XIX. YHÄ ILMEISEMPÄÄ ERIMIELISYYTTÄ ALEKSANDERIN JA ELISABETIN VÄLILLÄ.

Aleksanderin tie rupesi nousemaan pystyyn paitsi hänen poikiensa, myöskin Elisabetin itsensä vuoksi.

Perheen johtajana Elisabet oli noina eronvuosina kehityksessään itsenäistynyt, ja Aleksanderin palattua hän ei enää ollut sama kuin heidän erotessaan, vaan oli alkanut katsella oloja ja asioita omintakeisesti. Kasvavalla innolla hän oli antautunut Ibsenin ja Björnsonin täälläkin heränneeseen vapaamielisyyden henkeen, liittyen varsinkin naisliikkeen kannattajiin, "naisemansipatsioniin", kuten silloin sanottiin, yhteiskouluaatteeseen ja muuhun sen ajan modernisuuteen, joka oli Aleksanderille samoin kuin koko hänen vanhalle fennomaanistolleen niin peräti luonteenvastaista ja inhoittavaa.

Elisabetin suhteen kärjistyi heidän erimielisyytensä varsinkin seuraavan tapauksen johdosta.

Aivan kuohuksissaan ja suunniltaan järkyttyneenä tuli eräänä päivänä Elisabetin luo tuttu fennomaaninen rouva kertomaan skandaalista, joka oli kohdannut toista hänen vielä koulua käyvistä pojistaan.

Ajatelkaa!

Poika oli ollut tulossa kotiin konventista noin 11:n aikaan illalla. Hänen Esplanadin yli tullessaan oli hänen seuraansa tunkeutunut hienopukuinen nainen, joka puhui tukholmalaista murretta, mutta käyttäytyi hyvin sopimattomasti, oli tahtonut kävellä käsikynkässä, vetänyt väkisin puoleensa ja tehnyt joitakin ehdotuksia.

Elisabet kysyi kauhistuneena, oliko tyttö mahdollisesti ollut juovuksissa.

— Ei ollenkaan, — vastasi rouva. — Mutta ajatelkaa mitä olen saanut kuulla, ja vielä päälliseksi omalta pojaltani! Nainen oli prostituoitu!

— Mitä se merkitsee? — kysyi Elisabet.

Rouva sanoi itsekin nyt vasta omalta pojaltaan saaneensa tietää, mitä prostituoitu merkitsee. Oli olemassa virallisesti suvaittu, terveydellisen valvonnan alainen laitos, jota sanottiin bordelliksi. Hän kertoi ja selitti kaiken, minkä oli pojaltaan kuullut, nyt myöskin Elisabetille, joka silmät pyöreinä kuunteli kuin hirveätä satua.

Rouva oli ollut jo useiden muiden rouvain puheilla, joilla oli kasvavia poikia, ja hän tahtoi nyt neuvotella Elisabetinkin kanssa. Hänen mielensä kuohunta ei ottanut laskeutuakseen ja sama oli ollut laita muiden rouvain. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että oli heti ryhdyttävä mitä jyrkimpiin toimenpiteisiin mokoman laitoksen hävittämiseksi, joka uhkasi heidän poikiansa turmiolla.

Rouvain kesken päätettiin pitää jyrisevä kokous asian vireille panemiseksi.

Sitä ennen Elisabet, yhäkään voimatta uskoa todeksi kuulemaansa, varovasti tiedusteli Arvidilta, oliko tämä koulupoikana ollessaan mitään sentapaista kuullut tai tietänyt.

Arvid kertoi, että heidän ollessaan Kasperin kanssa vielä pikku poikina, silloin kun koulu oli Kasarminkadulla ja sinne oli mentävä Antinkatua myöten, oli tämän ja Fredrikinkadun kulmassa semmoinen Eldoradoksi nimitetty talo, jonka ohi joka päivä mentiin kouluun ja jossa asui maalattuja tyttöjä. Samassa pihassa ja porttikäytävän ollessa yhteisenä oli Antinkadun puolella toinen pitkä puutalo, jossa oli suuri poliisikonttori. Ja kun koulu sitten muutettiin Ratakadulle, oli kohta ensimmäisen kulmauksen takana kaksikerroksinen puutalo, jossa niinikään asui pelkkiä maalattuja naisia. Mutta siinä ei sattunut olemaan mitään poliisikamaria ja tytöt kyllä uskalsivat uutimien takaa vilkutella silmää ja hymyillä yläluokkalaisille, kun nämä tulivat koulusta.

