XVII. ALEKSANDER EI KIERÄILE.

Kun Aleksander vihdoinkin oli huomannut, että hänen oli turha potkia tutkainta vastaan, se on, taistella tuota rakastumistansa vastaan, — kun hän oli huomannut, että mitä enemmän hän tunnettansa pakeni, sitä voimakkaampana se häntä seurasi, kaikkien inhimillisten voimain ollessa riittämättömiä sen vastustamiseen, — ja kun hän siis jo tiesi, ettei edessä ole mikään muu kuin tieten tahtoen lähestyä tuota hänelle niin kohtalokasta venäläistä perhettä, silloin hän ei ruvennut kieräilemään itsensä edessä, koettamaan sovittaa yhteen tai paikata, esimerkiksi kuvittelemaan mahdolliseksi saavuttaa Suomessa asemaa, vieläpä ajaa suomalaisuuden asiaa — vaimon ollessa venäläinen. Ei. Vaan hän tunnusti itselleen suoraan menettäneensä pelin. Hän katkaisi selvällä ja ratkaisevalla iskulla kaikki entiset tulevaisuuden-suunnitelmansa, tunnustaen joutuneensa tappiolle, häpeällisesti voitetuksi, kukistetuksi, niin kirvelevän masentava kuin tämä tunnustus hänelle olikin.

Hänen toimintansa tämän katastrofin jälkeen oli sangen määrätietoista ja äärimmäisen suoraviivaista.

Ensi töikseen hän — Koljan suureksi hämmästykseksi ja iloksi — suostui tämän vanhoihin alituisiin kehoituksiin jättää yksinäinen huoneensa ranskalaisessa hoitolassa ja muuttaa Vasilinsaarelle Koljan luo asumaan.

Kolja ilostui tämmöisestä asian käänteestä suuresti. Hän oli viime aikoina ollut yhä enemmän huolissaan ystävänsä erakkomaisesta elämästä ja yksinäisyydestä. Nyt hän aikoi — asuen samassa huoneessa Aleksanderin kanssa — aikaansaada täydellisen muutoksen tämän elämäntavoissa. Enemmän iloa, enemmän keveyttä, enemmän huvittelun halua.

Se oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty.

Aleksander pysyi totisena, ajatuksiinsa keskittyneenä ja ehkä vieläkin umpimielisempänä kuin ennen muuttoa. Paras, minkä hänelle näytti voivan tehdä, oli jättää hänet rauhaan, antaa hänen olla. Sen huomasivat pian kaikki muutkin perheen jäsenet parhaaksi.

Vaikka hän ruokatunneilla ja iltaisin teetä juodessa seurusteli perheen kanssa ja siis joka päivä tapasi myös Elisabetin, ei hän vähimmälläkään tavalla, ei katseella eikä erikoiskohteliaisuudella ilmaissut tälle tunteitansa. Hän oli muuttumassa vain uskolliseksi, totiseksi perheen ystäväksi.

Mutta kolmen kuukauden kuluttua, kun hän oli huomannut ja päässyt varmuuteen Litvinovin ja Elisabetin välillä vallitsevasta läheisestä ystävyydestä, käytti hän tilaisuutta milloin enimmät perheen jäsenet olivat kaupungilla ja esittäytyi vanhalle paronittarelle, pyytäen audienssia.

Aleksanderin juhlalliset eleet ja tavallista juhlallisempi pukukin vähän hämmästyttivät paronitarta. Hän johdatti nuorenmiehen vierashuoneeseen ja pyysi istuutumaan.

Aleksander kuitenkin jäi seisaalleen. Kohteliaasti kumarrettuaan hän muitta mutkitta ja silmää räpäyttämättä sanoi aikovansa kosia talon vanhinta tytärtä ja siinä tarkoituksessa ensin pyytävänsä paronittaren suostumusta.

