III. HIIHTORETKELLÄ VIIPURISSA.

Aikaisimpana omakohtaisena muistona vanhemmistani, Aleksanderista ja Elisabetista, on minulla säilynyt varhaiskeväinen näky, joka on paikallistettava kaiketi jonnekin Viipurin lähistöön ja taannutettava niihin kaukaisiin aikoihin, jolloin nuori pariskunta, muutettuaan Pietarista, oli vasta joitakuita vuosia asunut Suomessa, Aleksanderin hoitaessa tänne sijoitetun topografikunnan päällikön virkaa.

Muistan loistoisan kävelyretken isän ja äidin seurassa.

Aleksanderilla oli mukana sukset. Elisabet talutti meitä molempia käsistä, Kasperia ja minua. Olimme saaneet lähteä katsomaan kuinka pappa hiihtää. Kolmas poika, Eerik, oli vielä liian pieni semmoisille retkille otettavaksi ja jätettiin kotiin.

Luultavasti mamma sai silloin itsekin vasta ensimmäisen kerran nähdä, miten mäkeä lasketaan suksilla, koska hän suuresti ihmetteli, että se oli tapahtuva seisoalta, toinen jalka toisella ja toinen toisella suksella.

Mammalla oli yllään tiukka puoliturkki. Päässä hänellä oli ruskean harmaa turkislakki, jonka yläosa oli kuitenkin tummanpunaista samettia.

Muistan korkean, kauttaaltaan lumenpeittoisen mäen, jonka kukkulalle hilpeä äiti iloissaan meitä auttoi, kainaloista kantaen vuorotellen kumpaakin, ja välillä aina pani seisomaan syvään lumeen, johon me vajosimme vyötäisiä myöten. Toisin paikoin taas lumi oli niin kovaa, että sillä saattoi juoksennella niinkuin lattialla.

Muistan tuon häikäisevän heleän kukkulan, niinkuin olisin sen eilen nähnyt. Lumi kimaltelee välkkyvän kirkkaana. Ei voi pitää silmiä auki. Lumen kiilto on kellertävää niinkuin itse auringonkin.

Papalla on yllään vaaleanharmaa upseerinpalttoo hopeisine nappeineen, päässä tumma sotilaskarvalakki ja jaloissa kiiltävät pitkävartiset. Nyt hän työntää sauvoilla ja lähtee hiihtämään alamäkeen. Hirmuinen on hänen vauhtinsa mäen alla, vaikka hän vain seisoo suksillaan. Sitten hän alkaa pienenemistään pienetä tasangolle jouduttuaan ja on vihdoin vain pilkkuna kaukana, kaukana. Kuinka kauan saimmekaan odottaa, ennen kuin hän sieltä joutui takaisin.

Mamma oli suuresti ihmeissään ja ihastuksissaan. Hän vain kummasteli kuinka pappa uskalsi seisoa suksien päällä, kun olisi voinut istua.

Pitkän odotusajan lyhentämiseksi äidin täytyi keksiä meille jotakin leikkimistä. Hän kaivoi meille pesät lumeen ja me kyykistyimme niihin. Hän meni tuuhean katajan taakse, pani kaikki sormensa peloittavasti koukkuun kasvojen eteen ja rupesi karhuksi. Kiljahtelimme ja kaivauduimme syvälle pesiimme. Mörähdellen hän kömpi esille katajan takaa.

Tämä oli hauskaa. Me kokonaan unohdimme papan emmekä huomanneet häntä ennen kuin hän oli jo taas mäellä. Ylös tultuaan hän oli asettanut suksensa jälleen alamäkeen päin ja huusi mammaa tulemaan luoksensa. Hän tahtoi, että mamma asettuisi seisomaan suksille hänen taakseen ja pitelisi palttoon selkävyöstä, ja niin he olisivat laskeneet yhdessä alas.

Mamma nauroi ja kauhistui yht'aikaa. Peittäen silmänsä käsin, niinkuin olisi pelännyt ajatellakin sellaista vaaraa, hän oikein kiljahteli kauhistuksesta.

Pappa oli jo asettunut suksille ja käski mamman vain pian joutua mukaan.

— Ni za shto, ni za shto! — huusi mamma huitoen torjuvasti käsillään. Se merkitsi, ettei hän mistään hinnasta suostunut ryhtymään niin uhkarohkeaan yritykseen. — "Ei, ei, ei, ei!"

