IV. KUMMITTELEVASSA TALOSSA.

Vaikka Elisabet saattoikin olla aika pelkuri, kun oli kysymyksessä hiihtäminen tai kun hänen oli huviretkelle mentäessä istuttava kiikkerään veneeseen (jolloin pappa oli piloillaan käskenyt hänen pitää kieltä keskellä suuta) tai kun hän oman kertomuksensa mukaan oli talvisena yönä hevoskyydillä matkustanut Saimaan aavan selän yli susia peläten ja tahtonut sukeltaa piiloon rekivällyjen alle, niin oli kuitenkin toisia asioita, joissa hän päinvastoin osoitti mitä suurinta pelottomuutta, jopa niinkin, että missä joku toinen olisi kauhusta pyörtynyt tai ainakin kadottanut malttinsa, siinä Elisabet ei edes ymmärtänyt pelätä.

Isän aseman vakiinnuttua Viipurissa sijaitsevan topografiosaston päällikön-sijaisena vanhemmat muuttivat niin sanottuun Örnin taloon. Tämä talo oli pitkä kaksikerroksinen kivitalo, ja eiköpä se liene vieläkin olemassa siellä vanhalla paikallaan kauniin toriaukeaman ääressä linnan sillan tuolla puolen. Talo oli silloisen Viipurin komeimpia ja taisi olla kaupungin ainoa kivitalo. Siinä oli kaksi kerrosta ja meidän oli määrä muuttaa ylempään. Huoneiston muodosti loppumaton sarja suurenlaisia kajahtelevia huoneita, jotka sijaitsivat peräkkäin toinen toisensa jäljessä. Isän työhuone oli kerroksen toisessa äärimmäisessä päässä, makuuhuoneet toisessa. Välillä oli suuri sali, vierashuone ja monta muuta huonetta, joiden läpi meillä oli väljä tila hurjaan juoksenteluun, milloin isä ei ollut kotona. — Alakerrassa sijaitsi kaiketi joitakin venäläiselle sotalaitokselle kuuluvia virasto- ja kansliahuoneita, koskapa viiruinen vahtikoppi oli portaiden edessä.

Useat kaupunkilaiset olivat kuitenkin kovasti varoittaneet tuohon taloon muuttamasta. He sanoivat, että siellä pahasti kummittelee ja että monen monituiset perheet olivat vain sen vuoksi muuttaneet sieltä pois, jopa kesken vuottakin. Kerrottiin vanhan Örnin, joka oli talon rakennuttanut, kuolemansa jälkeen joka yö raskain askelin kuljeskelevan huoneesta huoneeseen ja tulevan ovien läpi, niitä avaamatta, niinkuin vain kummituksille on mahdollista.

Isä oli jo ajatellut toiseen asuntoon muuttamista, koska arveli mamman ehkä pelkäävän kummituksia.

Mutta mamma sanoi hänelle:

— Kuinka voit mitään sellaista luulla? Tiedäthän, etten usko mihinkään sellaiseen.

Pappa sanoi:

— Onpa sentään sivistyneitäkin, jotka uskovat vainajien liikuskelevan kuolemansa jälkeen asuntojen ympärillä, esimerkiksi runoilija Topelius.

— En sittenkään usko enkä tule milloinkaan uskomaan, — väitti mamma.

Varoituksista huolimatta siis muutettiin Örnin taloon.

Kesän ja alkusyksyn valoisa aika kului uudessa asunnossa onnellisesti. Mistään kummittelemisesta ei ollut vähintäkään tietoa. Parempaa asuntoa ainakaan me pojat emme olisi voineet uneksiakaan, sillä kauniilla säällä saimme leikkiä torin oikealla puolella olevassa puistossa, mutta sadesäällä saattoi melkein yhtä esteettömästi telmiä sisällä.

Mutta sitten tuli talvi. Maa koveni, pakkanen paukkui, ja oli kauhean pimeätä. Ilta tuli jo kohta päivällisen jälkeen.

Silloin, eräänä yönä, asiat saivat huonon käänteen.

Pappa ja mamma olivat vieraisilla. Semmoisissa tapauksissa mamma aina käski palvelustytön istua huoneessamme siksi kunnes he palasivat kutsuista. Niin oli nytkin tapahtunut.

Olimme jo unen helmoissa, kun tyttö hätäisesti herätti meidät. Hän haki kiireessä tulitikkuja, voimatta kuitenkaan niitä löytää. Hän oli aivan kauhistuksissaan ja puhui kuiskaavan sähisevästi vaatien meitä siirtymään mukanansa keittiön takaiseen palvelijanhuoneeseen, mutta itse kuitenkaan uskaltamatta avata sinne vievää ovea.