Kokous pidettiin.

Se lienee ollut aivan ensimmäisiä kokouksia, jossa rouvat ominpäin keskustelivat ja päättelivät yleisistä asioista. Monelle heistä juuri tämä kokous oli ensimmäisenä sysäyksenä yhteiskunnallisiin harrastuksiin, se toi heidät ikäänkuin uuteen maailmaan ja uusiin ennen aavistamattomiin tehtäviin, antoi tunnon, että nainenkin on tarpeellinen, jopa välttämätön myöskin yhteiskunnassa eikä ainoastaan perheessä, niinkuin tähän asti oli uskottu.

Naisten ensimmäinen innostus ja mielten kuohunta kohtasi kuitenkin edessään kallionkovan mahdottomuudenmuurin. Niin yksimielisesti kuin rouvat tuomitsivatkin mainitun laitoksen ja niin valmiita kuin olivatkin heti sen hävittämään, ei ainoakaan kokouksen puhujista voinut esittää mitään käytännöllistä otetta asian alkuun panemiseksi ja ajamiseksi, ellei tahtonut tyytyä pelkkään julkiseen vastalauseeseen, joka sitä paitsi tuntui liika arkaluontoiselta julkisuudessa esitettäväksi.

Toiseen kokoukseen hankittiin siis miespuolisen lainopillisen asiantuntijan lausunto. Tämä lausunto tuli suurena yllätyksenä kaikille. Yleisten käsitysten ja vallitsevien lakien mukaan naisella ei ollut mitään mahdollisuuksia saada julkisissa asioissa ääntänsä kuuluviin. "Nainen vaietkoon seurakunnassa", oli jo apostoli Paavali sanonut. Ja ilman miestensä valtuutusta naiset eivät siis saisi oikeastaan kokouksiakaan pitää, saati toimia yhteiskunnallisten laitosten muuttamiseksi.

Eikö naisen ole varjeltava perheensä siveellisyyttä, eikö äitejä ole tehty siitä vastuunalaisiksi? — kyseltiin kokouksessa. — Kuinka on siis mahdollista, ettei hänellä olisi sananvaltaa kysymyksen ollessa perhettä uhkaavista siveysvaaroista?

Mutta mitään itsenäisen toiminnan mahdollisuuksia eivät laintuntijat osanneet rouville keksiä. Ei auttanut muu kuin pitää kolmas kokous, johon nyt päätettiin kutsua miehetkin neuvottelemaan. Sitä ennen oli rouvien, kunkin kohdastaan, parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan koetettava vaikuttaa miehiinsä, jotta nämäkin huomaisivat, kuinka turmiollisesti tietoisuuden prostitution olemassaolosta täytyi vaikuttaa siihen nuorisoon, joka oli saavuttamassa kypsyyden iän. Asiaa näin valmisteltua pidettäisiin sitten miesten ja naisten yhteinen kokous.

— Sellaisesta kokouksesta ei kuitenkaan tullut mitään, — kertoi Elisabet näitä aikoja muistellessaan. — Miehet nauroivat koko asialle.

"Jos tämä laitos hävitettäisiin", oli Aleksander hänelle sanonut, "niin miten silloin suojelisimme omia tyttäriämme?"

Useimpiin rouviin teki juuri tämmöinen argumentti mitä suurimman vaikutuksen. Todella, he olivat ottaneet asian vain poikiensa turmelusta peläten. Mutta jos laitos hävitettäisiin, ehkäpä seurauksena olisi, että siveettömyys leviäisi ennen koskemattomille aloille. Ja heidän täytyi myöntää, että tältä kannalta katsoen laitos kenties todellakin turvasi heidän omia tyttäriään tungettelijoilta. Kun vanhat, yhteiskunnallisissa asioissa kokeneet miehet kauttaaltaan vakuuttivat laitoksen ehdotonta välttämättömyyttä, alkoivat jotkut rouvat ikäänkuin hävetä, että olivat ollenkaan jotakin niin lapsellista keksineet.

