III. KENRAALSKA PERUNAPELLOLLA.

Elisabet vältteli tarkasti yleisen huomion herättämistä, mihin hänen toimensa — kansan mielestä täysin hänen arvolleen sopimattomina — antoivat kylläkin aihetta. Erittäinkin naapurikylien vanhojen vaimojen keskuudessa. Tavatessaan he tarttuivat suustaan kenraalskan nimiin.

Mutta kerranpa muistan hänen julkisen kylätien varrella joutuneen pahasti "kiinni". Asia oli tämmöinen.

Syksy oli kovin sateinen, mutta perunat olivat vielä maassa. Vanhat sanoivat, että sateitten jälkeen voi tulla pakkaset, ja maan routaantumista peläten ihmiset alkoivat nostella perunoita poutia odottamatta. Kaikilla perunamailla kuhisi kirjavanaan naisia ja alaikäisiä.

Niinpä kenraalska, jonka katse alati piti silmällä, mitä Rantalan mäellä hommailtiin, näki myös poikansa kyntävän auki perunavakoja ja sitten itse noppivan perunoita pärekoriin.

Elisabet meni voudin puheille sanoen, että nyt pitäisi mennä "herasöödinkiä" auttamaan. (Minulla oli tämmöinen titteli kansan seassa lähtemättömästi ja taitaa olla yhä vieläkin.)

Vouti oli siihen vastannut, että kenraalskan oma perunamaa olisi ensin saatava selväksi ja ettei siihen enää menisi kuin huomispäivä. Vouti lupasi viedä hevosen ja Vieremän väen huomenna ylös Rantalan mäelle, ja kädenkäänteessä silloin perunat nostettaisiin.

Sanan voudin lupauksesta Elisabet kohta toimitti Arvidille. Mutta siitä huolimatta tämä vain jatkoi työtänsä yksin ja omin neuvoin.

Nyt Elisabet vihdoin suorastaan närkästyi voudillensa, joka oli ottanut sellaisen vallan, että kaikki asiat tapahtuivat talossa hänen eikä emännän tahdon mukaisesti. Kuinka varmana vouti taas astelikaan takaisin Vieremän perunamaalle!

Pitäisikö Elisabetin siis antaa mahtikäsky? Sanoako voudille: työt meidän perunapellolla seisomaan, ja mars kaikki Rantalan mäelle!

Mikä loukkaantumus, mikä suupielien venähtäminen koko viikoksi, mikä välien synkistyminen siitä olisikaan seurauksena! Ja todella, mikä epäjohdonmukaisuuden, mikä särkyneisyyden tunne Elisabetin omassakin rinnassa!

Mutta mitä siis tehdä?

Eikö sopusointuisuuden ja iloisen rauhan säilyttäminen hänen ja väen välillä ollut nyt tullut hänen jokapäiväisen elämänsä tärkeimmäksi asiaksi? Eikö se ollut hänen sisäisintä uskontoansa? Mutta mahdotontahan oli myöskin nähdä Arvidin kyntävän puolimärkää maata ja itse noppivan perunoita, erittäinkin kun — teatterikiikarilla katsoen — kun hän näytti olevan avojaloin, housunlahkeet polviin asti käärittyinä, tietysti saappaitten säästämiseksi. Saappaat ehkä säästyvät, mutta hän vilustuu ihan varmasti! Ja kun kuitenkin koko Vieremä oli ostettu vain Arvidin auttamiseksi!

Tuskastuneena hyörittyään jonkin aikaa talousasioissa ja yhä vain miettiessään tätä järjen ja tunteiden ristiriitaa "selvisi" asia äkkiä hänelle, selvisi, mitä hänen oli tehtävä.

"En sittenkään rupea komentamaan", — hän ajatteli, — "menen yksin. Ihminen saa komentaa vain itseänsä." Ja hän valmistautui lähtemään vain yksin auttamaan Arvidia. — "Ihmisen valtapiiri älköön ulottuko tätä kauemmaksi", — ajatteli hän katsellen omia käsiään.

Näin hänen todella tulevan pitkin tietä, valkoinen liina käärittynä otsan yli niskaan, kaksi pärekoria toisessa kädessä, toisessa perunakuokka.

Aina kun hänelle oli jokin "selvinnyt", hänen kasvonsa olivat kirkastuneina, silmäin ympärystät olivat hiukan punaisemmat kuin kasvojen muu iho, joka puolestaan oli ikäänkuin tavallista kalpeampi, ja hänen puheessaan oli hillittyä, elämänilosta sykähtelevää rauhaa, niinkuin voi ajatella olevan ihmisellä, kun hän on ottanut askelen ylöspäin niillä loputtomasti kohoavilla astuimilla, jotka joskus vievät aavistettuun täydelliseen kirkkauteen.

