V. SETÄ PJOTR KARLOVITSH.

Lapsuuteni valoisat onnenpäivät eivät rajoitu tämän armaan kotipiirin kehyksiin, vaan lukemattomat muistot levittävät samaa ilon ja onnen päivänpaistetta erään toisenkin perheen piiriin, jonka läheisessä yhteydessä elämämme vieri.

Se oli isäni veljen, setä Pjotr Karlovitshin perhe.

Hän, niinkuin muutkin veljekset, alkoi uransa sotilaana ja niinkuin muut kärsi ensimmäisinä upseerivuosinaan suurta köyhyyttä. Ennenkuin hänestä tuli yli koko Venäjän, jopa maailmankin kuulu kuvanveistäjä, sai hän monta kovaa kokea. Mutta näillä veljeksillä oli kaikilla sellainen onnellinen luonne, ettei äärimmäisinkään puutteenalaisuus voinut heidän mieltänsä saada masennuksiin, samoinkuin ei myöhempi upea varallisuuskaan pystynyt heidän koruttoman luonnolliseen elämänlaatuunsa mitään muutosta vaikuttamaan. Kun oli rahaa, elettiin iloisesti ja leveästi, jos rahaa puuttui, osattiin tyytyä vähiin, mutta ilo ja hyvämieli ei semmoisista vähennyt. Talous oli heille aina toisarvoinen kysymys, joka ei mielentilaan asti ylettynyt. Tuo ominaisuus oli heissä — sanokaamme — jotakin sukuvikaa, joka on kyllä tainnut pitemmällekin periytyä.

Tykistöopistossa upseeriksi tultuaan Pjotr Karlovitsh oli ensivuodet asuskellut yhtä köyhine tovereineen pienessä huonerähjässä kellarikerroksessa Viipurinpuoleksi sanotussa Pietarin laitaosassa. Ensimmäinen näyte hänen taiteellisista taipumuksistaan kuuluu päässeen julkisen huomion esineeksi vähän omituisella tavalla. Sotilaspalveluksesta vapaina hetkinä oli hänellä tapana piirustella, alhaalta ikkunasta katsellen, pilakuvia ohikulkijoista ja kadun tavallisimmista asukkaista. Köyhyydestään piittaamattomat, vallattomat toverit liimailivat sitten näitä papereita verhoiksi ikkunain alimpiin ruutuihin. Seurauksena oli, että aina uusien kuvien ilmestyttyä kokoontui suuri lauma ohikulkijoita ikkunain ääreen, toiset nauroivat tuntiessaan toisensa, toiset sadattelivat tuntiessaan itsensä. Tämä oli Pjotr Karlovitshin maineen alku.

Vaikka tämä maine Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa ei tuolla asteella tietenkään voinut mitenkään lisätä rutiköyhän, vain palkallaan elävän upseerin tuloja, oli hän kuitenkin viivyttelemättä ja siekailematta mennyt naimisiin. Niin paljon oli hänessä toki ylimysmielisyyttä, ettei hän voinut tehdä rakkausasiaansa riippuvaksi tuloista ja rikastumisesta! Ei ajatustakaan sinnepäin! Tämäkin ominaisuus saattoi olla sukuvikaa, koska sekä minun isäni että tietääkseni muutkin veljeksistä olivat naimisasiassa menetelleet juuri samalla tavalla: varattomina menneet naimisiin varattomien kanssa, ja kohta rakastuessaan.

Sellainen avioliitto ei tietenkään voinut aluksi muuta kuin suuressa määrin kärjistää Pjotr Clodtin taloudellista ahdinkoa. Mutta hänen hyvätuulisuuteensa ei sillä ollut lamauttavaa vaikutusta. Lapsia syntyi paljon. Köyhyys oli niin suuri, ettei lapsille saatu ostetuksi pienintäkään lelua. Hänen vaimonsa, hiljainen Uljana Ivanovna, saattoi tätä asiaa vähän valitellakin, mutta Pjotr Karlovitsh vain vihelteli. Hän otti käsiinsä puupölkyn ja veisteli siitä lapsilleen leluhevosen, joka kyllä kelpasi!

Kirjailija Gretsch, joka oli hänen serkkunsa, kertoo hämmästyneensä tämän puuveistoksen taiteellisuutta ja kohta kehoittaneensa ryhtymään todellisen veistosmuovailun harjoittamiseen.

