I. UUDEN AIKAKAUDEN KYNNYKSELLÄ.

Isämme Aleksanderin kuoleman jälkeen, joka tapahtui keväällä vuonna 1896, me koolla ollessamme usein keskustelimme äidin kanssa siitä, miten onnellisena ajankohtana hänen elämänsä oikeastaan oli päättynyt.

Ei niin, että aikaa itsessään synkistyvine taivaineen olisi missään suhteessa voinut sanoa onnelliseksi, vaan oli onnellista, että Aleksander ei enää joutunut tuon ajan valtiollisten järkytysten alaiseksi. Sillä hän ei olisi niitä enää kestänyt.

Ei olisi kestänyt ensiksikään sitä äkkiä ilmeiseksi käynyttä tosiasiaa, että tuo Venäjän vallan puolelta tapahtunut fennomanian suosiminen ei ollut muuta kuin panslavistista politiikkaa, jonka tarkoituksena oli venäläisyyden sijoittaminen ruotsalaisuuden tilalle, samaan valta-asemaan suomenkielen rinnalle kuin ruotsilla oli ollut. Toiset meistä pitivät luultavana, että Aleksander, jos olisi elänyt, olisi viimeiseen asti seurannut ystäväänsä Koskista, joka kirkollisen mielenlaatunsa ja silloisille vanhoille fennoille ominaisen, kaikkeen esivaltaan kohdistuvan liikakunnioituksen vuoksi jyrkästi vastusti avonaiseen vastarintaan ryhtymistä, siis myöskin nuorison kieltäytymistä noudattamasta Bobrikovin laitonta asevelvollisuus-ukaasia ja kutsunnoista poisjäämistä. Perimmäisenä syynä Koskisen eristyneeseen asenteeseen tässä asiassa oli kaiketi myös hänen pelkonsa, että suomen- ja ruotsinmielisten yhteiseen isänmaalliseen innostukseen perustuva odottamaton yhtyminen tässä rohkeassa passiivisessa vastarinnassa oli antava ruotsalaisille tilaisuuden kavuta satulaan ja päästä maan yleisten asiain johtoon kukistamalla kenraalikuvernöörin valta-asema ja jälleen saattamalla ohjat jonkun mieleisensä kotimaisen ministerivaltiosihteerin käsiin. Se pelko olisi varmaan Aleksanderiinkin tehonnut. — Mutta toiset meistä kuitenkin arvelivat, että Aleksanderin luonteen pääominaisuus oli hänen oikeamielisyytensä, — että se olisi varmasti rikkonut hänen välinsä Koskisen kanssa ja lähentänyt häntä tuohon toiseen ystäväänsä, Ignatiukseen, joka oli asettunut passiivisen vastarinnan kannalle ja jyrkästi eronnut Koskisesta. Nämä kaksi ystävystä enää tuskin tervehtivät toisiansa, niin kiristyneet olivat heidän välinsä.

Elisabetin mielestä juuri tuo vanhain ystävyyssuhteiden rikkoutuminen olisikin ollut kaikkein raskainta Aleksanderin kantaa, kun kaikki hänen sydäntänsä lähinnä olleet harrastukset, hänen elämänsä voimakkain pyrkimys, koko hänen uskonsa oli erottamattomasti kiintynyt tähän aatetoveruuteen. Aleksander oli senaattori Suomen hallituskunnassa, mutta samalla hän oli myöskin venäläinen kenraaliluutnantti, ja semmoisena hänen olisi ollut ylen vaikea asettua keisarillista käskyä vastustamaan, se on, passiivisen vastarinnan kannalle. Monta kertaa elämässään oli Aleksander onnellisesti selviytynyt hyvinkin vaikeista ristiriitaisuuksista, joihin hän oli joutunut ollessaan yht'aikaa Suomen mies ja Venäjän sotilas. Mutta kieltäytyä venäläisenä kenraalina promulgoimasta keisarillista käskykirjaa olisi sentään ollut hänen asemassaan suoranainen mahdottomuus. Ja vaikkapa otaksuisikin, että hän olisi löytänyt jonkin mahdollisuuden asettuakseen vastarinnan kannalle, niin eipä voi edes kuvitellakaan, että hänen ritarillinen mielensä olisi sallinut hänen jäädä elävin silmin näkemään sitä ansaitsematonta joukkoylenkatsetta, jonka alaiseksi hänen Koskisensa tämän myöntyväisyyden vuoksi lopulta joutui.