Mutta Elisabetiin vaikutti Aleksanderin vastaus järkyttävästi. Kuinka on mahdollista sallia omien tyttärien turvaamiseksi vieraiden tyttärien käyttämistä kauppatavarana! — kysyi hän itseltään. — Ja kuinka on mahdollista, että oikeamielinen Aleksander semmoista puolustaa!

Ei Aleksander sitä kuitenkaan yksin puolustanut, sitä puolustivat kaikki muutkin sen ajan vanhoilliset. Outona kummittelijana esiintyi ajan hengelle sellainen ajatus, että muka yhteiskunnallisessakin elämässä voisi ja pitäisi soveltaa yksilöllisiä siveysperiaatteita, semmoisia kuin: mitä et omillesi sallisi tehtävän, sitä älä tee vieraillekaan. Vuosisatoja oli eletty siinä lujassa vakaumuksessa, että yhteiskunta oli olemassa juuri vain suojellakseen jokaisen omaisia, omaisuutta, perhettä. Perhe oli elämän perus. Ja porttola oli välttämätön, jotta poikien ei tarvitsisi mennä naimisiin, ennen kuin olivat päässeet hyville tuloille, ja jotta tyttäret säilyisivät viattomina morsiusaikaan asti.

Mutta Elisabetille juuri tämä tapaus avasi syvän näkemyksen koko siihen sydämettömyyteen, joka ihmisten yhteiselämässä syntyy oman hyvän suojelemisesta vieraiden kärsimysten kustannuksella. Se oli hänelle olevien olojen epäinhimillisyyttä vastaan kohdistuvan pyhän vihan heräämys.

Se oli myöskin perimmäisenä syynä hänen "naisasiaan" kiinnostumiseensa. Hänessä heräsi tunto, että ellei nainen saavuta sananvaltaa julkisessa elämässä, jää ihmisten siveellinen kehitys pysähdyksiin. Hän liittyi sen vuoksi kiinteästi niihin ajanhengen uusiin ilmauksiin, jotka maahamme tulivat ulkoapäin erittäinkin Ibsenin ja Björnsonin naisten vapautusta ajavan kirjallisuuden mukana ja jotka niin pian valloittivat suomalaisen nuorison.

"Vanhain" ja "nuorten" välit eivät siihen aikaan olleet suinkaan vähemmän katkerat kuin ne tavallisesti ovat kaikkina muinakin kehityksen murrosaikoina. Vanhat inhosivat nuorten "uusia aatteita" ja nuoret puolestaan olivat "unohtaneet vanhojen aikaansaannokset". Kivekkäät eivät edes kieliasiassakaan muistaneet vanhojen ansioita, vaan luulivat nyt vasta itse keksineensä koko suomalaisuuden tahtoessaan hävittää ruotsinkielen olemattomiin. "Valvojalaiset" edustivat jonkinlaista vapaamielisyyttä ja arvostelivat akateemisessa arvovallassaan ankarasti kirkollista suvaitsemattomuutta ja muuta vanhoillisuutta. Naiset omalta taholtaan moittivat "olevia oloja". Lahkokunnat alkoivat vaatia oikeutta erota kirkosta. Ja Jonas Castrén tahtoi sysätä Meurmanin pankkivaltuusmiehen toimesta noustakseen itse talonpoikaissäädyn valtaistuimelle. Kaikki olivat erkanemassa omille teilleen, ja eri aatteiden pohjalle oli syntymässä tarkkarajainen eriseuraisuus. "Vanhat fennotkin", äsken vielä koko kansan tunnetut lempilapset, eristäytyivät uuden ajan vieraasta kuonasta pieneksi, sapekkaaksi ryhmäkunnaksi, joka tosin Heideninsä avulla sai jo tuntea hallitusvallan ohjain — meluttomasti, mutta sitä asiallisemmin — siirtyvän omiin käsiinsä.

