JOHDANTO.

Vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburg elää tätä nykyä (1928) sangen vaatimattomissa olosuhteissa vanhimman poikansa kanssa Helsingin kaupungin laitaosassa.

Hän täyttää ensi talvena yhdeksänkymmentä ikävuotta.

Ruumiillisilta voimiltaan hän kyllä alkaa olla heikko. Keittiössä puuhaillessaan ja huoneesta toiseen siirtyessään hänen täytyy pystyssä pysyäkseen käsin tunnustella seiniä. Mutta henkisiltä voimiltaan hän on erinomaisen ripeä, ja jos puhe on henkisyydestä, voi sanoa hänen olevan kehityksensä huipulla.

Moni on aikonut kirjoittaa ja joku on kirjoittanutkin hänen kertomiaan nuoruudenmuistelmia. Vihdoin minäkin, yksi hänen pojistaan, olen asiaan ryhtynyt tämän "vanhempieni romaanin" yhteydessä.

Kun tositeossa tuli kysymys hänen muistelmiensa paperille panemisesta, tuntui tehtävä meistä kummastakin keveän helpolta. Otin vain puhtaat arkit esille, kynän käteeni, istuuduimme pöydän ääreen ja alkajaisiksi pyysin kertomaan jotakin hänen sukunsa esi-isistä, sillä niinhän elämäkerralliset muistelmat on aina tapana aloittaa.

Tuopa vaatimus näytti hänestä olevan sentään peräti odottamatonta. Hän kävi varsin huolestuneen näköiseksi, — jolloin hän tapansa mukaan rupesi silittämään pöytää, niinkuin pyyhkiäkseen pois murusia, joita siinä ei kuitenkaan ollut.

Summa oli, että hän ei osannut sukunsa kantaisistä sanoa muuta kuin että ne "taisivat olla joitakin liiviläisiä paroneja".

Hyvän aikaa mietittyään hän virkahti päättävästi:

— Suoraan sanoen, minä en tuosta asiasta tiedä yhtään mitään.

Näin meidän yrityksemme oli tyrehtyä kohta ensimmäiseen alkuunsa.

Kun kovin ihmettelin tätä hänen tietämättömyyttään ja hän puolestaan lienee tuntenut siinä ihmettelyssä jotakin moitteen vihiä, sanoi hän, yhä katsellen alas pöytään ja jatkaen olemattomien murujen kokoilemista:

— Minusta on päinvastoin melkein ansioksi luettava, kun suvun loisto unohtuu. Sehän on ikäänkuin vieraan synnin unohtamista, sen synnin, että entiset sukupolvet ovat tarkoittaneet ja osanneet sysäytyä vertaistensa, tavallisten ihmisten yläpuolelle. Kodissani suuresti halveksittiin kaikennäköistä sukuylpeyttä, ja minusta se on ansioksi luettava. Muistanpa erään tuttavamme, paroni von Medemin olleen kerran päivällisillä vanhempieni luona. Hän oli narrimaisen ylpeä paroniudestaan ja väitellessään isäni kanssa tästä asiasta tuli hän yhä enemmän intoihinsa, kunnes lopetti siihen mahtipontiseen lausuntoon, että aateluus on muka kirjoitettuna aatelisen otsaan. Isäni sanoi siihen, ettei hän puolestaan voinut huomata Medemin otsassa mitään kirjoitusta, ja kiivastui siihen määrään, että sanoi olevansa valmis myymään oman paroniutensa vaikka ruplasta, jos vain joku hölmö siitä niinkin paljon maksaisi. Olen varma ettei isänikään tiennyt paljon mitään omasta suvustaan. Ja minä puolestani olen aina pitänyt vanhan perheemme suurena ansiopuolena sitä seikkaa, että meillä ei koskaan puhuttu eikä siis mitään tiedettykään entisyyden mahdollisesta loistosta, siihen määrään, että kaikki lapset ja minä niiden joukossa olemme jääneet niistä asioista melkein kokonaan osattomiksi.

Näin puhui Elisabet Clodt von Jürgensburg pöydän toiselta puolelta.

Vaikka selostusta Clodtien suvun esi-isistä ei oikeastaan siis saisikaan esittää hänen muistelmiensa joukossa, lienee kuitenkin katsottava näiden muistelmain kirjoittajan ja kokoojan velvollisuudeksi käytettävinä olevien lähteiden mukaan antaa sitä haluavalle lukijalle jonkinlainen yleiskuva tämän vanhan, sitkeän ja monessa suhteessa merkillisen suvun genealogiasta.

Suullisissa sukukertomuksissa tapaamme — niinkuin usein muidenkin sukujen perinnäiskertomuksissa — ilmeistä tarunomaisuutta, joka tietenkin on kulkeutunut entisyydestään ehkä mahtailleiden sukupolvien keskuudessa.

Monien enojeni (äitini veljien) joukossa vanhin näistä, Mikael eli Misha niminen, oli suuri leikinlaskija ja pilkkakirves. Kasvultaan lyhyenläntäisenä hänellä oli tapana, jos vain häneltä näitä sukuasioita tiedusteltiin, kohottautua niin pitkäksi kuin hänelle oli mahdollista, pistää toinen kätensä takin rinnusnappien väliin, vetäistä tukantupsu otsalle ja Napoleonin eleitä jäljitellen sanoa ylhäisen kolealla äänellä:

— Polveudun roomalaisista, olen keisari Claudiuksen jälkeläinen.

Makeasti nauramaan hän tietenkin sai kuulijansa, etevä matkija ja humoristi kun oli, mutta tämä höystetty historia ei kuitenkaan ollut peräisin yksistään hänen omasta päästään. Monella taholla lienee suvun jäsenien keskuudessa ja aivan tosissaan väitetty Clodtien suvun polveutuvan alkuperäisin Italiasta. Millä perusteilla, siitä ei voine enää saada selvää. Vieläpä on jonkinlaisena perinnäistaruna suvussa mainittu, että Clodtien kanta-isä todella olisi ollut alkujaan Claudius niminen herra, ei kuitenkaan keisari, vaan jokin samanniminen lombardialainen pikkukuningas!

Jos tämmöiset sukutarut voidaankin panna keskiaikaisen sukuylpeyden laskuun, koska niiltä tietenkin puuttuu kaikkea historiallista pohjaa, saa itse tuo väite, että suku on peräisin Italiasta, kuitenkin jonkinlaista mahdollisuuden tukea siitä tosiasiasta, että tässä suvussa niin yleisesti tavataan taiteellisia taipumuksia, etenkin muovailu- ja maalaustaiteen alalla.

Saatuani valmiiksi hyvin tarkan, ruotsalaisen historioitsijan Elgenstiernan toimittamien sukututkimusten mukaan esitetyn Clodtien sukuluettelon, ja vihdoin sitä lukiessani vastapäätä pöydän toisella puolella istuvalle, v:sta 1420 asti suoraan alenevassa polvessa jatkuvan suvun jäsenelle, vapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburgille, kuunteli hän kertomusta jotensakin haluttomasti, jopa uneliaan kyllästyneesti, kunnes tulimme luettelon viimeksi mainittuun, hänen isoisäänsä, Carl Gustaviin. Silloin hän elpyi. Oli niinkuin olisi koko luettelosta vihdoinkin tavattu henkilö, jolla oli hänenkin mieltänsä kiinnostavia ansioita. Hän otti nyt kertomuksen jatkon omiin käsiinsä.