XVIII. ELISABET ITSENÄISESSÄ SUOMESSA.

Jos — siihen aikaan kuin Elisabet muiden innostuneiden äitien mukana ompeli ylioppilaille sinistä juhlalippua tai koristeli ylioppilastalon suurta salia aiottua Snellman-juhlaa varten, johon tuo 80:n ikäinen vanhus, suomalaisuuden rakastettu herättäjä oli itse luvannut saapua, — jos siihen aikaan kansain kohtalojen tietäjä olisi kuiskannut ihmisten korvaan salaisuuden: Suomi tulee itsenäiseksi, niin olisikohan ollut Suomessa henkilöä, joka olisi enemmän ja vilpittömämmin riemuinnut kuin Elisabet? Sehän olisi ollut kuin lupaus ihmisten hartaimpien, sykkivimpien toiveiden täyttymisestä. Mitä enempää olisi elämältä enää voinut pyytää? Mikä olisi yksilölle tehnyt kuolemankin ajatuksen lohdulliseksi?

Nyt oli Suomi tullut itsenäiseksi. Ja kaikki riemuitsivat koettaen ilmaista harrasta iloaan myös toinen toiselleen, jotta tämä riemu olisi tuntunut niin yleiseltä kuin miksi sen jokainen olisi suonut.

Elisabet koetti tietysti hänkin vilpittömästi ottaa osaa tähän isänmaalliseen tunnelmaan. Mutta hänen oli vaikea riemuitsevalta ympäristöltään salata sitä sanokaamme fyysillistä kasvohermojen oikkua, joka esti häntä luonnollisesti ilmaisemasta iloaan, kiusallisesti jäykistäen hänen huuliaan ja antaen hänen tarkoittamalleen riemuhymylle jotakin noloa vinoutta, joka helposti olisi saattanut toiset vaikkapa epäilemään hänen ilonsa vilpittömyyttä, ellei hän olisi kääntänyt kasvojaan poispäin, ruvennut muka tarkastamaan sanomalehteä tai pujahtanut hetkeksi koko seurasta erilleen.

Ilme muistutti muuten juuri sitä ilmettä, joka oli Elisabetilla ollut silloin, kun hän Rantalan puutarhaseurassa ensi kerran kuuli Eugen Schaumanin sankariteosta. Silloinkin hän oli vetäytynyt pois seurasta ollakseen häiritsemättä muutamien vieraiden haltioitunutta innostusta.

"Mutta olisiko mahdollista, etten minä tässäkään Suomen itsenäistymisen asiassa osaisi olla yksimielinen kaikkien riemuitsevien kanssa!" — ajatteli Elisabet melkein kauhistuen itseänsä. Sillä kaikki riemuitsivat, eivätkä suinkaan vähiten Elisabetin omaiset, hänen lapsensa, lastensa lapset ja vielä näidenkin lapset isineen, vävyineen, miniöineen, joita oli kaikkia jo niin paljon, etteivät merkkipäivinä voineet samalla kertaa mahtua Elisabetin ja Kasperin kahteen huoneeseen. Tämän ilakoivan nuorisojoukon kokoontuessa Elisabetin ympärille ja alkaessa keskustella Suomen vapaussodan koti- ja ulkomaisista sankareista, oli Elisabetin parasta ottaa esille sukankutimensa ja olla laskevinaan sen silmukoita.

Olisikohan syynä hänen mahdottomuuteensa mennä yleisessä riemun virrassa vain hänen vanha, voittamaton kammonsa kaikkea väkivaltaa kohtaan? Jo nuoruudessaan, ranskalais-saksalaisen sodan jälkeen, kun Saksa alkoi ylpeänä koota voimiaan julistaen koko maailmalle väkevämmän oikeutta, oli Elisabet ajatellut: tämä ei lopu hyvin. Ja nythän Saksan odottamaton hajoaminen oli hänelle lopullisesti todistanut, että kaikki, mikä on rakennettu väkivallalle, hajoaa ennemmin tai myöhemmin takaisin alkuosiinsa.

Mutta tästä hänen uskostansa tiesivät ja olivat aina tienneet kaikki Eerikit, Saimit, Jannet, Ainot ja myös muut hänen rakkaimmat tuttavansa, siihen olivat kaikki jo niin tottuneet, ettei asian puheeksi ottaminen olisi voinut saada aikaan mitään noloa äänettömyyttä ja keskustelun seisahdusta. Korkeintaan olisi Eerik sanonut: no niin, niin, tiedämmehän me sinut, mamma, mutta tunnusta, että olit itsekin iloinen, kun Helsinki valloitettiin!