Niin nytkin.

Mäelle tultuaan hän ensin alkoi vanhalla äidin oikeudella moittia minua terveyssääntöjen laiminlyömisestä, niinkuin oli tehnyt lapsena ollessani.

"Sinä olet aina ollut semmoinen, että kaikki taikka ei mitään", — sanoi hän, tarkoittaen sillä, että minä olin muka mennyt tolstoilaisuudessa liian pitkälle, kun en tahtonut käyttää palkattua apulaista ja ylenmäärin rasitin itseäni. Hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, että voudin, renkien ja siivoojain käyttäminen, niinkuin hänellä Vieremässä, oli oikeastaan epäjohdonmukaista hänen puoleltaan. Mutta olihan sekin sentään parempi kuin hänen entinen elämäntapansa, ja ihmisen oli tyydyttävä pieniinkin askeliin.

Ja niin hän johtui puhumaan siitä, mikä hänelle oli äsken juuri selvinnyt. Pienet, vähittäiset askelet olivat luotettavammat kuin harppaukset, sanoi Elisabet.

Olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että antaa jokaisen tehdä niinkuin hänestä on järjellisintä ja parasta.

Nauroimme kyyneliin asti, kun kuvittelimme, miten hurjiin tuloksiin tämmöinen menettely voisi talon asiat saattaa, jos väki alkaisi pitää järjellisimpänä ja parhaimpana esimerkiksi kuumana heinäpoutana hakeutua pensaikon siimekseen romaania lukemaan tai kokonaan luopua työstä, vaikkei kyllä palkasta.

Mutta sittenkin olimme sitä mieltä, että jokaisella olkoon valta menetellä oman järkensä ja omantuntonsa mukaan ja että komentaa ihminen ei saa muita kuin itseänsä.

Elisabet ei ollut muistanut ottaa työhön tullessaan mitään risakenkiä jalkaansa, ja nyt hän huomasi, että maa paikoitellen vajotti ja multakokkareita tarttui hänen hyviin jalkineihinsa suuresti vaikeuttaen liikkumista avatussa vaossa. Hän siis meni siihen lepikkoon, joka oli pellon alapäässä tieojan pientarella, ja hetken viivyttyään tuli sieltä avojalkaisena, reippaasti ryhtyen kokoamaan perunoita, kädellään hieraisten niistä mullan ja viskaten ne koreihinsa.

Ollessaan tämmöisessä asussa, selkä kumarassa, häntä ei mikään enää erottanut kylän muista peruna-akoista, ei puvun, päähineen eikä jalkineiden puolesta.

Iloinen puhelumme keskeytyi, sillä harvoin enää jouduimme kohdakkain niin kauan kuin vakojen ajoa kesti.

Kun päästyäni alas tien puolelle lepuutin lepikon takana hevostani, pysähtyi tiellä — minua huomaamatta — muuan Vappulan kylän muonamiehen vaimo, joka oli puotimatkalla pysäkille päin. Hän seisahtui odottamaan toista vanhaa vaimoihmistä, joka oli ilmeisesti samalla matkalla ja oli jäänyt jälkeen.

Heidän yhdyttyään pysähtyi jälkimmäinenkin, ja edellinen sanoi, viitaten Elisabetiin päin:

— Kas kun on näköin käyny huanoks, kun en pääs tundema kuka tuol herasööringin pelloll noppii.

— Mahtaiskohan olla Linkreenska? — arveli toinen.

— Olet sääkin sokee, eihän toi nyt Linkreenska ole! Linkreenska!

Samassa Elisabet oikaisihen, ja ollakseen multaisia sormiaan käyttämättä pyyhkäisi käsivarrellaan hiussuortuvan otsaltansa.

— Herraijesta! — säikähti ensimmäinen vaimo työntäen toisen kulkemaan edellään, — se on kenraalska itse! — ja alkoi mennä huristaa toisen ohi taakseen katsomatta.

— Jesta varjelkoon! Kenraalska! — huudahti toinenkin, rientäen kumppaninsa rinnalle.

He menivät nopeasti, hameitten takaliepeet hulmusivat. He aivan kuin pakenivat, kaiketi välttääkseen tervehtimisen velvollisuutta ja ollakseen nolostuttamatta kenraalskaa ja itseänsä tämän räikeänoudon tilanteen johdosta.

Elisabet onneksi ei aavistanutkaan tuon huomion ja tuon paon syytä.