* * * * *

Elisabet ei kyllä puolestaan eristäytynyt vanhasta seurapiiristään. Hän vain antautui usein kiihkeihin väittelyihin entisten ystäväinsä kanssa, koettaen kaikilla mahdollisilla todisteluilla saada heidät vakuuttumaan mielipiteittensä yhtäpitävyydestä terveen järjen kanssa.

Aleksanderille tuotti erikoista mielipahaa Elisabetin häikäilemättömyys tässä suhteessa, erittäinkin se, että Elisabet ei ollenkaan ottanut lukuun minkä henkilön kanssa keskustelu kulloinkin tapahtui, olipa se vaikka itse Koskinen tai niinkin arvovaltainen henkilö kuin ukko Meurman.

Meurman oli suuri naiskysymyksen vihaaja, mutta useimmiten hän itse aloitti keskustelun, ja kiivainkin väittely Elisabetin kanssa näytti tuottavan hänelle jonkinlaista mielihyvää. Aleksander oli silloin aina kuin tulisilla hiilillä.

Meurmanilla oli tavallisesti lähtökohtana se väite, että naisen tehtävä yhteiskunnassa rajoittuu luonnostaan perheen piiriin, ja Elisabetilla taas, että naisella olkoon luonnollinen oikeus itse määrätä tehtävänsä elämässä ja jos hän on menemällä naimisiin valinnut tehtäväkseen perheenemännyyden, niin hänelle olkoon sillä alalla miehen holhouksesta vapaa valta ja vastuu. Tätäkin tehtävää varten hänen siis täytyy valistua, itsenäistyä, käsittää elämää ympärillänsä, tuntea yhteiskuntaa, päästä itsetietoisuuteen.

Meurman: Minä en kodissani ollenkaan tarvitse naisten "lukeneisuutta", en heidän yhteiskunnallisia tietojaan enkä itsetietoisuuksiaankaan.

Elisabet (silmät pyöreinä tuijottaen Meurmania suoraan silmiin): Ei, ei, mutta he itse ehkä tarvitsevat kaikkea tuota!

Meurman (ottamatta huomioon vähäpätöisyyksiä): Minun Alineni ei ollut saanut mitään tiedollista oppia, ja kuitenkaan ei minulla ole aihetta valittaa, ettei hän käsittäisi ihanteitani. Hän antaa minulle neuvoja, hän hillitsee ja hän kannustaa minua. Tämän kaiken hän tekee vain vaistonsa avulla, ilman mitään "itsetietoisuutta". Usein luen hänelle kirjoituksiani ja luettuani kysyn hänen mieltänsä. Joskus hän hyväksyy, mutta myös sangen usein pudistaa päätänsä. Minä silloin suutun, mutta menen ja kirjoitan uudestaan ja taas uudestaan, kunnes tulee hyvä. Jumalan kiitos, ettei hän osaa mielipidettään perustella eikä väitellä. Minä en tarvitse sitä, minulle riittää hänen vaistonsa.

Elisabet (hiljaisella äänellä, mutta kaikin voimin koettaen tunkeutua Meurmanin ajatuksien ytimeen ja ikäänkuin sormellaan painaen jokaista sanaansa): Tässä ei ole kysymys siitä, mitä Meurman tai joku muu tarvitsee vaimoltansa, vaan siitä, mitä vaimo tarvitsee itse itseänsä varten.

Meurmanille tämä naisen itsenäisyyden vaatimus on niin vierasta, ettei se pääse edes tunkeutumaan hänen ajatuspiiriinsä. Hän alkaa puhua vaimonsa erinomaisuudesta käytännöllisenä perheenemäntänä ja taloudenhoitajana, kaikki seikkoja, joita Elisabet omien näkemiensä perusteella olisi valmis vieläkin enemmän ylistämään, mutta joilla hänen mielestään ei ole mitään yhteyttä väittelyn aiheen kanssa. Hän siis vain huokaa ja luopuu todisteluistaan.

Vanha aika ei voinut tässä asiassa ollenkaan käsittää uutta.