Vielä vähemmin olisimme voineet kuvitella Aleksanderin, jos hän olisi täyteen ikäänsä elänyt, tulevan pakotetuksi sopeutumaan sosialismin ilmestymiseen Suomen rannoille.

Semmoiseen sopeutumiseen asti ei tullut yksikään niistä fennomaani-ukoista, jotka olivat elossa vielä toistakymmentäkin vuotta Aleksanderin kuoleman jälkeen, aina suurlakkoon, Viaporin kapinan aikoihin, jopa maailmansotaankin asti. Tottapa tuossa sosiaalidemokratian aatteessa oli jotakin, mikä ei enää mahtunut sen ajan vanhan väen aatepiiriin; siinä näytti heistä olevan päinvastoin jotakin vihamielistä ja alasrepivää koko heidän elämänkäsitykselleen. Tasa-arvoisuuden aate oli heidän mielestään saavuttanut tai saavuttava ylimmän mahdollisen tehonsa jo sillä, että rahvaan tieltä oli nyt poistettu kaikki kielelliset ja sivistykselliset vaikeudet, jotka olivat estäneet sen vapaata kilvoittelua parempiosaisten kanssa. Mutta kaikki pyrkimykset taloudellistenkin eroavaisuuksien tasoittamiseen — mikäli nämä pyrkimykset eivät rajoittuneet yläluokan omasta aloitteesta syntyneisiin uudistuksiin, kuten esimerkiksi maan palstoittamisoikeuteen, vaan nojautuivat työväen omaperäiseen järjestäytymiseen ja valmistumiseen taistelemaan omien luokkaoikeuksiensa puolesta, — kaikki semmoiset pyrkimykset tuntuivat heistä vallankumouksellisilta ja kapinahenkisiltä.

Kaikkein vähimmin he olisivat voineet sulattaa ja sietää sitä yhä selvemmin esiintyvää ilmiötä, että tuo uusi alaluokkain liike ei tuntunut enää pitävänkään isänmaallisuutta ja kansallisuusaatetta minään kaikkein korkeimpana tarkoitusperänä, vaan että sen päähuomio aatteellisessa suhteessa oli kääntynyt kansainvälisyyteen, koskapa vielä heikolle ja turvattomalle proletäärille saattoi olla mitä suurinta apua ja kannatusta suurten maiden jo järjestyneistä proletäärijoukoista. Tämä alussa vain yhteisten etujen vainuna vaikuttava yhteydentunto saattoi, aineellisuudesta vapautuneena, panna jonkun sosialistin aatteilemaan: isänmaat ja kansallisuusaatteet ovat jo sanoneet sanottavansa, ne ovat käyneet jo liian pieniksi yhteyksiksi, nyt mennään kohti maailmallista yhteyttä!

Tämmöisiä herroja sanoivat vanhat "kosmopoliiteiksi", ja se oli siinä leirissä vielä "nihilistiäkin" vihatumpi nimi.

Voisiko kuvitellakaan, mitä katkeruutta nuo ukot olisivat sydämessään kokeneet, jos olisivat eläneet meidän päiviimme asti ja saaneet todeta, että heidän kohottamansa, sivistykseen ja itsetietoisuuteen kasvattamansa suomalainen rahvaanluokka on omaksunut sosialistin nimen ja kosmopoliittina liittoilee ruotsinmielisten kanssa vanhoja kansallismielisiä vastaan!

Ja kaiken onnettomuuden lisäksi olisi Aleksanderin ollut nähtävä, että tuon fennomaanien leirissä tapahtuneen hajaannuksen jälkeen, jolloin osa johtajista Ignatiuksen johdolla ja perustuslakitaistelun nimessä liittyi ruotsalaisiin, muuttui ilmeisesti myöskin itse fennomanian luonne. Koskisen lämpimän heimokuntaisuusaatteen sijaan oli tullut valtiollisuuden ihanne. Tämä oli Elisabetin mielestä vähän kylmempää ja koleampaa. Suomen kieltä kyllä ajateltiin valtion kieleksi, mutta yläluokan sulautumisesta alaluokkaan, niinkuin Snellman oli tahtonut, ei ollenkaan enää puhuttukaan.