Minä lienen nukahtanut unia jatkamaan niiden neuvottelujen aikana, joita hän piti asiasta Kasperin kanssa, koskapa Kasper herätti minut uudelleen ja sanoi: kummittelee. Heitä molempia suututti, että minä olin noin nukuksissa, vaikka vaara oli ilmeisesti peräti uhkaava eikä tässä joutanut minua pois kantamaan, vaan jokaisen oli varjeleminen omia kinttujaan.

— Kuuntele! — sähisivät he minulle pilkkosen pimeässä. — Etkö kuule, askeleita? — sanoi Kasper kiukkuisesti.

Minä kiipesin vuoteestani lattialle ja rupesin pimeässä hamuilemaan ja tunnustelemaan Kasperin olinpaikkaa. Vihdoin sattui käteeni hänen paitansa. Hän oli istuallaan paita polvien yli, ja minä kapusin hänen viereensä mamman sänkyyn.

Tyttö kuului visusti lukitsevan oven, joka vei ruokasaliin.

Kun litistyin lähemmäksi Kasperia, huomasin selvään, että hänkin oli peloissaan. Silloin minäkin kovasti säikähdin ja me vapisimme hänen kanssaan yhdessä.

— Nyt se rupeaa taas lähtemään poispäin, — kuiskasi Kasper ikäänkuin vähän rauhoittuen, — kuuletko?

Minä en kuullut mitään.

— Etkö todellakaan kuule mitään! — huudahti nyt Kasper ja töykkäsi minua kylkeen.

Todella, jos hyvin tarkkaan kuunteli, ei voinut olla kuulematta kaukaisia askeleita, jotka etenemistään etenivät, kulkien poispäin huoneesta huoneeseen ja koleasti kajahdellen niinkuin kellarissa, kunnes etenivät niin kauas, että lakkasivat kuulumasta.

— No? — kysyi Kasper äkäisesti, — kuulitko nyt!

Minä myönsin kuulleeni ja tahdoin mennä takaisin omaan vuoteeseeni, koska kummitteleminen oli nyt loppunut.

— Odota, — sanoi Kasper, — kohta se rupeaa tulemaan takaisin tännepäin, kuuntele tarkkaan.

— Nukutaan pian ennen kuin se ehtii, — ehdottelin minä ja sukelsin peitteen alle.

Mutta enpä voinutkaan nukkua. Uteliaisuus oli suurempi ja minä pistin pääni jälleen esille.

Samassa jo askeleet kuuluivat uudelleen lähestyvän. Ne tulivat kaukaa papan huoneesta asti. Hitaasti, hyvin hitaasti ne lähenivät, yhä selvemmin kuului raskas astunta, aivan kuin joku olisi puukengissä laahustanut meitä kohden. Nyt Kasperkin pujahti peitteen alle. Tämä se oli kauheista kauheinta.

Tyttö kuului hädissään työntävän pöytää ovea vastaan, ikäänkuin kummitus, joka oli kulkenut esteettömästi muiden suljettujen ovien läpi, ei muka olisi yhtä helposti tullut makuuhuoneenkin oven läpi. Mutta se tyttö ei ollutkaan niitä kaikkein älykkäimpiä, niinkuin Kasper oli monesti vakuuttanut ja nytkin sanoi suutuksissaan peitteen alla: äsh! — hänen tyhmyydelleen.

Salin ja vierashuoneen läpi tultuaan kummitus tuntui olevan jo ruokasalissa, ja — kauheata sanoa — lähestyi hitaasti, entistäkin hitaammin jo meidän oveamme. Nyt — nyt se kohta tulee makuuhuoneeseen ja pitkillä sormillaan tunnustelee missä varpaamme ovat ja kouraisee kinttujamme!

Sydän oli pakahtua kauhusta. Kummitus oli pysähtynyt aivan ovemme taakse. Ehkäpä se oli jo huoneessammekin. Mutta ei se enää liikkunut eteenpäin. Ikäänkuin peloittaakseen se vain kopisteli ja lähti sitten uudelleen etenemään, alkaen vaelluksensa poispäin huoneesta huoneeseen.

Tämä etenemisen ja lähenemisen uudistuva kertautuminen kesti niin kauan, että Kasper ja minä vihdoin nukuimme saman peitteen alle sykkyrään, koska niin oli turvallisinta.

Tyttö sitä vastoin oli kai saanut vielä kauan pelätä ja valvoa. Ainakin hän oli heti äidin kotiin tultua sanoutunut irti palveluksestaan. Hän sanoi lähtevänsä pois mokomasta talosta, jossa noin kauheasti kummittelee.