Aleksanderin ja Elisabetin välien asteittainen synkkeneminen sattuu yhteen 80-luvun "vanhain" ja "nuorten" toisiansa vastaan murtautuvan pesänselvittelyn kanssa, joka kuumeisena ja usein hyvinkin katkerana riehui melkein kaikkien yhteiskunnallisten kysymyksien, mutta enimmän kuitenkin kirjallisuuden ja taiteen aloilla. Siinä oli jo alun pitäen jotakin sovittamatonta, ja semmoisena se esiintyi myöskin perheemme historiassa, Aleksanderin ja Elisabetin suhteessa toisiinsa.

Olen tästäkin asiasta koettanut, vaikka enimmäkseen turhaan, saada Elisabetilta itseltään selvitystä. Me lapset emme kyllä milloinkaan huomanneet sellaisia eripuraisuuden ulkonaisia merkkejä kuin riitaa tai väittelyä heidän välillänsä, eipä edes kiivasta sanaa, joka olisi vahingossa tullut sanotuksi. Mutta sitä painostavampana vallitsi heidän välillänsä alituinen vaitioleminen.

Yhden ainoan kerran — jo monen vuoden kuluttua Aleksanderin palaamisesta — Elisabet ikäänkuin huomaamattansa ilmaisi minulle jotakin, joka on säilynyt muistissani tähän päivään asti ja jota en hevin voi olla tässä toistamatta. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän sanoi:

— Ikävöitsin ja kaipasin häntä suuresti, ja kärsimättömästi odotin hänen paluutansa Balkanilta, kirjeenvaihtommekin oli kaiken aikaa ollut mitä sydämellisintä, mutta hän oli tavatessamme kylmä, melkein tyly.

Muuta Elisabet ei tästä puhunut, huokasi vain, ikäänkuin olisi tarkoittanut sanoa: ja niin se sitten jatkui ja on yhä pahentunut.

Vielä vähemmin hän myöhempinä aikoina halusi palata tähän asiaan, ja kaikkein vähimmin sinä viimeisenä elämänsä vuonna, jona kirjoitin hänen muistelmiansa.

Mutta romaanin kirjoittajalle olisi juuri tämän asian selostaminen kaikkein tähdellisintä.

Suotakoon hänen siis turvautua mielikuvitukseen. Toisenkin tyttärensä, Hiljan kuolemasta viestin saatuansa Aleksander ajatteli Balkanilla ehkä näin:

"Kahden nuorimman lapsemme terveys ei ole enää kestänyt tauteja ja sekin, joka nyt on nuorimmaksi jäänyt, on saanut elämänsä puolesta kovin taistella. Minun olisi siis jo aikoja sitten pitänyt ymmärtää annettu viittaus. Sen sijaan olen ollut anteeksiantamattoman heikko. Olen kaikkien heikkojen miesten tavalla uskonut, ettei ihminen muka voi vastustaa luonnonvoimia. Miehen on kuitenkin voitava kaikki, minkä hän tahtoo."

Ja kuvittelen hänessä tämän ajatuksen mukana syntyneen uuden voimakkaan periaatteen.

Elisabetin taas kuvittelen miehensä paluun lähestyessä ajatelleen:

"Kuinka olenkaan kaivannut häntä, ja erittäinkin Hiljan kuoleman jälkeen! Vihdoinkin, vihdoinkin saan Aleksanderin luokseni jälleen ja päättyy se suru, jota en ole ilman häntä vieläkään osannut surra loppuun."

Kuvittelen sitten, että kun odotettu hetki vihdoin koitti ja Elisabet, nähtyään ryhdikkään nuoren kenraalin laskeutuvan saapuvasta kaukojunasta asemasillalle, juoksi Aleksanderiansa syleilemään, hän ei päässytkään lähemmäksi kuin vain tervehtivien kätten ylettyville ja Aleksanderin käsi ehkä lisäksi tuntui vähän jäykistyneeltä…

Eihän tämän mielikuvituksen näkemyksen tarvitse sisältää sitä, että Aleksanderin periaatteellisuuden ilmaus olisi merkinnyt hänen rakkautensa kylmenemistä. Päinvastoin voi näkemykseen sisältyä vielä todellisempi ja syvempi huoli toisen onnesta ja parhaasta. Mutta voi, kuinka vähän rakkaus sentään sietää periaatteita ja luonteenlujuuksia!

