XXIII. "ALEKSANDER OLI PALUUMATKALLA PALJON PUHELIAAMPI".

"Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi", — sanoi Elisabet jatkaessaan tämän Kuopionretken kertomusta.

Paluumatkalla — niin, sillä semmoinenhan siitä lopulta tuli sittenkin. Veljet ja sisaret, niinkuin muukin lähempi suku, oli ollut sitä mieltä, että Aleksanderin olisi nyt naimisiin mentyänsä jätettävä sotilasuransa keisarikunnassa ja jäätävä Suomeen. He ehdottivat, että hän hakeutuisi täällä johonkin siviilitoimeen, rupeaisi esimerkiksi matematiikan opettajaksi Kuopion lyseoon, joka paikka oli tulossa avoimeksi. Mummo taas oli ollut yksin aivan toista mieltä, vaikkei ollutkaan sanonut ajatustaan sukuneuvottelussa kaikkien kuullen, olipa myöhemmin vain kahdenkesken puhellut Aleksanderin kanssa. Hän oli sanonut, että ihmisen pitäisi aina toimia lähimmäistään palvellen, silloin vasta Jumala asettaa asiat niin, että ihmisen omakin syvin mielihalu toteutuu. Niinpä siis Aleksanderinkaan ei ollut mummon mielestä tuominen vaimoansa vieraaseen maahan, jossa nuori iloluontoinen ihminen voisi pian ikävystyä ja surkastua, jopa muukalaisuutensa vuoksi kokea suuriakin vaikeuksia. Vaan Aleksanderin olisi hänen mielestään Elisabetin tähden jääminen Venäjälle. Kyllä Herra lopusta huolen pitää, — oli hän sanonut.

Aleksander sanoi aikovansa seurata äitinsä neuvoa.

— Ettäkö siis minun tähteni … sanoin minä hämmästyneenä, melkein pelästyneenä.

Aleksander näki kai suurenneet ja pyöristyneet silmäni, sillä hän kiirehti oikaisemaan:

— Niin, aion jäädä Venäjälle, — sanoi hän, — mutta älä sinä vain luule, että teen sen muka joistakin jaloista vaikuttimista, ei sinne päinkään, kyllä minä ajattelen vain omaa tulevaisuuttani, ole rauhassa.

Aleksander ei tosin muulloinkaan mitään niin pelännyt, kuin että epäiltäisiin hänen toimivan "jaloista" vaikuttimista, mutta noista hänen sanoistaan minä sentään rauhoituin ja olin uskovinani häntä.

Hän oli yhä puheliaalla päällä.

Hän ei kyllä aikonut jäädä toimivan armeijan tykistöön, sanoi hän, vaan siirtyä yleisesikunnan Nikolajevskin akatemian geodeettiselle osastolle ja ottaa vastaan Struven tarjoaman toimen akatemian observatoriossa Pulkovassa.

Tämä ei tosin tuntunut minusta enää oikealta sotilasuralta, mutta minä ymmärsin hänet hyvin: jos hän olisi jäänyt toimivaan armeijaan, niin ajatellaanpas, että uusi sota olisi yks kaks syttynyt Venäjän ja Suomen välillä, silloin hän olisi joutunut taistelemaan omaa isänmaatansa vastaan. Voiko mitään hirveämpää ajatella!

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tuo ainiaaksi Venäjälle muuttamisen päätös oli minulle suuri pettymys. Aleksander ei sitä uskonut eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ei niin, etteikö minusta enää olisi ollut hauska palata jälleen omien kotolaisteni yhteyteen, vaan niin että olin jo tottunut Suomeen muuttamisen ajatukseen ja nyt tuntui kuin minusta olisi revitty irti jotakin rakkaaksi käynyttä. Niinkuin ensin olisi sanottu: tässä on sinulle tehtävä, ja kun minä jo innostuin, se olisikin otettu minulta. Ei kukaan voi uskoa, että ihminen saattaa yht'äkkiä rakastua kokonaiseen kansaan. Mutta niin oli minun käynyt jo silloin, kun me tulomatkalla ensimmäisen yön jälkeen ajoimme aamulla majatalon pihaan ja minä näin tuon vesikelkkaa työntävän tytön ja sitten sen kahvia tarjoavan emännän. Niin oli minun käynyt laamannilla ja niin Kuopiossa, jossa opin tuntemaan sen hurskaan, ikihyvän mummon, ja kaikki, jotka eteeni tulivat, olivat minulle rakkaita. Entä ne laulut, ne laulut, jotka vieläkin elivät jäsenissäni ja täyttivät minut sanomattoman sulon tunteella. Semmoista rakastumista vieraaseen kansaan ei kukaan voi ymmärtää, eikä Aleksanderkaan olisi voinut siihen uskoa.

