V. EMMYN LUKUTUPA.

Emmy tarvitsi ensiksikin sopivaa huoneistoa tarkoituksiinsa. Vieremän välittömässä läheisyydessä oli vanhan Sorkin talon kylmille jäänyt rakennus; siinä ei ollut kuin kaksi porstuan erottamaa huonetta, joista toinen oli iso tupa, jo ränsistynyt ja käyttämätön. Viereisessä huoneessa eleli vielä puolisoineen Sorkin talon entinen omistaja, raihnainen ja nilkuttava eläkeukko, sillä myynnin jälkeen oli talo yhdistetty kauempana olevan, samaan kylään kuuluvan Kässän kartanon maihin ja viljelyksiin. Tämä ukko oli sangen äkäinen ja ankara ja kävi joskus, rohkeusryypyt otettuaan, naapureissa keppiänsä heristelemässä, kun aituri-elukat sattuivat hänelle mitä vahinkoa tekemään tai kun muuten hänen peräti vanhoillisia sääntöjänsä ja mielipiteitään vastaan eleltiin. Nuoriväki pelkäsi häntä niin, että Sorkin omenat aina säilyivät, vaikka muiden olivat aikoja sitten huvenneet. — Pariskunnan huone pysyi lämpimänä, mutta tupa oli jo vuosikausia ollut asumaton. Siinä oli vielä säilynyt iso vanha pöytä ja seinän pituiset penkit sekä tilava hyllykaappi leivinuunin vieressä.

Emmy iski katseensa tähän autioon tupaan.

Jo ennenkuin Elisabet oli tähän Virkkalan kylään muuttanut, siihen aikaan, kun vaimoni ja minä vielä asuimme Jusolan suuressa talossa Vappulan kylässä odotellen oman asumuksemme valmistumista Vieremän maalla olevalle rantavuorelle, sai Emmy järjestetyksi lukutuvan juuri tuohon samaan Sorkin tyhjänä seisovaan puoleen, johon hän oli hankkinut käyttämisoikeuden Kässän kartanon leskiemännältä. Tämän avuliaan umpiruotsalaisen rouvan toimesta alettiin Sorkin tupaa lämmittää vähän muinakin päivinä kuin vain lauantaisin, jolloin sorkkilaiset leipoivat. Mutta eläkeukko itse — hänkin ruotsalainen — katsoi hyvin karsain silmin mokomia uuden ajan vehkeitä, ja erittäinkin, kun vanhan kaapin hyllyille alettiin sääliä maallisia suomalaisia kirjoja, jotka täyttivät kaikki paikat ja joita kohta käytiin ahkerasti lainailemassa, kulkien hänen eteisensä läpi.

"Besynnerliga tidär!" — murahteli ukko uhkaavana tullessaan neuvottelemaan kylän muiden vanhuksien kanssa, ja hänen leukansa jo värähteli.

Mutta Emmy ei häntä pelännyt.

Tämä pieni kirjasto ja lukutupa oli tarkoitettu erittäinkin rannempana sijainneen sahalaitoksen työväestön tarpeiksi, mutta ahkeria kävijöitä olivat myöskin kylän pikkueläjät, isoisten muonamiehet, mäkitupalaiset vaimoineen ja lapsineen. Lauantaisin kokoonnuttiin esitelmäin pitoon ja yhteiseen illanviettoon, ja pian alkoi tupa tuntua ahtaanlaiselta.

Hauskinta lienee tuvan yleisöstä ollut, kun Arvidin pitkäin esitelmäin jälkeen Emmy jakoi kuulijoille pienet kirjaset, joissa oli tunnetuimpien kansallislaulujemme sanat, ja viritti jonkin laulusävelen. Hänellä oli kaunis ja kaikuva lauluääni, ja innokkaasti, toinen toisensa ylittäen yleisömme kajahutteli yksiäänisesti Emmyn mukana.

Tämä yksiääninen, vapaa, reipaspoljentoinen ja kirkonveisuuta nopeampi laulaminen tuntui väestä niin mieluisalta, että harvoin siitä lakattiin, ennenkuin kaikki tunnetuimmat laulut olivat lauletut kannesta kanteen. Sorkin ukko se vain pudisteli päätään ja pysyi visusti huoneessaan, ja hänen katkeruuttansa oli ikävintä kestää, sillä väkeä oli todella usein porstuankin täydeltä, ja sieltä kuului laulu hänenkin huoneeseensa raadellen ukon korvia, sillä hän ei lauluksi tunnustanut mitään renkutuksia, vaan ainoastaan herranhuoneen oikeita virsiä.