Näen heidän jo matkalla asemalta kotiin kaipaavan puheenaihetta. Sillä vuosikausien pitkän kirjeenvaihdon jälkeen lieneekö heillä ollut mitään asiallista enää suullisesti lisättävää. "Ja niin se sitten jatkui ja on yhä pahentunut." Mutta jos tämä kuvitelma vaikka kuinka tarkkaan vastaisi todellisuutta, niin luulisihan, että tuo vaitiolon suhde olisi vuosien kuluessa jälleen muuttunut ja he olisivat ainakin vanhetessaan keskenänsä ystävystyneet. Mutta niin ei käynyt. Sen tähden täytyy otaksua, että tuo kuvitelma, mikäli se enemmän tai vähemmän vastaa todellisuutta, on ollut vain alkusyynä siihen toista vuosikymmentä kestäneeseen vaitiolemiseen, joka synkkänä varjona jäi painostamaan perhe-elämäämme, ja että sen varsinaiseksi ja lopulta ainoaksi syyksi muodostui se Aleksanderin paluun jälkeen päivä päivältä yhä selvempänä ilmenevä eroavaisuus heidän elämänymmärryksessään, joka vastaavasti niin räikeänä esiintyi myöskin ajan hengessä. Ja tämä ei ole enää mitään kuvitelmaa.

Mieleen muistuvat alakuloiset illat, jolloin istuimme ruokasalin suuren pöydän ääressä. Milloin toinen, milloin toinen vanhemmista antautuu keskusteluun kanssamme, joskus vilkkaastikin ja naurusuin, mutta keskenänsä ei milloinkaan. Useimmiten vallitsee painostava äänettömyys. Elisabet istuu teekeittimen ääressä huuhtoen kuppeja ja käsiliinalla niitä kuivaten, silmäluomet alhaalla, välinpitämättömästi vain kuppejansa liikutellen. Ei sano sanaakaan, onpa kuin valveilleen nukkunut. Aleksander istuu vastakkaisella puolella pöytää, hänellä on kyllä silmät auki, hän on ikäänkuin "vallan päällä", hän katsoo mihin tahtoo, mutta hänkään ei keksi mitä sanoa, vaan näyttää ikävöivän yksinäisyyteen omien ajatustensa maailmaan.

Varmasti he joskus tekivät yrityksiä tämän painostuksen lieventämiseksi. Niinpä muistan Elisabetin kerran valmistaneen illaksi Aleksanderille hänen mielijuomaansa, jota sanottiin "olutjuustoksi", jonkinlaista oluen ja maidon yhteenkeitosta, jota oli käytetty Kuopiossa hänen nuoruutensa kodissa. Aleksander joi nautinnokseen, tarjosipa vuorotellen pojilleen ja tyttärilleenkin, joista joku sai nielaistuksi enemmän, toinen vähemmän, kertoi jotakin Karjalasta, Kuopion kodistaan, hymähtelikin. Ajattelin: nyt — nyt he sanovat jotakin toisillensakin. Mutta — ei sanaakaan.

Vanhemmat yleensä eivät tiedä tai väheksivät sitä merkitystä, mikä heidän keskinäisillä suhteillaan on lasten onnelle. Kumpikin elää omalta kohdaltaan vain lapsia varten. Isä tekee päivät pitkät työtä heidän hyväkseen, ja kun hän työstä levähtäenkin illan hämärässä astelee edestakaisin huoneessaan, ei hän silloinkaan muuta ajattele kuin lastensa parasta, miten koota ne roposet, jotka ovat välttämättömiä heidän kasvatukseensa, miten suorittaa kaikkien koulumaksut, miten maksaa soittotunnit, miten palkata kotiopettajat, miten saada se tai tämä pojista oppiin ulkomaille. Ja äiti, samoissa säästämisen tarkoituksissa, koettaa omin käsin suorittaa kaiken, mikä muuten kuuluisi palvelijain, pesijäin, ompelijain tehtäviin, ja koko päivän melkein näännyksiin asti puuhailtuansa sittenkin jaksaa innostuen kuunnella jokaisen asioita. Ja vielä kaikkien jo mentyä maata ja hiljettyä kuuluu hänen laskulautansa luisten nappulain kalina, kun hän laatii tilejänsä.