Mutta hänen järkähtämättömistä päätöksistään huolimatta minuun jäi salainen toivo, että sen hyvän mummon ennustus, jonka mukaan hänen Herransa oli kyllä johtava meidät lopultakin Suomeen, kerran vielä toteutuu. Ja jos tälle Herralle — Aleksanderin sanomattoman omapäisyyden vuoksi — ilmaantuisi vaikeuksia keinojen keksimisessä, niin tahdoin minä vähältä osaltani olla kyllä apuna, esimerkiksi puhumalla kaikessa salaisuudessa asiasta isälle tai vielä paremmin setä Pjotrille, joka oli keisarin hyvä ystävä, että he koettaisivat vaikuttaa siihen suuntaan.

Pietariin tulomme jälkeen me pian muutimme Pulkovaan, jossa professori Struven ystävälliset tyttäret innokkaasti auttoivat meitä koruttoman pienen kodin perustamisessa. Siellä me elimme useita vuosia.

Kesäkuun 13 päivänä v. 1859 minä synnytin Aleksanderille pojan, ja kahta vuotta myöhemmin, marraskuun 16 p:nä 1861 toisen pojan. Näitä poikia katsellessani minä usein salaa ajattelin: ne ovat suomalaisia poikia, ja kuvittelin heitä mielessäni kaukaisen maan korkeiksi, kiiltonappisiksi virkamiehiksi, jotka puhuvat minulle käsittämätöntä, pehmeää kieltä, sitä samaa, johon jo Uudellakirkolla olin mielistynyt ja sitten Kuopiossa rakastunut. Minä sain vanhan njanjan luokseni näitä lapsia hoitamaan.

Elimme Pulkovassa hyvin köyhästi. Välistä meiltä suorastaan puuttui ruoka-aineita ja me näimme nälkää. Hyvä kun saimme lapsemme ruokituksi. Mutta tämä puutteen äärimmäisyys johtui myöskin siitä, että tahdoimme pitää sitä salassa. Aleksander ei mitenkään sallinut, että olisin ilmaissut vaikeutemme vanhemmilleni. Koetimme pysyä aina iloisina ja tyytyväisinä, toivoen aikaa parempaa. Eikä tuo nyt ollutkaan niin hirveän vaikeata jonkin pienen nälän tähden.

Äidillä oli ennen aina ollut tapana sanoa, kun näki minun perhosena liitelevän, aina huolettomana ja iloisena: "Liza, Liza, mitä sinusta tuleekaan, jos joudut naimisiin, ethän sinä osaa mitään!" Mutta kyllä nyt vain sain oppia ompelemaan ja ruokaa keittämään, jos sitä ennen en ollut osannut! Onneksi olin myös oppinut Kuopion mummolta, että tämä kaikki on äärettömän hauskaa.

Pitkinä talvi-iltoina emme tietenkään voineet huvitella oopperoissa ja teattereissa. Ainoa, mutta sitä suurempi huvimme, oli tähtien tähysteleminen observatoriomme suunnattomien kaukoputkien läpi. Aleksander saattoi työstä päästyään sanoa tyytyväisenä: "Katsotaanpa nyt miten se Sirius tänä iltana jaksaa." Me menimme kiertämään jättiläisputkea kohdalleen. Sitten suuntasimme sen toisiin ja yhä toisiin tähtiin. Me tähystelimme eri iltoina eri taivaanaloja.

Paitsi katselemisen ja uteliaisuuden iloa oli pohjalla vielä toinen, sitäkin syvempi ilon syy: niinä hetkinä minua ei milloinkaan vaivannut kalvava epäily, että olisin venäläisyyteni vuoksi mahdollisesti ollut esteenä Aleksanderin alkuperäisten tulevaisuudensuunnitelmien toteutumiselle. Korkean tähtitaivaan lumoissa meitä ei mikään erottanut toisistamme.

Semmoinen suuri ihme aina ihmisten päitten päällä! Eikä kukaan ajattele!

Vuonna 1860 Aleksander siirrettiin yleisesikuntaan esikuntakapteenina ja aivan odottamattamme määrättiin toimittamaan muutamia tähtitieteellisiä tutkimustehtäviä Suomessa. Eikö tämä ollut ihme?

Vuonna 1861 hänet sieltä palattuaan komennettiin johtajan (professori Struven) apulaiseksi Pulkovaan, ja samana vuonna määrättiin pitämään yleisesikunnassa julkisia luentoja käytännöllisestä astronomiasta ja korkeammasta geodesiasta, seikka, joka teki lopun meidän köyhyydestämme. Mutta kuulepa lisää, hyvä Kuopion mummo!

Vuonna 1863 hänet nimitettiin Suomessa suoritettavien tähtitieteellisten ja geodeettisten töiden päällikön apulaiseksi!

Samana vuonna me aloimme valmistella suurta muuttoamme Suomeen.

On mahdotonta ajatella, ettei Aleksander olisi huomannut salattua, sykähtävää iloani tämmöisen kohtalonkäänteen johdosta.