Ei, kyllä oli vain hyvä, — ajatteli Elisabet uusien aikojen kulkiessa hänen ohitseen, — ettei Aleksanderin enää tarvinnut näissä oloissa elää.

Mutta Elisabet puolestaan — hän eli vielä kaikki nuokin ajanvaiheet, passiiviset vastarinnat, suurlakot, maailmansodat, sisällissodat, kunnes hänet haudattiin itsenäisen Suomen multaan.

Elisabet eli Aleksanderin kuoleman jälkeen vielä kolmekymmentäkolme vuotta, edes ajattelemattakaan muuttaa takaisin Venäjälle. Hänen juurensa olivat kaikkineen suomalaisessa maaperässä ja sinne jäivät.

Tietenkin hänen elämänsä, niinkuin tavallisesti kaikkien leskien, joiden miehet ovat olleet korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, suuresti muuttui miehen kuoleman jälkeen.

Kun hän palasi hautajaisista kotiin suuriin autioituneihin huoneisiin ja mietteissään kuljeskeli niiden läpi, ymmärsi hän kohta, että suuri väliverho oli nyt laskeutunut hänen entisen elämänsä eteen ja lopettanut näytöksen, niinkuin teatterin väliverho sulkee taaksensa palaamattomasti näytöksen henkilöt, kulissit, koristukset kultineen ja kirjavuuksineen, pakottaen katsojan mielessään kertaamaan, mitä oikeastaan on tapahtunut ja mitä ihmeitä seuraavalla näytöksellä mahdollisesti on vielä tarjottavana. Valkoisen kotkan ritarimerkki oli vaikuttanut hautajaisten loiston. Saattue oli kulkenut pitkin Pohjois-Esplanaadin katua aikana, jolloin "koko Helsinki" oli siellä kävelyllä, sekä venäläisen että kotimaisen hallituksen jäsenet olivat seuranneet vaunuissaan, suuret jalka- ja tykkiväenosastot kolisevine kanuunoineen kulkeneet edellä, hienot kaartinupseerit kantaneet korutyynyillä vainajan kunniamerkkejä, ja korvia huumaavassa asepaukkeessa oli Aleksanderin ruumis laskettu maanpoveen.

Tämmöinen oli Aleksanderin elämän loistelias loppu. Mutta kun Elisabet hautajaisten jälkeen vapautui edustamisvelvollisuudestaan, hermojännityksestä, kasvonpiirteiden luonnottomasta pinnistyksestä ja palattuaan kotiin omituisen väljiksi käyneisiin huoneisiinsa huokasi väsymyksestä, oli tuossa huokauksessa samalla kuitenkin suloisesti keventävää helpotuksen tuntua koko hänen tähänastisen elämänsä johdosta, joka Aleksanderin palattua Balkanilta ja tultua ensin kuvernööriksi, sitten senaattoriksi, oli alusta loppuun ollut Elisabetin luonnolle käyvää edustamisvelvollisuutta, se on, alituisia raskaita yrityksiä hänen todellisen ihmisyytensä peittämiseksi, jopa tukahduttamiseksi.

Nythän tuo kaikki oli kuin yhdellä sivalluksella pois pyyhkäistynä.

Ja pian, aivan pian Elisabetkin sai omakohtaisesti nähdä, miten käy leskien, kun heidän kuuluisat miehensä kuolevat. Huoneita on liian paljon, ne ovat liian väljiä, liian korkeita, liian tilavia, niissä ei kukaan enää vieraile. Silloin tällöin joku mustissa ilmestyvä rouvan-käppyrä, joka entisenä talon tuttuna on ehkä saapunut lohduttamaan ja suuren muutoksen jyrkkyyttä lieventämään, istutetaan sohvan toiseen päähän ja häntä kahvitellaan, mutta sitä varten ei tässä sohvassa todellakaan tarvitse enää olla päällyksenä sinistä samettia, tarpeeton on parkettipermanto, tarpeettomat myöskin lasikiiluiset kattokruunut ja raskaat pöytälamput, matot, flyygelit, taulut, veistokuvat. Kaksi pientä huonetta siihen vierailuun riittää ja keittiökomero.