Kuinka olikaan, monet Clodtin lukuisista tuttavista ja varakkaista perheistä alkoivat vaatia lapsilleen hänen veistämiänsä leluhevosia, ja tilauksia tuli niin kosolta, että köyhä tykistöupseeri sai kuin saikin työstään lisätuloja niukan palkkansa lisäksi. Niinkuin Pietarin laitakaupungissa pilakuvat olivat tulleet kuuluisiksi, niin hänen maineensa puuhevosten veistäjänä nyt levisi kaupungin ylimyspiireissä, ja se merkitsi taloudellisessa suhteessa jo paljon enemmän.

Isäni harjoitteli tähän aikaan hänkin "puutöitä", nimittäin gravyyriä, josta hänen odottamattaan sittemmin koitui hänelle suurta taloudellista apua. Perin kätevänä veistäjänä hän kerran puoli leikillään valmisti pienoiskokoisen halkoreen, jossa oli niin tarkalleen kaikki todellisen ison halkoreen muodot ja vähimmätkin vehkeet, että sitä ei annettukaan lasten käsiin heidän leluksensa, vaan jäi se aikuisten ihailtavaksi. Setä Pjotr Karlovitsh siihen myöskin kovin ihastui ja veisteli puolestaan puuhevosen, joka yhtä tarkasti kuin rekikin seurasi luonnollisen hevosen pienimpiäkin muotoja, ja se valjastettiin nyt reen aisojen väliin kaikkine pienoisvaljaineen. Tästä syntyi niin ihailtava pikku kapine, että hovipiireissä tutut sukulaiset näyttivät sen keisarille, Nikolai I Pavlovitshille, joka sen kohta osti ja sittemmin lähetti lahjaksi Saksan keisarille. Tyytyväisenä nuorien upseeriensa ilmeisiin taiteellisiin taipumuksiin tämä omalaatuinen komentaja-keisari "komensi" sedän Taideakatemiaan opiskelemaan muovailua. Nikolaita ei saanut olla tottelematta, hänen tahtonsa oli aina tapahtuva. Isäni taas lähetettiin myöhemmin ulkomaille gravyyriä eli puupiirrostaitoa harjoittamaan. Tämäkin tietysti tapahtui, ja isäni saavutti myöhemmin suuren taidon tällä alalla, joka oli niihin aikoihin vielä aivan uutta, ainakin Venäjällä. Minulla pitäisi vieläkin olla hallussani hänen painamiansa vanhoja puupiirroskuvia. Epäilemättä sellainen kuvittaminen melkoisessa määrässä lisäsi isän pieniä upseerituloja.

Setä puolestaan, päästyään itsekin vakaumukseen, että hänellä saattoi olla tulevaisuutta taidemuovailun alalla, ei epäillyt jättää sotilasuraansa eli siis luopua toimeentulonsa tähänastisesta lähteestä. Uutta köyhyydenuhkaa pelkäämättä hän muutti perheineen Vasiliostrovin 5:nnelle linjalle, vastapäätä Taideakatemiaa, ja jatkoi tarmokkaasti taideopintojaan, harjoittaen toimeentulokseen vain yhä puuhevosien veistelemistä, joihin nyt jo pantiin lasiset silmät, pellavaharja ja sarvesta tehdyt kaviot, jopa joskus varustettiin pienillä teräskengillä.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin tuloksena Pjotr Karlovitshin taideopinnoista oli onnellisesti suoritettu suurtyö, joka kohta herätti yleistä huomiota, nimittäin hevoset Narvantullin riemuportilla.

Ei vähempää huomiota ja tunnustusta herättäneet nuo Pietarissa Anitshkinin sillan päihin pystytetyt neljä ratsua kesyttäjineen. Samanlaiset hevoset valettiin myöhemmin myöskin Berliinin laskuun, jossa ne vieläkin upeilevat. Samat hevoset tavataan vihdoin myöskin Neapelissa, kaiketi Nikolain lahjoittamina Italian kuninkaalle.

Näiden suurten tilausten johdosta alkoi sedän taloudellinen asema tietenkin hyvin nopeasti vaurastua.

Muistankin puolestani sedän oikeastaan vasta niiltä ajoilta, joina hän oli jo hyvissä varoissa ja suuressa maineessa, jolloin hän oli saanut Nikolailta tehtäväkseen suuren venäläisen saturunoilijan, Krylovin muistopatsaan muovailemisen ja valattamisen.

Niinä vuosina olin noin kolmentoista ikäinen.