Nyt ei paronittaren hämmästys ollut enää vähäinen. Hän ei voinut hyvään aikaan saada sanaa suustansa ja mumisi ensin vain olemattomia. Hänestä tuntui kuin olisi häneltä kosittu yhtä hänen lyhythameisista tyttölapsistaan, joilla ei vielä ollut oikeutta kantaa pitkää hametta, ja hän alkoi nopeasti muistella Lizotshkan ikää, huomaten vihdoin, että olihan lapsi todella äskettäin täyttänyt jo viisitoista vuotta. Mutta, herra varjelkoon, oliko tämäkään vielä mikään naimisiinmenon ikä!

— Aleksandr Gustavovitsh … aloitti paronitar, tietämättä vielä millä sanoilla hän kieltonsa lausuu ja katsoen maahan, ikäänkuin sieltä niitä sanoja etsien. Mutta hän ei voinut löytää, sillä hän piti kovasti tästä nuoresta miehestä eikä tahtonut jyrkkyydellä loukata. Turhaan koetettuaan löytää sopivaa vastauksen muotoa hän vihdoin katsahti Aleksanderin silmiin, ikäänkuin edeltäpäin anoen anteeksi kieltoansa.

Aleksander katsoi suoraan hänen silmiinsä, räpyttelemättä omiansa, rehellisyys, selkeys ja asiallisuus koko olennossaan, odottamatta mitään muuta kuin: ei taikka jaa.

Semmoisen lyhyen vastauksen antaminen oli kuitenkin paronittarelle ylivoimaista. Hän alkoi selittää Aleksanderille Elisabetin nuoruutta, ja asia loppui siihen, että kiellon asemesta paronitar myöntyi. Kuitenkin semmoisella ehdolla, että Elisabetille itselleen ei annettaisi asiasta mitään vihiä ennen kuin hänen täytettyään kuusitoista vuotta eli siis noin vuoden kuluttua. Tämä oli välttämätöntä — sanoi paronitar — Elisabetin nuoruuden vuoksi. Tytön täytyi saada elää vapaana sellaisen askelen myllertävistä vaikutuksista hänen ajatusmaailmaansa. Mutta vuoden kuluttua oli paronitar ottava asian uudelleen puheeksi ja kysyvä Elisabetin omaa ajatusta siitä.

Tähän Aleksander tyytyi.

Hän eli kokonaisen vuoden Koljan huonetoverina ja täytti niin täsmälleen paronittaren toivomuksen, että paitsi paronitarta itseään ja paronia, joka salaisuuteen vihittiin, ei Elisabet eikä yksikään elävä sielu koko talossa olisi voinut aavistaakaan mitään sellaista olleen puheenalaisena paronittaren ja Aleksanderin välillä.

Sinä vuonna tapahtui Litvinovin nimitys ja komennus kaukaiseen garnisoniin, mutta mitään ilonvärähdystä ei paronitar voinut havaita Aleksanderin kasvojen ilmeessä, kun uutinen hänelle kerrottiin. Ei liioin voitu havaita hänen ilmeessään vähintäkään mustasukkaisuuden tai edes mielenliikutuksen merkkiä Elisabetin hellien hyvästelyjen ja katkerien kyyneleiden johdosta Litvinovin lähtiessä.

Lopulta paronitar ja paroni keskustelivat salaa tästä omituisesta ilmiöstä ja tulivat siihen johtopäätökseen, että naimisiinmenon ajatus oli kaiketi jo haihtunut Aleksanderin mielestä. Se seikka teki heidät kummatkin yhä totisemmiksi, ja tahtoi saattaa heidän mielentilansa pysyväisen alakuloiseksi, sillä he olivat ehtineet syvästi kiintyä nuoreen ystäväänsä.

Mutta täsmälleen vuoden kuluttua siitä kuin tuo ensimmäinen kosinta oli tapahtunut, Aleksander ilmestyi yhtä juhlallisena paronittaren eteen, totisen kohteliaasti muistuttaen hänen antamastaan lupauksesta.