I. ELISABET KERTOO ISOISÄSTÄÄN.

Isoisällä kuuluu olleen aivan erikoinen vastenmielisyys ulkonaisiin arvonmerkkeihin, jopa ylemmän asteen sotilaspukuihinkin, joista ympäristö saattoi päättää mikä arvo ihmiselle muka oli annettava. Senvuoksi isoisä — milloin suinkin oli mahdollista olla esiintymättä kenraalin virkapuvussa — heitti sen yltään ja käytti sellaista siviilipukua, joka mahdollisimman vähän erotti hänet tavallisesta keskitason ihmisestä, jopa käsi- ja ulkotyöläisestä. Näin käydessään ulkona ja seurustellessaan vaatimattomien ihmisten kanssa hänen oli tietenkin mitä tarkimmin välttäminen ilmaisemasta kuka hän oli, sillä silloinhan vielä paljon suurempi huomio olisi häneen kääntynyt. Olipa hänen tällaisten ystäviensä joukossa myöskin muudan sotamies, johon hän oli suuresti kiintynyt. He olivat todella hyvät ystävykset. Hän oli ystävälleen vain Kalle, ja sotamies oli ehkä Pekka. Milloin Kallella vain oli aikaa, ilmestyi hän vanhan Pekkansa luo juttusille. He polttelivat molemmat paljon tupakkaa, niin että tupa oli savua täynnä, ja joivat loppumattomasti teetä kiehuvasta samovaarista. Mutta kerran oli Pekka veteraani mukana paraatin rintamassa, ja juuri ennen keisarillisten saapumista, kun Pekka eturivissä seisoi jännittyneimmässä "smirnaassa", karautti tarkasteleva töyhtöpäinen kenraali ratsullaan ja seurueineen rintaman editse hänen ohitseen. Pekka oli pyörtyä ällistykseensä ja kivääri oli hänen käsistään pudota: tuohan oli Kalle ilmi elävänä! Kun "Kalle" sitten ensi kerralla tuli sotamies-ystävänsä luo, ojentui tämä pelokkaana ja vapisevana kunniantekoon eikä voinut enää rauhoittua entiselleen, vaikka työpukuinen kenraali kuinkakin olisi kehoittanut ja esittänyt entisen ystävyyden jatkamista. Kiusallinen ilmitulo oli pilannut luonnollisen ihmissuhteen, eikä koko ystävyydestä tahtonut enää eheätä syntyä.

Toinen tapaus oli isoisälle kohtalokkaampi. Se mursi hänet kokonaan, mutta on hänen luonteelleen edellistäkin kuvaavampi.

Sodan päätyttyä palvellessaan Siperian armeijan esikuntapäällikkönä Omskissa kärjistyi häneen periytynyt rehellisyys ja suorasukaisuus ratkaisevaan ristiriitaan venäläisen virkavallan kanssa.

Armeijan ylipäällikkö, joka oli omavaltainen ja häikäilemätön mies, päätti kerran erottaa virasta erään alaisensa toimihenkilön, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa. Päiväkäsky oli vain isoisän varmennusta vailla. Isoisä ilmaantui kuitenkin ylipäällikön eteen esittäen, että koska puheenalaisen toimihenkilön virka-ansiot olivat täysin pätevät eikä tämä henkilö ollut liioin mihinkään laiminlyöntiin tehnyt itseänsä syylliseksi, hän puolestaan oli pakotettu kieltäytymään erottamispäätöksen allekirjoittamisesta. Ylipäällikkö tyrmistyi ja uhkasi toimittaa viralta hänetkin. Isoisä pysyi päätöksessään. Silloin tuo mahtava herra katsahti häneen kylmästi ja sanoi merkitsevän tyynenä, ivanhymy huulilla:

— Muistakaahan toki, että teillä on suuri perhe.

Hänelle annettiin 24 tunnin mietintäaika.

Isoisän perhe oli todellakin suuri, ja luultavasti hänkin, niinkuin useimmat sukumme jäsenet, oli lujasti kiintynyt perhe-elämään. Ajattelen hänen olleen niitä miehiä, joille perhe, sen menestys, sen viihtymys, iloisuus, turvantunto on kaikki kaikessa, ja hallitsijan palveleminen, virkaelämä vieraskielisessä ja vierastapaisessa maassa tulevat vasta toisessa sijassa, vain toimeentulon eli siis perheonnen yhtenä ehtona. Semmoiselle ihmiselle on ajatus rakastetun perheen syöksymisestä taloudelliseen vararikkoon aivan sietämätön ajatus. Vaimon itkut ja epätoivo järkyttivät koko hänen olemuksensa juuria myöten. Ankaran ylipäällikön sanat lienevät todellakin sisältäneet täydellisen taloudellisen haaksirikon uhkan, jos päätös olisi jäänyt varmentamatta. Ja niinpä jonkinlaisessa mielipuolisuutta lähestyvässä toivottomuuden tuskassa isoisä viimeisellä hetkellä — allekirjoitti käskyn.