Pappa pudisteli päätään saadakseen mamman häpeämään pelkuruuttaan ja sanoi, että mitä pojatkin ajattelevat, kun heillä on niin pelkurimainen äiti!

Mutta tämä ei vaikuttanut mammaan. Hän pysyi vain poispäin kääntyneenä, ja papan otsanahka silmien välissä alkoi jo rypistyä, seikka, jonka me pojat aina huomasimme vaikka kuinka pitkän välimatkan päähän. Ja luullakseni sen olisi huomannut samoin mammakin, jos hän vain ei olisi sattunut olemaan poispäin kääntyneenä.

— Tulehan jo! — sanoi pappa äänellä, joka saattoi mamman heti katsahtamaan sinnepäin. Ja nyt mamma tietysti jätti kaikki vastustelemiset. Hän teki niinkuin mekin olisimme tehneet. Mitään nurjamielisyyttä osoittamatta, päinvastoin nauraen ja iloisesti punastuneena hän meni rohkeasti papan luo, asettui suksille hänen taakseen ja tarrasi kiinni käsin hänen selkävyöhönsä.

Nyt pappa sanoi: — No pitelehän vain lujasti ja ala astua mukana, vasemmalla ensin, nyt oikealla, yks, kaks, yks, kaks…

Pappa puhui semmoisella määräävällä äänellä, jota ei olisi voinut kuvitellakaan kenenkään vastustavan. Ja todella he liikahtivat eteenpäin. Me seisoimme vähän alempana ja katselimme heidän laskuansa. Pappa ottaa parempaa vauhtia, auttaen molemmilla sauvoilla.

Kun sukset alamäen vietteessä liukuivat jo omin valloin ja he suhahtivat meidän ohitsemme, oli mamman pää kyyristyksissä olkain väliin ja silmät olivat lujasti umpeen puristuneet. Ilmeisesti hän oli heittäytymässä maailman suurimman vaaran kitaan. Tuli mitä tuli!

Jännittyneinä me jäimme katsomaan tavatonta näkyä. He alenivat ohitsemme hurjaa vauhtia. Pappa ja mamma yhdessä! Kerrankin yhdessä, ja vielä päälliseksi hiihtivät, siis leikkivät! Semmoista emme toki olleet milloinkaan ennen nähneet. He olivat kotona melkein aina eri paikoissa, toinen keittiössä ja vuoteitten luona, toinen taas virastossa ja työhuoneessaan, jonne ei saanut mennä papan ollessa kotona. Mutta nyt he hiihtivät yhdessä ja pappaakin sai nauraa, sillä olihan tämä leikkiä! Me olimme hurjan innoissamme. Olisiko mitään jännittävämpää ja riemastuttavampaa voinut tapahtua! Rinta paisui ilosta ja olisi tehnyt mieli ruveta syyttä suotta huutamaan ja hurjistelemaan tai heittelemään kuperkeikkaa mullin mallin, pää syvimmässä lumessa.

Mutta mitä tapahtuikaan!

Juuri kun heidän vauhtinsa oli suurin ja he olivat jo tulemassa tasangolle, me näimme heidän kaatuvan selällensä. Vauhti viskasi heidän erilleen. Mamma kieriskeli sikin sokin lumessa, jotta valkoiset alusvaatteet vain vilahtelivat. Pappa jäi tosin paikoilleen, mutta oli hänkin kaatuessaan seonnut nurin niskoin lumiin. Ja toinen suksista lähti yksin viillättämään kauas, kauas tasangolle.

Mamma kaiketi arvasi meidän kovasti säikähtäneen, koskapa hän ensi työkseen hyppäsi pystyyn ja alkoi meille viuhtoa huutaen iloisesti: u-uu! ja rupesi kohta kiirehtimään luoksemme. Pappa hiihti yhdellä suksella sitä karannutta noutamaan. Ja vaikka hän niin teki, joutuivat he kumminkin samaan aikaan takaisin mäenharjalle. Mamman tuloa oli hidastuttanut hänen yletön naurunsa. Pappa oli hänet saavutettuaan alkanut hyvin kiihkeästi selitellä jotakin hänelle, ja tätäkö hän lienee nauranut, vai ehkä sitä, että hanki niin usein petti ja hän vajosi välistä vyötäisiä myöten lumeen. Välistä hän nauroi niin hillittömästi, että jalkain ollessa syvällä lumessa yläruumiin täytyi rentona kallistua hankea vasten. Ja pappa siitä vain kiihtyi, mutta silloin mammaa nauratti heidän kaatumisensa vieläkin enemmän.

