyvin virallisen asenteen vankinsa suhteen. Pietarissa annetut varoitukset vaikuttivat, ettei kumpikaan uskaltanut päästää häntä hetkeksikään käsistään. Epäluuloiset katseet seurasivat häntä joka askelella.
Mutta jo Pietarissa, upeaan ensiluokan vaunuun noustaessa, jonka loisto vaikutti niin kutkuttavasti kumpaiseenkin, alkoi vartiomiesten kasvoilta virallinen katse häipyä. Kun Majewski seuraavana päivänä antoi miesten kouraan runsaat juomarahat, vaihtui katse jo ystävälliseen hymyyn. Kolmantena päivänä, Vjatkan asemalla, tapahtui vartiomiehissä vihdoin täydellinen mielenmuutos. He saivat nyt aterioidakin ensiluokan ravintolassa, ja karkoitetun kustannuksella maistuivat piiraat ja sterletit erinomaisilta. Ja karkoitetusta ja hänen vaimostaan oli tullut nyt arvoisa herra ja arvoisa rouva ja heistä itsestään nöyriä palvelijoita. Siitä hetkestä lähtien he kantoivat karkoitetun tavaratkin, jottei hänen itsensä tarvitsisi vaivautua. Ja pienemmillä asemilla juoksivat entiset mahtavat vanginvartijat kilpaa hakemaan teevettä isännälleen ja herralleen aavistaen, että kuta kohteliaampia he ymmärtäisivät olla, sitä runsaammat juomarahat olisivat heille tiedossa.
* * * * *
Vjatkassa tuli vastaan Venäjän talvi. Junan ikkunoihin kasvoi ohut huurre. Mutta paksumpi ja valkeampi huurre peitti pajupensaikot ja isot kyläkoivut. Itse kylät aivankuin hukkuivat suuriin lumikinoksiin, jotka kävivät sitä paksummiksi, kuta kauemmaksi tultiin. Nyt avautui eteen lumikenttiä rannattomiin joka suunnalle. Ja lumen peittämien metsien halki vaelsi Siperian juna vain yötä päivää itää kohden.
Neljäntenä päivänä alkoi kaukana taivaanrannalla häämöttää valkeita lumimäkiä. Siellä näkyivät Uralvuoret Euroopan ja Aasian rajaviivalla. Ne eivät kohonneet taivaalle yhtä mahtavina ja jyrkkinä kuin kartalta katsoen olisi odottanut, sillä talven lumi oli niitä tasoittanut ja juna oli valinnut tiensä tietysti sieltä, missä vuoren selkä kulki matalimpana. Kun juna alkoi kiivetä, kaartaen ja kierrellen, ylös Uralin rinnettä, tuntui kuin kylmä väristys olisi käynyt läpi ruumiin. Ellen-rouva, jonka kasvot olivat joka yö käyneet yhä kalpeammaksi, katseli vapisevin sydämin kylmiä lumituntureita, tietoisena siitä, että Uralvuoret olivat ikäänkuin elämän ja kuoleman rajaviiva.
* * * * *
Junamatkastaan Siperiaan Svinhufvud kertoo:
— Matkaliput ostettuamme menimme erääseen vaunuun, ja sinne tulivat vaimoni ja rouva Hasselblattkin. Alkumatkalla oli vaunussa kovin ahdasta. Kaikilla oli tavaroita tavattoman paljon. Kyllähän meilläkin niitä oli, mutta toisilla oli sänkyvaatteitakin. Muutamat matkustajat ihmettelivät, kuinka oli mahdollista, että meillä oli saattomiehet, »strashnikat», mukana. Mutta siihen selitettiin, että he ovat maksaneet pilettinsä niinkuin toisetkin. Toisena päivänä vartijat siirtyivät seuraavaan vaununosastoon. Majewski pisti heille juomarahat käteen ja sanoi, ettei se herra mihinkään karkaa, olkaa huoleti vain.
Kuta pitemmälle matka sitten kului, sitä luottavaisemmiksi ja iloisemmiksi saattomiehet tulivat. Kyllä sen arvaa, että he nauttivat semmoisesta matkasta.
Ensimmäisenä yönä ei kukaan voinut nukkua. Istuttiin kaikki kuin ladotut sillit. Seuraava yö oli aivan toisenlainen. Silloin me jo saimme olla pitkällämmekin saattomiesten kanssa omassa osastossamme. Mutta kuta pitemmälle päästiin, sitä enemmän tuli tilaa.
Kun lähdettiin marraskuussa Luumäeltä, oli Suomessa satanut lunta. Se suli kuitenkin kokonaan pois jo Viipurissa ollessani. Olin utelias näkemään, millä kohtaa talvi tulisi vastaan. Ensimmäinen päivä oli aivan lumeton, muistaakseni Vologdaan saakka. Toisen yön jälkeen tultiin Vjatkaan, ja siellä oli jo täysi talvi. Siellä saattomiehet saivat syödä sterlettejä ja kaikkea muuta hyvää. Ihmiset vain toisinaan ihmettelivät meitä, kun me niitten saattomiesten kanssa aina kuljimme.