Elisabetilla oli kuitenkin, kuten jälkeenpäin selveni, toinen, hänen mieltänsä todella painostava tyytymättömyyden syy, ja se koski erikoisesti juuri tätä Suomen itsenäisen valtion syntyä eikä suinkaan mitään Saksan asioita tai ylimalkaista väkivallan kieltämistä.

Sille, joka Elisabetin tavoin oli elänyt Snellmanin kansallisen herätyksen nousuajat ja ottanut hänen oppinsa sivistyneistön ja kansan yhteen sulautumisesta toden kannalta, sananmukaisesti, sille ei Suomen vastainen itsenäistyminen olisi voinut kuvastua muulla tavalla mieleenkään kuin yhdessä tuon aatteen toteutumisen kanssa. Siinähän koko se voimakas, koko kansan yhteinen tehtävä, joka ennen oli antanut sisällystä ja lämpöä elämälle. Mutta nyt ei ollut semmoisesta enää kysymystäkään. Nyt olivat yhteensulautumisen sijaan kansan ylä- ja alaluokka päinvastoin eronneet toisistaan, niin että ei milloinkaan ennen ole keskinäinen viha, epäluulo, koston pelko ollut näiden luokkien välillä suurempi. Nyt oli sijaan saatu Suomen itsenäinen valtio, ja sen pitäisi muka korvata sisälliset ikävyydet. Mutta tämä nykyinen Suomen valtio — se oli Elisabetin mielestä semmoinen ihanne, johon enintään pinttyneimmät vanhan ajan ruotsinmieliset olisivat voineet tyytyä. Ilman tuota eri luokkien yhteensulautumista se oli Elisabetista vain tyhjyyttään koliseva, eloton, sydäntä ja verta vailla oleva laitos. Sillä jos jokin valtio ei voi saattaa ylä- ja alaluokkaa lähentymään toisiaan — niin mitä virkaa on koko tuolla itsenäisyydellä!

Näitäpä ajatuksiaan Elisabet tyystin salasi ympäristöltään. Sillä hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeitä väittelyjä olisi syntynyt, jos hän olisi antanut pienimmänkin aiheen keskustelun viriämiselle tästä arkaluontoisesta kysymyksestä. Ja väittelyynkö se olisi pysähtynyt! Ei, vaan veli olisi noussut veljeä vastaan, tytär miniää vastaan, ja mielet olisivat kuohahtaneet ilmi riitaan. Vähänkö oli Suomessa tapauksia, että poliittiset erimielisyydet olivat vieroittaneet toisistaan ennen lujasti toisiinsa liittyneitä perheitä, jotka olivat muinoin yhdessä intoilleet suomalaisuuden asiasta ja lastensa avioliittojen kautta muuttuneet kuin samaksi perheeksi. Nyt saattoi tapahtua, että sen jäsenet kadulla tavatessaan eivät edes tervehtineet toisiansa. Ja kaikki on tapahtunut pelkkien väittelyiden vuoksi!

Sen vuoksi Elisabet nyt lopullisesti päätti olla milloinkaan antamatta aihetta kiivaiden väittelyjen syntymiseen ja mennä vain, edes tätäkään väitettä kenellekään tyrkyttämättä, omaa tietänsä eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa. Hän oli huomannut, että yksi ja toinen jo epäili hänellä olevan jotakin hampaan kolossa, mitä Suomen itsenäisyyteen tulee. Yksikin varomaton sana — ja hän olisi ilmaissut koko salaisuutensa. Ilmeitänsä ja hymyään hän kerta kaikkiaan ei voinut hallita, ei ollut lapsuudestaan asti milloinkaan voinut. Siis hänellä ei olisi ollut muuta keinoa kuin ehdottomasti vaieta. Ja hän olikin päättänyt niin tehdä. Mutta nyt oli onnettomuus siinä, että tämä itsepäinen vaikeneminen, aina kun päivän polttavin kysymys tuli puheeksi, se tuntuikin aiheuttavan epäluuloja häntä vastaan!

Peräti kiero tilanne!

Ja kieräileminen oli hänelle sekin ollut lapsuudesta asti aivan mahdotonta jo senkin vuoksi, että hänen kasvoistaan aina kaikki näkyi.

Ihmeellistä, kuinka vaikeaan asemaan tämä Suomen itsenäisyys oli hänet saattanut!