Seuraavana päivänä mamma ei antanut meille mitään rauhaa, vaan yhä ja yhä häiritsi leikkejämme istuttamalla eteensä ja vaatimalla kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanomista tämän kummittelu-historian johdosta.

"Muistakaa", hän puhui, "että jos jokin teitä pimeässä peloittaa, esimerkiksi näette käytävässä valkean haamun tai kuulette ullakon rappusissa kolinaa, vaikka siellä ei ketään ole, niin älkää pelästykö älkääkä juosko pakoon, vaan menkää suoraa päätä rohkeasti ottamaan selvää, mitä tuo valkoinen on tai mikä rappusissa kolisee. No, ehkä ei ole muuta kuin jokin kuivamaan ripustettu lakana tai joku rotta rappusissa."

— Mutta mamma, sinä se juuri pelkäätkin rottia — sanoin minä. — Ja pelkäät vielä hiiriäkin.

Mamma kääntyi tämän huomautuksen jälkeen yksistään Kasperin puoleen. Kasper sanoi jo seuranneensa hänen neuvoaan (sillä mamma ei puhunut meille kummituksia vastaan suinkaan ensimmäistä kertaa). Kasper sanoi nähneensä ullakolla hämärissä sarvipäisen mörön, menneensä lähemmäksi ja löytäneensä vain tavalliset hirvensarvet, jotka riippuivat muun romun joukossa.

— Näetkös nyt, — sanoi mamma. — Muista siis ensi yönä olla yhtä rohkea, jos rupeaa kummittelemaan.

— Mutta kyllä siellä vain joku käveli sittenkin! — väitti Kasper.

— Siis täytyy mennä katsomaan kuka siellä kävelee, — sanoi mamma. — Olkaa huoletta, minä tulen teidän kanssanne.

Kasper ja minä vilkaisimme toisiimme. Miten mamma, joka oli sellainen pelkuri, että hyppäsi tuolille seisomaan, kun näki hiiren tulevan lattian yli, olisi uskaltanut mennä yöllä katsomaan kuka salissa käveli!

Illalla hän tuli meidän mukanamme makuuhuoneeseen. Pappa ei ollut kotona. Autettuaan meitä peseytymään mamma avasi selko selälleen kaikki ovet huoneesta huoneeseen. Ne olivat kaikki kirkkaassa kuutamon valaistuksessa. Makuuhuoneen leveän ikkunan eteen hän oli vetänyt käärekaihtimen. Huoneessa paloi vain yksi kynttilä.

Kaiketi hän huomasi, että olimme levottomia, koska hän alkoi jälleen puhua pilkallisesti kummituksista ja selittää, kuinka häpeällistä oli niitä pelätä. Hänellä oli ainaisena tapana säästää kaikkein tärkeimmät opetuksensa vasta siksi, kun olimme jo makuulla ja päivän leikeistä hiljentyneet. Autettuaan meidät riisuutumaan paitasillemme ja katsottuaan, että kaikki oli yöksi järjestyksessä, hän tavallisesti alkoi uudelleen selittää asioita Kasperille, istuen oman vuoteensa laidalla, jossa vuoteessa Kasperilla oli aina oikeus maata niin kauan kuin mamma itse ei ollut vielä riisuutunut.

Kuinka ihanan, kutittavan raukeaa ja turvallisen onnellista olikaan olo, kun peitteen jo lämmetessä ja sileäin lakanain hivellessä jalkoja vielä kuuli äidin liikkuvan makuullemenon hommissa, kuuli hänen tukkaneulojensa rapisevan peilipöydälle, ja, jos raotti silmänsä, näki hänen seisovan peilin luona valkoisessa yönutussa, ja käsivarret paljastuneina ja kyynärpäät terävinä hajoittavan yöksi tukkaansa!

Nyt hän jo sammutti kynttilän. Kuului, kuinka hän sitten vetää käärekaihtimen ylös ja menee vuoteeseensa. Makuuhuoneessakin oli nyt kirkas kuunpaiste. Me makasimme kaikki kolme hiljaa liikahtamatta, odotellen, henkeä pidättäen, hyvin tietäen, ettei kukaan nuku. Kunnes todella alkoi kuulua kaukaa asunnon toisesta päästä tutut yölliset askeleet. Emme sittenkään liikahtaneet. Mamma vain kohotti päänsä aluselta voidakseen paremmin kuulla.

Askeleet hitaasti lähestyivät ja Kasper ja minä aloimme kiivetä mamman vuoteeseen.

— Pysykää sängyissänne, pojat, — sanoi mamma. — No, Arvid saa tulla, koska on pienempi ja tyhmempi. Mutta sinä, Kasper, etkö sanonut päivällä, ettet usko kummituksiin? Muuttuuko asia yöllä? Oletko ruvennut uskomaan kummituksia.