Mutta kun Elisabet oli muuttanut Vieremään, tarjosi hän kohta ison tupansa ja kirjaston lauantaisten kokousten käytettäväksi. Hänen tupansa oli Sorkin tupaa paljon isompi. Ja niin Emmyn lukutupa muutettiin Vieremään.

Täällä lainakirjastoa saatettiin paljon laajentaa sekä suuremman tilan vuoksi että ruotsalaista osastoa varten tehtyjen uusien kirjalahjoitusten johdosta, johon tarkoitukseen lähimmät herrasväet lähettivät melkoisen määrän niteitä. Myöskin tuli pian työvoiman lisäystä, kun Vieremään muutti asumaan Elisabetin Elli-tytär, joka otti sitoakseen kirjaston hajanaiset niteet ja aina houkutteli kaikkia muita oikein tehdasmaiseen yhteistyöhön. Tämä aloite kuitenkin keskeytyi Ellin kuoleman johdosta. Vielä oli apuna Aili, Aleksanderin veli-vainajan tytär, jolta Antrean suuressa junaräjähdyksessä oli mennyt molemmat jalat poikki ja joka nyt oli oppinut liikkumaan tekojaloilla. Hänkin oli muuttanut Vieremän asukkaaksi ja otti mitä innokkaimmin osaa sen harrastuksiin.

Lukutuvan toimiala siis laajeni, ja kaikki alkoi olla kansalle paljon käsitettävämpää. Siihen yhdistettiin iltakurssit työväelle, joissa opetettiin useampana iltana viikossa lukemista, kirjoitusta ja laskentoa. Työväki oli siihen aikaan verrattoman paljon alhaisemmalla kehitystasolla kuin nykyisen sosialismin aikakaudella, joka on ihmeellisesti täydentänyt kansan luku- ja kirjoitustaidon. Meilläkin jotkut ovelammista joutuivat algebraan asti, jopa pyrkivät siitäkin edemmäs.

Hauskimmat olivat kuitenkin täälläkin uudessa tuvassa lauantaiset lauluillat. Voimakkaan ryhdikkäänä kajahtelivat sävelet tilavassa tuvassa, nyt usein pianonkin säestäminä. Ja Emmyn ääni kaikui sitäkin iloisempana, kun hän alkoi opettaa jotakin uutta, vielä tuntematonta laulua. Moiset Emmyn otteet tekivät suhteemme kansaan kevyemmäksi ja läheisemmäksi ja niin alkoivat jo esitelmätkin kelvata.

Tämä Emmy oli sangen merkillinen olento, josta voisi ja ehkä pitäisikin kirjoittaa kirja erikseen.

Itse siitä tietämättään hän oli täysi tolstoilainen, ja paljon suuremmassa määrässä kuin moni tietäväinen.

Mutta tietoisesti hän ei suinkaan kannattanut tolstoilaisuutta, mikä kaikki näkyy seuraavasta kuvauksesta. Hän oli suurkauppiaan tytär Jyväskylästä ja oli aina viettänyt varakkaan perheen iloisen huoletonta elämää sisaruslauman nuorimpana jäsenenä.

Isän ja äidin kuoltua vanhin sisaruksista tuskin osasi johtaa nuorimman veitikan omaperäisiä elämisen ja olemisen vaistoja. Tyttö ei ollut enää pakotettavissa. Ainoa, minkä vanhemmat sisaret saivat vihdoinkin aikaan, tosin monilla suurmaailman kuvauksilla ja vastaisten hauskuuksien houkutuksilla, oli että Emmy, — päästäkseen olemaan ja elämään unelmiensa kaupungissa, Helsingissä, — suostui siellä jatkamaan opintojansa tyttökoulun ylemmillä luokilla.

Niin tapahtuikin.

Aloitettuaan hiukan vallattoman koulunkäyntinsä Helsingissä hän kevään tultua ihastui nuoreen ylioppilaaseen, jonka vappuna näki Alppilassa ylioppilaslaulajien joukossa.

Kaikista varoituksista huolimatta — sillä nuorukainen ei ollut vielä pro exercitiota, tuskinpa pikku teologiakaan suorittanut — he menivät kihloihin, ja Emmy keskeytti koulunkäyntinsä. He viettivät häänsä Jyväskylässä, jonne kummankinpuoliset suvut saivat luvan kokoontua, tehdä keskenään tuttavuutta ja oppia pitämään toisistaan niin hyvin kuin taisivat.