Elisabet kesti tilanteen vaikeuksia pitkät ajat, kunnes ihmiset niin tottuivat hänen vaikenemiseensa, etteivät poliittisissa kysymyksissä enää kääntyneetkään hänen puoleensa, vaan puhelivat keskenään.

"Vihdoin uskovat minua kyllin tuhmaksi", — ajatteli Elisabet tyytyväisenä ja hengähti helpotuksesta.

Kului vuosikausia — ja Elisabet pysyi aina vain uskollisena vaikenemispäätökselleen. Lopulta eivät mitkään omavaltaiset kasvojen ilmeet ja jäykistymiset enää häirinneet häntä, vaikka ympärillä puhuttiin Suomen velvollisuudesta aseistautua kiireestä kantapäähän, vihan lietsomisen välttämättömyydestä vastaisen sodan varalta… Tuntui aivan kuin hänelle olisi todella ollut yhdentekevää, mitä ihmiset Suomessa hommasivat puolustuslaitoksensa hyväksi. Suojeluskunnat perustettiin, kasvatettiin ja järjestettiin ikäänkuin aivan Elisabetin huomion ulkopuolella. Armeijat luotiin, harjoitettiin, sotalaivoja rakennettiin, kivääri- ja patruunatehtaita perustettiin — kaikki se oli menevinään vanhentuvan Elisabetin ohitse.

Mutta kerran, kun oli paitsi omaisia saapuvilla myöskin vieraita, kertoi joku läsnäolleista, että nyt oli päätetty perustaa myöskin kaasutehdas — ja nimitti kaupungin, jonka läheisyyteen tehdas aiottiin sijoittaa.

— Mummo, mummo, — sanoi leikillään joku nuoremmista, Elisabetin huomiota herättääkseen koskettaen häntä polveen, — kuuletko mummo, rupeavat valmistamaan meilläkin myrkkykaasuja, mitä mummo siihen sanoo?

Elisabet ei sanonut mitään. Hän oli lukevinaan sanomalehdestä petiitillä painettuja pikku-uutisia. Mutta hänen hiukan punehtuneella ohimollaan saatoin huomata pienen suonen sykkivän tavallista nopeammin.

Kaasusota, jota maailmansodan lopulla käytiin, oli kyllä Elisabetin mielestä ollut jotakin, jota epäinhimillisempää hän ei voinut aivoissaan enää kuvitella. Pommien heitteleminen taivaasta maan päälle ja veden alitse laivojen alle hiipiminen ei vielä ollut mahdotonta kestää, mutta myrkyttää kaasulla sitä, mitä ihmisten täytyy hengittää, se meni toki jo yli hänen voimiensa.

Merkillistä oli, että vaikka hän oli kestänyt koetuksen eikä ollut hiiskunut halaistuakaan sanaa kaasusotaa vastaan ja vain ohimosuoni itsekseen sykki, kaikki rupesivat puhumaan niinkuin hän olisi antanut perustellun lausunnon semmoisen sodan hylättäväisyydestä.

— Sota kuin sota, — väitettiin hänelle, — ja kun vihollinen käyttää kaasua meidät tuhotakseen, on meidänkin käytettävä kaasua hänet tuhotaksemme.

— Sillä erotuksella vain, — lisäsi joku, — että meidän täytyy keksiä kaasu, joka on vihollisen kaasua vieläkin tuhoisampi.

— No, no, — sanoi kirkolliseksi tunnettu neiti, — eiköhän tuo jo ole liikaa, ei mitään kilpailua pahassa, olen tädin kanssa aivan samaa mieltä, eiköhän riitä, että kaasut ovat yhtä voimakkaita, täti kaiketi sanoo vain, että… (Elisabet ei ollut sanonut yhtään mitään).

Vihdoin olivat kaikki väittelijät kääntyneinä suoraan Elisabetiin päin, vaatien häntä ikäänkuin tilille sanoistaan.

— Ei sotaa ja ei sotaa, sanot sinä mummo aina, mutta sano siis kerrankin meille, mitä sinun mielestäsi Suomen olisi nykyisessä tilanteessa tehtävä?

— Mitäkö tehtävä? — toisti Elisabet, ja hänen kätensä värisivät hiljaa, luultavasti hänen viimeisten yritystensä vuoksi olla mitään sanomatta. —

— Niin, mitä olisi tehtävä uhatussa asemassamme?

Silloin Elisabet sanoi:

— Olisi pantava toimeen täydellinen aseistariisuminen. Niin, heti, ja ihan täydellinen.