— En usko.

— Mene sitten katsomaan, mikä siellä kolisee.

— Peloittaa, menisit itse.

— Rakas Kasper, tahtoisin, että sinä menisit. Emmekö päivällä yhdessä nauraneet palvelustyttöä, joka oli työntänyt pöydän oven eteen? Ja etkö itse sanonut häntä kovin tyhmäksi?

— Sanoin, ja hän onkin tyhmä.

— Rakas Kasper, etkö nyt ole yhtä tyhmä sinäkin?

— En.

— Mutta sanoithan, että sinuakin peloittaa. Menisit nyt katsomaan ja näyttäisit minulle, ettet ole tyhmä etkä pelkää.

Kasper kohosi istualleen aikoen todella tehdä yrityksen.

Mutta askeleet olivat jo ehtineet lähestyä arveluttavasti, ja nyt ne tekivät tuon kaikkein kauheimman pysähdyksen, jolloin kuului kuin kummitus olisi peloitellen koputellut puukenkiä toinen toistaan vasten.

Nyt mammakin nousi istumaan. Kasper sukelsi jälleen peitteen alle päineen kaikkineen. Mutta mamma ei enää puhunutkaan Kasperille, vaan näytti jo itsekin hämmästyneenä kuuntelevan. Kun askeleet rupesivat entistä raskaampina ja selvemmin kuuluvina jälleen lähestymään, nousi mamma nopeasti vuoteesta ja meni suoraa päätä toisiin huoneisiin. Hänen liikkeitään ei kuulunut, sillä hänellä oli vain sukat jalassa, mutta ihan viimeiseen huoneeseen hän lienee mennyt, koskapa viipyi niin kauhean kauan. Kummitus ehti ainakin kaksi kertaa vaeltaa pitkän matkansa edestakaisin, ennen kuin mamma vihdoinkin palasi luoksemme.

— Nyt tiedän, mikä se on, — hän sanoi.

— No? — kysyimme ällistyneinä.

— Tulkaa katsomaan, — hän sanoi ojentaen meille kätensä ja auttaen meitä vuoteista.

Menimme kolmisin kuutamon valaisemiin suuriin huoneisiin. Olimme paitasillamme. Hän johdatti meidät saliin asti. Siellä hän auttoi meidät ikkunalaudalle istumaan ja käski katsomaan ulos. Katsoa piti niin, että otsa kosketti ruutuun ja että saattoi nähdä alas katukäytävälle, joka kulki pitkin oman talomme viertä. Kirkkaassa kuun paisteessa ja kaiketi hyvin kovassa pakkasessa seisoi siinä mies, jolla oli yllään melkein maahan asti ylettyvä lammasnahkaturkki, päässä suuri karvalakki ja pistinkivääri olalla. Kylmissään hän siirtyi jalalta jalalle, ja välistä koputteli puukenkiään yhteen. Sitten hän lähti raskain askelin hitaasti vaeltamaan eteenpäin, kunnes taas palasi vahtikopin luo.

Mamman opastuksella pääsimme pian perille, että vahtisotamiehen askeleet ja koputukset olivat juuri samoja, jotka kajahtelivat meidänkin huoneissamme. Sen ymmärrettyämme me uskalsimme edetä mammasta salin toiseen päähän asti ja askelten lähestyessä juoksimme taas ikkunalle vertailemaan niitä sotamiehen liikkeisiin. Me riemastuimme ja yllyimme nyt niin, että mamman puolinaisista kielloista huolimattakin aloimme juosta sinne tänne huoneissa, ihan äärimmäistä huonetta myöten. Välistä pysähdyimme jollekin sohvalle istumaan kuullaksemme jälleen "kummituksen" askeleet ja voidaksemme riemuita pelottomuudestamme.

Sen jälkeen emme enää yksinkään nukkuessa pelänneet noita yöllisiä ääniä. Melkeinpä oli meistä hauskaa niitä kuunnella, hytisten kipristyä peitteen alle ja ajatella: siellä se sotamies nyt pakkasessa käyskentelee ja vartioi taloa, jossa me nukumme. Kummituksiin emme enää usko. Se meni nyt äidistä meidänkin veriimme. Vielä täysikäisenäkin, jos jokin pimeässä kolahtaa tai ilmestyy jokin kammottava harhanäky, syntyy mielessä omituinen velvollisuudentunto: ottaa selvä, mitä se oli, viipyä pimeässä siksi, kunnes kaikki äänet tai esineet ovat jälleen tutuiksi kotiutuneet, ja lähteä vapaana kaikesta pelosta, pimeyden isäntänä.