Nuorilla oli tietenkin mitä loistavimman tulevaisuuden haaveita, jotka syrjäisten kaikkia epäilyksiä uhmaten ilotulituksena valaisivat pimeätä taivasta. Nuorten elämällä pitää olla seikkailutuoksunsa. He rakastavat uhkapanoksia ja rakentavat luotolle.

Naimisiin mentyä matkustettiin ulkomaiseen yliopistoon filosofisia opintoja harjoittamaan. Sitten oltiin vielä yliopiston stipendiaattina uudella 2-vuotisella ulkomaanmatkalla Moskovassa. Kun varat oli jo melkein loppuun kulutettu, suoritettiin vihdoin tarkoitettu lakitieteiden kandidaattitutkinto.

Ja nyt olisivat avautuneet yhteiskunnallisen toiminnan mahdollisuudet ja suuret tilaisuudet ansiotöihin.

Mutta silloinpa tulikin Emmylle keikaus, jota tuskin monikaan muu nuori vaimo olisi kestänyt.

Toimiessaan Vaasan hovioikeuden piirissä tuomarinapulaisena ja juuri odottaessaan määräystä omien käräjäin pitämiseen hänen miehensä jätti äkkiä kaikki käräjätoimensa ja luopui lainopilliselta uralta.

Kun Emmy, hänen palattuaan maaseudulta takaisin pääkaupunkiin, hämmästyneenä tiedusteli, missä tarkoituksessa semmoinen jyrkkä käänne oli tehty, vastasi mies vain, ettei hän voinut ruveta ketään tuomitsemaan. Ja kun Emmy sitten toimeentuloa tarkoittaen kysyi, että mitenkäs nyt sitten eletään ja ollaan, niin mies sanoi, ettei hän sitä tiedä ja ettei ollut edes tarkoitustakaan, että ihmisen pitää huolehtia huomisesta, vaan ainoastaan nykyhetkenä menetellä oikein. Ja tuomarintoimen sijaan hän valitsi ammatikseen milloin mitäkin käsitöitä, milloin naputteli puunauloja kengänpohjaan, milloin tehdaspajassa vasaraa kalkutteli.

Sinne menivät kaikki tulevaisuudentoiveet, sinne yhteiset laskelmat ja innostukset!

Jo olisi toinen vaimo kääntynyt asianajajan puoleen ja ottanut eron mokomasta miehestä, joka noin antoi yhteisen perheonnen mennä haaksirikkoon, — jonka ajatuksenjuoksua hänen oli mahdoton käsittää ja jota ympäristö piti melkein mielisairaana.

Mutta Emmypä ei ollut millänsäkään.

Tehdäänpä sitten niinkuin mies tahtoo. Muutettiin maalle ja ryhdyttiin uusiin, outoihin töihin. Rantalan mäenkin Emmy oli itse löytänyt ja valinnut samoillessaan järven rantoja ja lehtoisia niemiä. Pieni talo rakennettiin niemen vuorelle kolmen apurin avulla.

Jos oli mies tottumaton piiluamaan ja nurkkaa salvostamaan, niin kyllä oli Emmynkin outoa, kun uutta taloa ruvettiin asumaan, suorittaa omin käsin kaikkea semmoista, mitä ennen hänen varakkaassa kodissaan vain palvelijat olivat suorittaneet, pienimmistä keittiöhommista vedenkantoihin asti. Mutta työhän tekijäänsä neuvoo, ja totuttuaan kaikkiin askarteluihin hän vihdoin luopui kokonaan palkattujen palvelijain avusta. Lypsymummo vain kävi aamuin illoin navettatöissä. Emmy väitti tekevänsä näin vain taloudellisesta pakosta eikä tolstoilaisuuden vuoksi. Mutta mene tiedä, kuinka asia oikein oli!

Miten tämän pariskunnan taloudellinen toimeentulo sitten järjestyi, siitä voisi ehkä myöskin kirjoittaa eri historian.

Mutta palatkaamme Vieremän lukutupaan ja niihin omituisiin syihin, jotka monen vuoden kukoistusajan jälkeen tekivät sen lauantaiset lauluillat ja esitelmän, jopa koko sen olemassaolonkin tarpeettomaksi.