Mutta tämän toivottoman teon seurauksena oli juuri se, mitä hän oli tahtonut välttää, perheen varallisuuden täydellinen luhistuminen, joka tapahtui hänen oman pikaisen kuolemansa johdosta.

Omaatuntoa vastaan tehty teko alkoi nimittäin kohta ensi hetkestä asti kuolettavasti vaivata isoisän mieltä. Tekoa ei voinut saada tekemättömäksi, mutta hän ei voinut kestää ajatusta, että hän oli sen tehnyt. Ja näihin tuskiin hän sairastui niin parantumattomasti, että virantoimitus täytyi jättää, ja hän kuoli vaivoistaan tervehtymättä.

Hänellä oli kuusi poikaa ja neljä tytärtä. Näiden alaikäisten lasten kanssa — yksi tytöistä syntyi isän kuolinvuonna — oli onnettoman lesken nyt tehtävä suunnattoman pitkä ja vaivalloinen hevosmatka Siperiasta Pietariin, jonne he vihdoin saapuivat varattomina ja sangen kurjassa tilassa. Isäni oli silloin vasta 10-vuotias.

Millä varoilla pojat Pietarissa kasvatettiin ja koulutettiin, en voi ymmärtää, mutta kaikki viisi — yksi kuoli nuorena — ne vain joutuivat toinen toisensa jälkeen sotakouluun. Mahdollista on, että heille suotiin vapaa kasvatus kruunun puolesta kadettikoulun sisäoppilaina, niinkuin usein muillekin korkeamman aatelin köyhtyneille jäsenille, joiden isät olivat erikoisemmin kunnostautuneet sodissa tai muissa julkisissa toimissa. Toiselta puolen kuitenkin kerrottiin, että kun köyhtyneen perheen puolesta tehtiin korkeampaan paikkaan anomus ylimääräisten apuvarojen myöntämisestä suuren lapsijoukon kasvattamiseksi, niin keisari (Nikolai I) ärjäisi: "Pitääpä olla aika hölmö sen miehen, joka ei ole ymmärtänyt syrjäteitse rikastua niin tulokkaissa oloissa kuin kaukaisessa Siperiassa, syyttäköötpä siis itseänsä!"

Joutuneina siis lapsuudestaan asti sisäoppilaiksi venäläiseen sotaopistoon nämä veljekset luonnollisesti kokonaan venäläistyivät. Näistä isoisän viidestä pojasta suoritti kaikissa tapauksissa jokainen, toinen toisensa jälkeen kunnialla upseeritutkinnon, niinkuin sen ajan välttämätön aatelistapa vaati. Ja niinpä alkoi heille ankara taistelu taloudellisia vaikeuksia vastaan. Sillä venäläiseen upseeristoon kuului melkein poikkeuksetta vain varakkaiden aatelisperheiden poikia, jotka olivat palkoista riippumattomia, joten valtio saattoi pitää näitä palkkoja mitättömän alhaisina, jopa niinkin, että nuoren upseerin toimeentulo ilman kotivarallisuutta oli melkein mahdottomuus. Monet varattomista senvuoksi velkaantuivat upseerivuosinaan aivan määrättömästi ja sortuivat velkakuorman painon alaisina. Mutta Clodtin veljeksillä oli oma apuneuvonsa. Heidät pelasti heidän kätevyytensä ja taituruutensa, joka teki mahdolliseksi ensin tosin pienempien, mutta sitten yhä kasvavien sivutulojen hankkimisen.

Vanhin veljeksistä, Vladimir Karlovitsh (Voldemar Jakob Johan Adolf) oli sitäpaitsi niin taitava matemaatikko, että hänet jo nuorella iällä nimitettiin sota-akatemian professoriksi. Myöskin toinen veljeksistä, Pjotr Karlovitsh (Peter Jakob) palveli tykistössä ja saavutti luutnantin arvon. Mutta hänen omituinen sivuelinkeinonsa oli — puuhevosten veisteleminen lasten leluiksi, josta seikasta puhun tuonnempana. Kolmas veljeksistä oli isäni, Konstantin (Johan Gustaf). Hän meni heti upseeriksi tultuaan naimisiin, niinkuin kaikki muutkin veljeksistä olivat tehneet, mistään vähävaraisuudesta huolimatta, ja harjoitti sivuelinkeinonaan gravyyriä eli puupiirrosta saavuttaen siinä suuren ammattitaidon, jopa kuuluisuudenkin. Hän saavutti kuitenkin myöskin tykistöasiain tuntijana suuren merkityksen ja pysyi tykistöakatemian palveluksessa vuoteen 1835, kohoten viimein täysikenraaliksi.