Niin oli maailman loisto lopussa.

Ja vihdoin muutkin kenraalskan, kuvernöörskän ja senatorskan entiset tutut unohtavat pienen, merkityksensä kadottaneen Elisabetin. Mitäpä hän ja hänen pikku fennomaniansa oikeastaan merkitsikään nyt enää, kun kenraali itse oli kuollut? Tavallinen, verraten varattomaksi jäänyt, pian unohduksiin joutuva leski, siinä kaikki!

Mutta tähän vanhan, yhteisen fennomaanisuuden pohjalle rakentuneiden tuttavapiirien vieraantumiseen Elisabetista, erimielisten, ratkaisevien väittelyiden syntymiseen entisten ystävysten välillä, oli antanut aihetta myöskin muuan erikoisseikka, joka niinkuin merestä pistävä kallio jakoi kahtia ennen yhtenäiset vedet, niiden voimatta enää milloinkaan yhtyä. Elisabetin vanhat ystävät moittivat häntä näet suuresti sen johdosta, ettei hän ollut tahtonut panna tikkua ristiin sen "kulttuuriskandaalin" välttämiseksi, jonka hänen poikansa Arvid oli aiheuttanut keskeyttämällä äkkiä alkavan tuomariuransa ja esiintymällä loksuttavissa puukengissä nokisena seppänä kaupungin töissä, jopa uhaten muuttaa maalle maajussien mukana turpeita puskemaan. He moittivat Elisabetia, että hän oli saattanut rauhallisin mielin tämmöistä villitystä katsella annettuaan lisäksi itse siihen alkusysäyksen tolstoilaisten oppien suosimisella. Kun Elisabet nyt näki, mihin tuo Tolstoi oli vienyt, eikö hänen olisi pitänyt kaikin voimin yrittää palauttaa pitkälle ennättänyttä, lupaavaa lukumiestä järkiinsä ja estää häntä tuhoamasta koko tulevaisuuttansa!

Nämä aluksi kaikessa ystävyydessä annetut neuvot johtivat kuitenkin yhä kiihkeämpiin väittelyihin ja peräti sovittamattomiinkin käsitysten eroavaisuuksiin.

Asia kävi Elisabetille vielä kiusallisemmaksi, kun muuan kuuluisa armeenialainen vapaakirkollinen saarnamies, Amirhanjantz, ilmestyi esitelmöimään Helsinkiin ja haisteltuaan vähän täkäläisiä tuulensuuntia heti otti tuon yleisenä puheenaineena olleen tapauksen ensimmäisen esitelmänsä aiheeksi. Hän esiintyi yliopiston juhlasalissa ja kokosikin sinne yleisöä ääriä myöten.

Me istuimme Elisabetin kanssa vierekkäin vastapäätä puhujalavaa, pieni Elisabet vetäytyneenä ikään kuin minun suojaani, vältellen suuren yleisön huomiota, mikä oli hänelle aina ollut kaikkein vaikeimmin siedettävää.

Amirhanjantz käsitteli ainettaan perusteellisesti, niinkuin Saksassa kasvatettu tiedemies ainakin. Ensiksikin sai Tolstoi häneltä aimo ripityksen. Lyhyesti ja huumorin höystämänä hän todisti Tolstoin elämänkatsomuksen nurinkurisuuden vedoten lukuisiin hänen arvostelijoihinsa, filosofeihin ja jumaluusoppineisiin ja lausuen kummastuksensa, että vielä meidän päivinämme (1890-luvulla) saattoi tavata täysijärkisiä ja sivistyneitä ihmisiä, jotka ottivat tuon opin toden kannalta, jopa saattoivat omaksua sen ainoana uskontonaan, niinkuin tässä tapauksessa oli käynyt. Esitelmöitsijä syventyi tämän omituisen ilmiön syihin, ja nyt sai Elisabet vuorostaan ripityksensä.