Heidän päästyänsä mäen päälle mamma ei voinut naurultaan enää ollenkaan kuunnella mitä pappa hänelle selitteli. Silloin pappa kääntyi meidän puoleemme, ja me kohta huomasimme, ettei hän ollut vihainen tosissaan. Hän ei oikeastaan tahtonut mitään muuta kuin puolustaa kaatumistaan. Hän tahtoi vain saada selitetyksi, että mamma oli vetänyt häntä kaikin voimin taaksepäin. Mitä kovemmaksi vauhti oli käynyt, sitä kovemmin mamma oli koettanut sitä pysäyttää, kunnes lopulta veti hänet ja itsensä kumoon. Me ymmärsimme tämän selityksen hyvin ja olimme nyt kumpikin miehekkäinä papan puolella.

Hän rupesi tahtomaan mammaa uudestaan suksille.

Ja, ihmeellistä sanoa, mamma näytti aivan suostuvaiselta, niinkuin se olisi ollut nyt hänestä itsestäänkin hauskaa.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Luultavasti oli jompikumpi hänen pojistaan sentään niin pelästyksissään äskeisen kuperkeikan johdosta, että mamman astuessa uudestaan suksille pillahti itkemään. Ja tätä surua häivyttääksen mamma rupesi häntä naurattelemaan. Rupesi muka torumaan ja uhkailemaan pappaa ja sauvalla oli työntävinään hänet pois suksilta. Pappa innostui nyt hänkin näyttelemään. Mamman töytäyksestä hän oli kaatuvinaan lumeen. Sitten hän vuorostaan rupesi mammaa hätyyttelemään. Ja nyt mammakin muka kaatui lumeen. Mutta mammapa kostoksi taittoi katajasta oksan ja sitä huiskutellen alkoi uhkaavasti lähestyä pappaa. Nyt pappa muka lähti käpälämäkeen. Hän otti kovan vauhdin ja lasketti suksilla alas, puolivälissä mäkeä kuitenkin tehden äkkijyrkän käännöksen ja kavuten jälleen ylös. Niin taitava hiihtäjä hän oli.

Tämä heidän tekotappelunsa huvitti meitä siihen määrään, että olimme aivan pakahtua nauruun. Huvittavinta oli se, että pappa muka pelkäsi mammaa! Voiko olla mitään hullunkurisempaa: pappa muka menee pakoon — mammaa! Taas tekee mieli huutaa riemusta ja heittää lumessa kuperkeikkaa.

Mutta riemullisinta kaikesta oli, että he näin vallattomasti keskenään teuhasivat, että he työntelivät toisiaan lumeen ja painiskelivat saadakseen toisensa kumoon.

Ei yksikään muisto näiltä kaukaisilta ajoilta ole mielessä säilynyt niin kirkkaana ja yksityiskohtia myöten selvänä kuin tämä ulkonaisesti katsottuna kaiketi sangen vähäpätöiseksi arvattava kohtaus. Ja kuitenkin se valaisee vuosikausien täydellistä pimeyttä aivan yksinäisenä muistona, niinkuin se olisi itseensä koonnut kaiken valon ja häikäisyllään sammuttanut ympäriltään muut loistot.

Miksi joku erikoinen muisto näin saattaa loistaa kaikkien muiden ylitse ja tekeytyä koko lapsuusajan tärkeimmäksi elämykseksi? Ei parhaallakaan tahdolla voi ymmärtää, miksi se yksin on muistiin piirtäytynyt, eikä mikään muu. Selittääkseenkö jotakin tulevaisuudessa?

Ei voi ajatella muuta kuin että muisto on säilynyt sen unohtumattoman riemuntunteen vaikutuksesta, jonka meissä oli herättänyt heidän vallattoman leikkinsä ja toverillisen lähentymisensä näkeminen.

Varmaan toisetkin vanhemmat, jos tietäisivät kuinka semmoisen näkeminen riemastuttaa heidän lapsiansa, useammin leikkisivät keskenään.