Kaksi nuorempaa veljeksistä, Boris (Bernhard) ja Mikael (Georg) Karlovitsh, olivat hekin ikänsä loppuun sotilasuralla. Edellinen kuoli nuorena, jälkimmäinen everstiluutnanttina v. 1874. Hänen lapsistaan lienee joku vielä elossa.

Edellisten sisaresta, nuoresta, kauniista tädistäni Natalia Karlovnasta, kerron vähäiset muistelmani tuonnempana.

Näiden sisarusten ja niiden joukossa isänikin aikaisemmista elämänvaiheista tiedän muuten sangen vähän. Tiedän vain, että he olivat jääneet hyvin aikaisin orvoiksi myöskin äitinsä puolelta, luultavasti aivan pian tuon rasittavan Siperian matkan jälkeen.

Äitimme, Catherine Vigné, oli ranskatar. Hänenkin aikaisemmista elämänvaiheistaan minä tiedän hyvin vähän. Hän ei mielellään puhunut menneisyydestään. Minusta aina tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin synkkää, surullista, jota hänen oli raskasta muistella. Jos meidän, hänen lastensa, kysymykset sattuivat sinnepäin, huiskautti hän huokaisten kättänsä, sanoen: "lapset, lapset, mitä niistä menneistä, antaa niiden olla!"

Sen vuoksi en milloinkaan tähän asiaan kajonnut.

Luulen, että äidin isä, ranskalainen Vigné, oli mahdollisesti joku Venäjälle asettunut emigrantti. Niitä oli muuttanut Ranskan vallankumouksen jälkeen laumoittain Venäjälle, jossa ranskan kieli oli yleisenä, melkein ainoana sivistyskielenä. Venäjä oli ikäänkuin heidän toinen kotimaansa.

Äitini tiedän jo lapsena kadottaneen vanhempansa. Hän sai kasvatuksensa erään tätinsä luona, jonka mies oli hirmuinen yksinvaltias ja piti koko taloa mitä ankarimmassa pelossa. Mutta minkämaalainen ja minkäuskoinen tuo äitini täti oli ollut, en voi sanoa. Hyvin mahdollista on, että hän oli äitini isän sisar, siis hänkin ranskalaista syntyperää, niinkuin äidinisä. Päätän sen siitä, että äidilläni oli koko ikäkautenaan voimakasta ranskalaisrakkautta, vaikka hän oli jo aikaisessa lapsuudessa kadottanut ranskalaiset vanhempansa, joten tuo rakkaus on kaiketi saattanut vain kasvatusäidin tehostamana lapseen juurtua ja umpivenäläisissä oloissa säilyä.

Vanhuutensa päivinä tuo äidin ankara setä oli kuljeskellut keppiinsä nojautuen sisällä ja ulkona, ja tämän kepin lähestyvä kopina oli saanut koko perheen pelosta vavahtelemaan. Mutta toiselta puolen sama kopina pelasti usein yllätyksistä ja uhkaavan kohtauksen vaara saatiin vältetyksi ennenkuin pelätty valtias oli ennättänyt ovelle. Tämän ylenmääräisen ankaruuden pelossa täti parka suojeli lapsiaan salaamalla mieheltään heidän rikkomuksiaan, mutta itse, ollen luonteeltaan peräti heikko tai kaikkea luonnetta vailla, ei pystynyt herättämään lapsissa kunnioitusta omaan arvovaltaansa, joten näiden kasvatus joutui aivan hunningolle. Pojista tuli melkein kaikista heittiöitä, lopulta he suorastaan varastivat äidiltään rahoja, hänen uskaltamatta heitä edes moittia sellaisista tepposista.

Näin ollen minun äitini elämän on täytynyt tässä tätinsä kodissa olla sangen ilotonta, eikä siis ole ihme, ettei hän mielellään entisyyttään muistellut tai siitä lapsilleen kertonut.

Hyvin nuorena tyttönä hän joutui naimisiin melkein yhtä nuoren isäni kanssa.