Osaksi vastailmestyneen kirjan ("Heräämiseni"), jossa sen tekijä tekee selvää mielenmuutoksensa vaikuttimista, ja osaksi myös yleisön keskuudessa vallinneen mielipiteiden vaihdon perusteella esitelmöitsijä totesi, että tekijä ilmeisesti ei ollut saanut minkäännäköistä uskonnollista kotikasvatusta. Hän ei ollut kodin lämmössä saanut mitään kannatusta, mitään sisäistä luottamusta siihen pitkälliseen kirkolliseen kulttuuriin, joka Jeesuksesta Kristuksesta asti on kehittynyt meidän päiviimme saakka ja josta kouluissa, kotien ulkopuolella, saa vain muodollisen, ulkopiirteisen käsityksen. Vain äidit voivat sen lapsillensa antaa. Siinä pahan juuri, siinä ainoa syy, — sanoi esitelmöitsijä.

— O, arme, arme Mutter! — huudahti hän vihdoin profeetallisesti korostaen ääntänsä.

Ja minä tunsin, kuinka Elisabet mahdollisimman pieneksi käpristyneenä painautui viereeni, kun salintäyteisen yleisön päät, sanojen vaikutusta todetakseen, yht'aikaa kääntyivät häneen päin. Varmaan olivat hänen silmänsä samalla tavalla puristuneet kokoon kuin ennen muinoin hänen seistessään suksilla Aleksanderin selän takana ja lähtiessään hiihtämään vuorelta tuntemattoman laakson syvyyteen.

Palatessamme jalkaisin luennolta Elisabet sanoi kadulla:

— Ihmeellistä, kun he kaikki moittivat minua juuri siitä, mitä itse pitäisin päinvastoin ansionani, — etten ole koskaan opettanut lapsilleni muuta kuin mihin olen itse voinut uskoa.

Ja tuo "o arme, arme Mutter" muuttui meidän kahden kesken tavalliseksi pilasanaksi, jonka aina toistimme toisillemme, milloin jouduimme elämän vaikeimpien ristiriitojen eteen.

Tämä tapaus sentään oli kuin olikin jonkinlaisena rajamerkkinä Elisabetin tähänastisen ja nyt seuraavan uuden elämän välillä. Amirhanjantzin arvostelu oli mennyt kovin auliisti hänen kuulijoihinsa. Yleisö taputteli käsiään. Kirjan herättämä jännitys laukesi. Kohta olivat kaikki samaa mieltä esitelmöitsijän kanssa, ehkä ujostelivat muuta mieltä olleensakaan. Jos mikään, niin ainakin tämä ulkomaalaisen pitämä esitelmä sai pyyhkäistyksi Elisabetin kokonaan pois muodista, ainakin mitä tulee hänen entiseen seurapiiriinsä.

Mutta pahasti erehtyisi se, joka kuvittelisi, että Elisabetkin muiden leskien tavalla olisi tuntenut jotakin katkeruutta asemansa menettämisen johdosta, jotakin nöyryyttävää elämänpettymystä tämän tavallisen leskenkohtalon vuoksi.

Kävi ihan päinvastoin. Jotakin vapautunutta, tarmokkaan riemukasta tuli Elisabetin olemukseen. Hän oli kyllä elänyt tähän asti "yhteisen innostuksen" ilmakehässä. Mutta osasi hän elää itsekseenkin.