Venäjän rautateillä oli hyvä matkustaa. Niillä oli ylipäänsä isommat, korkeammat ja leveämmät vaunut kuin meillä. Ja mukavaa oli se, että voi aina asemilla ostaa ruokaa ja tuoda sisään ja syödä matkalla. Sai kuumaa vettä teetä varten ja melkein mitä vain halusi. Jos tuli suurempi ruoka-asema, niin voi mennä istumaan tunniksi, pariksi ruokasaliin. Pienemmillä asemilla ei viitsinyt syödä mitään. Osti mitä osti ja vei vaunuun. Siellä sai katsella maisemaa, eikä matkan pituutta huomannut, vaikka painuttiinkin yhä enemmän maapallon nurjalle puolelle.
Matka Jekaterinburgiin, joka jo on Ural-vuorten toisella puolella, meni hyvin. Juteltiin myös vähän ihmisten kanssa. Matkan varrella tavattiin eräs kultaseppä Imshenetski juuri Jekaterinburgista. Sen muistan, että Imshenetski kyseli Suomen oloja. Hänen mielestään Venäjän politiikka oli suuri tyhmyys Suomea kohtaan, koska se on vienyt niin huonoihin tuloksiin, ettei Suomesta saatu yhtään sotamiestäkään sotaan. Minä katselin Jekaterinburgia ikkunasta, mutta Felsengart meni kaupunkiin kultasepän luo ja osti oikean pienen kokoelman jalokiviä. Jalokivet olivat siellä hyvin huokeita, ja saattomiehet veivät niitä Pietariin ja tekivät hyvät kaupat. Ellen osti kultasepältä sormuksen itselleen.
Sitten jatkettiin matkaa, ja tuli jo Omsk, jonka kohdalla Siperian aro oli kuin aava, lakea meri. Siellä rouva Hasselblatt sanoi hyvästit meille. Hänet vei eräs suomalainen pappi, Granö, asemalta, joka oli kaukana kaupungista. Sieltä oli sitten Hasselblatt lähettänyt isäntänsä, erään tataarin, hevosella hakemaan rouvaansa. Me jatkoimme matkaa vielä ainakin toista päivää rautateitse. Sen muistan, että kun ajoimme Novonikolajevskin rautatiesiltaa pitkin Obin yli, niin verhot vedettiin ikkunoiden eteen ja matkustajien piti siirtyä seisomaan keskelle vaunua. Ryssät pelkäsivät saksalaisia vakoilijoita, ja estääkseen heitä tahi muita vihollismielisiä heittämästä vaunusta pommeja sillan räjähdyttämiseksi, he keksivät tuollaisen varokeinon.
Kun sitten oli 6 päivää matkustettu, tultiin pienelle asemalle, jonka nimi oli Taiga, mikä on sama kuin erämaa. Sieltä lähti sivurata Tomskin kaupunkiin. Aamulla olimme Taigassa, jossa saimme odottaa jonkin aikaa muutaman tunnin kestävää matkaa pohjoiseen. Muistan, että kun tultiin Tomskiin, ottivat toiset pari ajurihevosta, mutta minä ja saattomiehet saimme turvautua kuorma-ajurin liisterekeen, sillä ajurihevosia ei ollut useampia saatavissa.
Siperiassa kerrottiin aivan yleisesti, että kun Siperian rataa rakennettiin, vaativat insinöörit jotakuinkin runsaat juomarahat viedäkseen rautatien kaupungin läpi. Jos lahjuksia ei annettu, niin rata vietiin kaupungin sivu. Mitä Tomskiin tulee, niin insinöörit ilmoittivat kaupunkilaisille, että se maksaa niin ja niin paljon, 100,000 ruplaa, se rautatie, mutta saivat kaupungin porvareilta ynseän vastauksen:
»Kuulkaa, hyvät herrat! Keisari kulki tästä ohi, kun rataa suunniteltiin ja lupasi sen tänne! Herrat saavat nyt mennä tyhjin käsin, sillä me emme maksa kopekkaakaan!»
Tulos oli selvä. Rata vietiin 8—10 penikulmaa etelään Tomskista. Tästä on ollut seurauksena, että Tomskin kehitys on jokseenkin pysähtynyt. Uusi keskuspaikka on syntynyt verraten lähelle eli siihen paikkaan, missä rautatie menee Ob-joen yli. Siellä on Novonikolajevskin kaupunki. Ennenkuin rautatie rakennettiin, oli se viheliäinen kylä, jossa ei ollut montakaan asukasta. Nyt se kilpailee jo Tomskin kanssa ja kaikesta päättäen sivuuttaakin sen.
Tomskin asukasluku on nykyisin noin 100,000.
* * * * *
Jossakin hyvin kaukana on järvien ja saarten maa, jonka rantoja kiertävät suuret merenlahdet. Suunnattomat metsät ympäröivät kyliä, jotka seisovat liikkumattomina yhtä hiljaa kuin jäätyneiden järvien ulapat. Mutta vaiti ovat tähdetkin taivaalla. Suomen kansa nukkuu talviyön hiljaista unta.