Ei kukaan voinut pitkään aikaan sanoa mitään.

Kuului vain sen kirkollisen neidin nolouttaan peittävä: haha.

Silloin sanoi ensimmäinen kysyjä silmät pyöreinä hämmästyksestä ja vähän nuhtelevasti:

— Kuinka?! Silloinhan bolshevikit heti hyökkäisivät tänne!

— Luuletko niin?

— No, "luuletko"! Sehän on päivänselvää!

Lieventääkseen tilanteen kärjistyneisyyttä sanoi se kirkollinen:

— Ehkä tädillä on semmoinen usko, etteivät bolshevikit tulisi.

Elisabet sanoi tähän:

— Ei, semmoista uskoa minulla ei voi olla. En tiedä ollenkaan, tulisivatko vai eivätkö tulisi.

Elisabetilla oli nyt hyvä tilaisuus puhua, sillä kaikki olivat vaiti ja vähän hämillään. Hän sanoi selitykseksi kirkolliselle:

— No niinkuin nuokin virkamiehet ja tuomarit, jotka istuivat vankilassa omantuntonsa vuoksi, ja olihan yksi heistä istunut monta — monta vuotta Siperiaankin karkotettuna: eihän heistä yksikään tiennyt, mitä seurauksia heidän lainkuuliaisuudestaan Suomelle tulee. Päinvastoin näytti tulevaisuus hyvinkin toivottomalta.

Kun äänettömyyttä yhä jatkui ja muusta puhelusta ei tahtonut mitään tulla ja kun muutamat vieraat olisivat aikoneet jo ruveta lähtöä tekemään, sanoi Elisabet vielä:

— Ovathan monet maat ruvenneet ajattelemaan aseista riisumista, ja eikö se pikku Tanska jo ole riisunutkin?

Tuolien jo rämistessä kuului lähtevien joukosta jonkun vanhemman ääni:

— Siinä on suuri erotus, Tanskalla ei ole mitään pelkäämistä, mutta me elämme kraaterin partaalla.

Elisabet ei enää olisi voinut korottaa ääntänsä kaikkien kuuluville. Hän sanoi siis vain hiljaa sille uskovaiselle, kun tämä tuli hyvästelemään:

— Siinähän se usko juuri onkin, että mitään pelkäämättä ja ottamatta lukuun mitään seurauksia on vain omalletunnolleen kuuliainen.

* * * * * *

Tämä oli Elisabetin viimeinen lankeemus vaikenemattomuuteen.

Hän itse nimitti tapausta — "skandaaliksi".

Sen jälkeen hän ei enää milloinkaan ottanut puheeksi poliittisia asioita, taisipa lakata niitä ajattelemastakin, kun ne kuitenkin menivät omaa väkivallan suuntaansa ja etenivät yhä kauemmas siitä, mikä Elisabetin mielestä olisi ollut pääasia ja kaiken politiikan ainoa oikeutus: ylä- ja alaluokan keskinäisestä lähenemisestä.

Mutta sitä suuremmalla antaumuksella hän nyt vanhoilla päivillään koetti omissa kotioloissaan ja suhteissaan alaluokkaan kuuluviin tuttaviinsa toteuttaa vanhaa tasa-arvoisuuden ihannettaan: olla suhtautumatta ihmisiin sen mukaan, kuka oli miellyttävä ja kuka vastenmielinen, vaan kaikkiin niinkuin saman isän lapsiin, siis niinkuin rakkaimpiin omaisiinsa.

Siinähän oli edelleen Elisabetin uskon pääsisällys, nyt vain yhäkin kirkkaammaksi selviytyneenä ja aivan vapaana entisistä epäilyksistä, että maailman parannusta olisi muka ollut odotettava myöskin parlamenteistä, joukkoliikkeistä tai ulkonaisista voimakeinoista.

Ei niin, että tuo hänen lopullinen vaikenemisensa olisi osoittanut hänen uskonsa missään suhteessa edenneen tai vieraantuneen tämän maailman asioista ja muka siirtyneen enemmän haudantakaisiin asioihin.

Ei, vaan melkeinpä päinvastoin. Se, mitä uskovaiset puhuivat hänelle jostakin mystillisestä "Jumalan tahdosta", se sama Jumalan tahto vaati häneltä vain luokkatunteen hävittämistä omasta sydämestä ja tähtäsi siis juuri sen poistamiseen, mikä oli syynä tämän maailman kehityksen pysähtymiseen.