Ensiksikin hänellä alkoi kohta olla uusia, nyt jo aivan "omia" tuttavia. Puhumattakaan hänen vaasalaisista ystävistään, jotka Helsingissä oleskellessaan eivät milloinkaan unohtaneet käydä hänen kanssaan seurustelemassa, kerääntyi hänen ympärilleen suurin joukoin "ihan uusia ihmisiä", jotka liittyivät häneen hänen oman, koruttoman, itsenäisesti ajattelevan olemuksensa vuoksi eivätkä enää minkään "aseman" vetovoimasta. Näiden joukossa ei ollut enää paljonkaan erikoisesti fennomaaneja, vaan sekaisin sekä suomalaisia että ruotsalaisia, ihmisiä mitä erilaisimmista piireistä. He olivat ikäänkuin nyt vasta löytäneet Elisabetin, jonka luokse hänen "asemansa" oli tätä ennen päinvastoin sulkenut heiltä tien. Varmaankin hän oli täällä Suomessa jotensakin harvinainen ilmiö tuon ihmeellisen välittömyytensä vuoksi. Kun jokin ajatus, aate, häntä innosti ja hän alkoi sitä selostaa ja todistella naapurilleen, oli hänelle aivan yhdentekevää, kuka hänen kuulijansa oli, ikäänkuin hän olisi tuntemalla tuntenut ihmissielujen yhteyden ja siksi ollut huomaamatta, oliko hänen naapurinsa nuori vai vanha, ylioppilas vai professori, kreivitär vai pyykkimummo. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen silmänsä pyöristyivät ja suurenivat, ja hän katsoi aivan suoraan toisen silmiin, minkään voimatta päästä kahden toisillensa avautuvan sielun yhtymistä häiritsemään. Ja varmaankin keskustelija — olipa hän kuka tahansa — vaikka yhteisymmärrystä ei olisikaan saavutettu, tunsi tuon sielujen yhteyden, johon Elisabet häntä vaati ja joka oikeastaan lieneekin kaiken tosiystävyyden pohjimmainen peruste.

Toiseksi, ei hänen aivan niin yksinäinen tarvinnut olla. Olihan Elisabetin lapsista jo viidellä oma perheensä ja oma kotinsa, ja kirjeenvaihto heidän kanssaan oli mitä vilkkain.

Näistä eli Kasper, naimisissa Emma Ahosen kanssa, Kuopiossa kielenkääntäjänä kuvernöörin virastossa ja koulunopettajana.

Arvid, naimisissa Emmy Parviaisen kanssa, oli muuttanut perheineen maaseudulle ja valmisteli maanviljelystöihin ryhtymistä.

Eerik eli Eero, naimisissa Saimi Svanin kanssa, harjoitti maalaustöitä, oli juuri muuttanut Pariisista ja asettunut asumaan Helsinkiin.

Armas, naimisissa Maikki Pakarisen kanssa, oli hänkin asettunut Helsinkiin, ja

Aino, naimisissa Jean Sibeliuksen kanssa, asui Helsingissä.

Niin että kyllä Elisabetilla olisi ollut valittavana montakin kaupunkia ja uutta kotipaikkaa itsellensä; ei hänen olisi tarvinnut yksin olla.

Elisabet valitsi kuitenkin maaseudun.

Hän ajatteli kaiketi näin: "Arvid tarvitsee apua palstatilan ostoon. Mutta ei siinä kyllin. Arvid tosin kuvittelee voivansa omin neuvoin rakentaa, jaksavansa itse hoitaa hevosen, kyntää ja muokata maat ottamatta mitään renkiä, mikä olisikin vastoin hänen periaatteitaan. Mutta hän tärvelee itsensä. Tässä on siis jotakin tehtävä."

Näin mietittyänsä Elisabetkin muutti maalle, sinne mihin Arvidit. (Näin hän kutsui yhteisesti vaimoani ja minua.) Hän auttoi heitä palstatilan ostossa.

Mutta jäljellä olevilla avio-osansa varoilla hän lisäksi osti itsellensä sen pienen emätilan, Vieremän, josta Rantalan palstatila oli erotettu.

Tänne hän asettui laaksoon asumaan talonpoikaiseen suureen tupaan ja kahteen kamariin. Ja hän otti taloonsa kaksi vankkaa renkiä, joista toista sanottiin voudiksi ja jonka taisi olla määränä auttaa tarvittaessa Arvidia.

Sitten hän vain silmäili ylös vuorelle, ettei Arvid päässyt riehumaan. Elisabetilla oli vanha kiikari, jolla hän jo Arkadian teatterissa oli yleisöä katsellut ja jolla hän nyt Vieremän pihalta saattoi tarkkaan nähdä, mitä Rantalan pelloilla kulloinkin tapahtui.