Sedällä oli silloin jo suuri huoneisto valtion puolesta Taideakatemian rakennuksen yhteydessä, jossa hän eli vaimonsa ja lastensa kanssa tälle perheelle ominaista vaatimatonta kotielämää, tosin säästelemättä varojansa, kun oli kysymys vieraanvaraisuudesta, pitojen tai suurten huviretkien toimeenpanemisesta, joihin tuttavia kaikilta ääriltä kutsuttiin osanottajiksi, mutta kotiolojen milloinkaan muuttumatta koruisemmiksi tai ylellisemmiksi.

Jokseenkin samoihin aikoihin paranivat isänikin asiat ja hänkin alkoi taloudellisesti vaurastua. Ensin hänet määrättiin kirjaston hoitajaksi Tykistöopistoon. Sen toimen ohella hän samalla harjoitti ammatillista valokuvausta kahden vanhemman veljeni kanssa, sai siinä toimessa keisarillista kannatusta, ja heidän laitoksensa yhdistettiin Taideakatemian kanssa. Kaikki ne oivalliset perhevalokuvat, jotka ovat vieläkin hallussani ja joita muinoin otettaessa oli istuttava vähintään 10 minuuttia liikkumattomana, ovat isäni omassa ateljeessa tehdyt. Mutta suurempiin varoihin isäni pääsi vasta tultuaan nimitetyksi Tykistöopiston alkeiskoulun johtajaksi. Koulu oli suuren rakennuksen yläkerrassa, jossa myöskin olivat lukemattomien sisäoppilaiden huoneet, keittiöt ja ruokasalit. Koko alakerta oli meidän hallussamme, joten nyt meilläkin oli valtion puolesta vapaa suuri huoneisto. Ja elämä alkoi luistaa yhä onnekkaammassa poljennossa.

Me ja sedän perhe olimme erottamattomassa yhteydessä toistemme kanssa. Asuin siellä usein viikkokaupalla. Missä vain oli hauskempi, siellä minä.

Krylovin muistopatsaan muovailemista varten rakennettiin sedälle erikoinen tilava puinen verstashuone sen kivisen työhuoneen ja valuverstaan lisäksi, jotka jo ennestään olivat hänen hallussaan Taideakatemiassa. Tämä puinen, korkea verstashuone, jonka parvekkeille kiivettiin tavallisia tikapuita myöten, on lapsuuteni muistojen toinen keskus. Siellä minä elin yhtäpaljon kuin kotonamme. Alituiseen olimme siellä yhtäikäiset serkukset, meikäläiset ja sedän lapset erottamattomana veljes- ja sisaruslaumana yhdessä, sedän milloinkaan antamatta leikkiemme ja telmimisemme häiritä häntä työssään. Muistan hänen olleen aina samassa työpuvussa, olipa hän kotona tai verstaassa: pitkävartisissa, vähän kömpelöissä saappaissa, yllään harmaasarkainen, hihaton liivi, aina paitahihasillaan, paidankaulus aina pehmoisena. En myöskään muista, että hän olisi erikoisempaa huolta pitänyt kampauksesta. Joskus, muovaillessaan, kun hän seisoi korokkeellaan, alaleuka tarmokkaana esiintyöntyen, hänellä oli yllään valkoinen työpaita, johon hän pyyhki savettuneita käsiään. Harvinaisuuteen asti lapsirakas kun oli, hän ei milloinkaan ajanut meitä työhuoneestaan, vaan meidän meluamisemme tuntui hänestä olevan päinvastoin niinkuin jotakin hänen työhönsä välttämättömästi kuuluvaa ja hänelle mieluisaa.

Mutta tämän verstaan pääviehättimestä en ole vielä puhunutkaan. Me lapset emme olleet sedän työhuoneen ainoita meluajia, vaan oli siinä suuri joukko mörisijöitä, naukujoita, määkijöitä, haukkujia, ulvojia ja piipertäjiä. Se oli näet täynnänsä nelijalkaisia, jotka saattoivat jonkin kommelluksen sattuessa tai syöttöajan lähestyessä päästää aika möräkän. Näitä eläviä setä tarvitsi Krylovin muistopatsaan alustan muovailemista varten, jossa on kuvattuna suuri eläinmaailma semmoisena kuin se esiintyy Krylovin saturunoelmissa. Niinpä oli verstaassa irrallaan kokonaista kolme karhua, joista yksi oli suuri, musta muurahaiskarhu. Oli siellä myöskin sudenpentu, Madeirasta tuotu apina, kotka, joka tosin oli häkkiin kytketty, vuona karitsoineen ja pitkäkoipinen kurki, kumpikin vapaalla jalalla. Erittäin hyvä ystävämme oli sudenpentu, jonka kanssa saattoi leikkiä yhtä vapaasti kuin minkä koiranpenikan kanssa tahansa. Vain silloin kuin se pantiin rangaistukseksi kahleisiin, irvisteli se pahasti ja kalisteli hampaitaan. Susi oli tuotu Suomesta, jossa setä usein oleskeli. Kettu, suuri susi, karhut ja kotka olivat Nikolain käskystä tuodut sedän käytettäväksi keisarillisesta eläintarhasta ja kesyttyivät verstaassa täydellisesti. Apina oli saatu merimiehiltä, jotka toivat sen Madeirasta ja olivat antaneet sille nimen Makar Aleksejevitsh.