Näin he kumpikin omalla tahollaan ponnistelevat ja uhraavat kaikki voimansa lasten onneksi, ja kaikkensa annettuaan itsekin ehkä ihmettelevät, mitä siitä vielä puuttuu. Yksi vielä puuttuu. Vanhemmat eivät aavista, että lasten riemu remahtaisi ylimmilleen, että onni alkaisi iloisesti kukoistaa, jos he kerrankin — syleilisivät toisiaan.

Niinpä kun äänetön olo illallispöydässä käy vihdoin kaikille liian ikäväksi, Aleksander nousee pöydän äärestä, ja nyt alkaa hänen loputon vaelluksensa edestakaisin pimeän salin nurkasta nurkkaan. Vasen käsi on housuntaskussa, pää on kumarassa, oikean käden sormilla hän kävellessään sivelee poskipartansa puoliskoja, vieden ajatuksissaan parran päitä huulien väliin ja taas päästäen irralleen.

Hän kuulee ruokasalista vilkasta keskustelua, joka on siellä heti hänen lähdettyään virinnyt Elisabetin ja lasten kesken. Puhutaan uudesta kirjallisuudesta, taiteesta, nauretaan iloisesti, innostutaan. Ehkä jokin sana, jokin väitelmä kantautuu isänkin korvaan, hän pysähtyy kuuntelemaan, hän ihmettelee, se kuulostaa niin uudelta, oudolta, melkein tekisi mieli mennä takaisin ruokasaliin ja jälleen istua lampunvaloon iloisesti puhelevan perheen piiriin. Mutta mitä hän siellä sanoisi? Tietämättä mitään heidän uusista kirjailijoistaan, tuntematta heidän taidemaailmansa viimeisiä odotuksia. Joskus hän ei ymmärrä enää perheensä uusia lauseparsiakaan, kaikki on outoa ja vierasta. Varmaan he jälleen vaikenisivat, jos hän tulisi. Ja niin hän jälleen kävelee nurkasta nurkkaan, kävelee, kävelee…

Keskustelu vilkastuu yhä, se on myös yhä äänekkäämpää, se kuuluu Aleksanderin korviin vielä sittenkin, kun hän jo on vetäytynyt huoneeseensa, paneutunut makuulle, sammuttanut lampun ja valvoo pimeässä. Ehkä hän ajattelee, aikojen murrosta ymmärtämättä: Elisabet vieroittaa minulta lapsenikin.

Todellakin, me olimme paljon lähempänä äitiä kuin isää. Ja jos meille jotakin tapahtui, — jos piti jotakin tunnustaa, jos neuvotella, jos ratkaista, — oli meistä kaikki tehty, kun olimme puhuneet asiasta äidin kanssa. Usein ei juolahtanut mieleenkään, että olisi ollut puhuttava myöskin isän kanssa. Voisin luetella lukemattomia esimerkkejä. Tunnustan niistä kuvaavimman, jota minun tosin täytyy nyt jo itsenikin oudoksua.

Kerran Elisabet kutsui meidät keittiöön katsomaan, mitä johtovedelle oli tullut. Vesi oli todellakin omituisen näköistä, se oli täynnänsä pienen pieniä ilmaporeita, jotka samensivat sen harmaan väriseksi. Aleksander oli kaiketi kuullut, että keittiössä jotakin touhuttiin, koska hänkin tuli sinne. Minä otin astian, täytin sen vedellä ja toin hänen nähtäväkseen, selvitellen ja läikytellen sitä vasemmalla kädelläni. Silloin huomasin, että nimettömässä sormessani oli raskas kultainen sormus ja etten ollut isälle vielä kertonutkaan olevani kihloissa.

Kaiketi hän luuli minun tällä tavalla tahtoneen valmistaa hänelle yllätyksen. Hän katsahti minuun oudoksuen, kääntyi ja meni sanaakaan sanomatta omalle puolelleen.