Näiden elukkain parissa me vietimme pitkät päivät sedän verstaassa. Ja jos rupeisin kertomaan kaikista tepposista, joita iloinen sudenpentu hauskuudeksemme suoritteli, — jos muistelisin miten nuori karhu riitaantui karitsaansa suojelevan uuhen kanssa, miten se nousi takajaloilleen ja juhlallisesti käveli vuonaa peloittamaan, mutta sai tältä sellaisen pöksäyksen vatsaansa, että kellistyi istuvilleen ja nolona kääntyi pois koko yrityksestä, — jos luettelisin osankin niistä kujeista, joita ovela apina teki opittuaan matkimaan lattianpesua ja kirjoitusmusteen käyttämistä erinäisten viirujen vetämiseksi pulpetilla oleviin paperiarkkeihin oikealla kirjoitussulalla, jota osasi pistää korvankin taa, — jos vielä mainitsisin mustan karhun karkuretkestä Nevan jäälle, säikähdyksestä ja nopeasta kotiinpaluusta, ja vielä monen monista muista yhtä hauskoista tapauksista, eivät muistelmani milloinkaan loppuisi.

Siis hyvästi ihana verstas karhuinesi, apinoinesi! Olisinpa onnellinen, jos kerrankin vielä saisin ovesi jälleen avata!

Setä varmaankin huomasi, kuinka onnelliset me lapset olimme näiden hänen eläimiensä parissa, joita hän itsekin hellästi rakasti. Pianhan niistä oli luovuttava, kun työ kerran valmistui. Mutta lasten onnea hän ei hennonut keskeyttää. Päästyään vakaumukseen, että lapset vain eläinten ja luonnon yhteydessä elävät oikeata onnenelämäänsä, hän osti läheltä Pietaria, Pavlovskista, talon, jota ympäröitsi suunnaton puisto. Nurmikoita ja ristiin rastiin kiemurtelevia hiekkateitä myöten me saimme ajella pienoisvaunuilla, pikku aasit vetäjinä, yksi meistä kuskina ja kaksi takaistujina, pienet varjostimet käsissä. Oli siellä myöskin korkea pylväs, jonka pyörivästä päästä riippui pitkiä köysiä, ja niistäpä pidellen oli armottoman hauskaa lennellä toistemme ohi keinahdellen milloin korkeuksiin, milloin huimaavaa vauhtia alas ja pylvään ympäri. Välistä panivat pojat toimeen isän ja sedän avulla suurenmoisia ilotulituksia. Me asuimme sedän huvilaa vastapäätä, ja hauskaa oli, kun pojat iltaisin juoksivat sanomaan, että nyt tulee taas suuret tulitukset.

Hauskinta kaikesta olivat sentään huviretket, joita setä mielellään pani toimeen Pavlovskin ympärillä oleviin metsiin. Hän otti asian perusteellisesti. Ne eivät olleet mitään satunnaisia pikkuretkiä, että olisi otettu mukaan vain kahvipannu kuppeineen ja joitakuita voileipäsiä. Ei, vaan suuria varustuksia tehtiin, niinkuin kysymys olisi ollut viikon päiviksi kotoa lähtemisestä. Mukana seurasi kokonaisia pyykkikorillisia ruoka- ja juomatavaroita, se oli kuin vieraille maille vaellusta, kuormat täynnä lapsia, näiden vaunuja, vaatteita, äitejä ja tätejä, joiden posket punottivat, suortuvat irtausivat tukkalaitteesta oudossa liikkeessä ja keikutuksessa, silmät säihkyivät milloin pelon milloin hauskuuden kiihtymyksestä. Kokki ajoi viimeisenä keittiölaitteineen.

Tavallisesti otettiin mukaan suunnattoman suuri teltta, joka sitten perille päästyä miesvoimin pantiin pystyyn. Teltta oli niin suuri, että koko seurue mahtui sinne aterioimaan ja hauskuutta pitämään, joten pienet sateet ja vähäiset rajusäät eivät tehneet haittaa.