VIII. ELISABET TUTUSTUU FENNOMAANEIHIN.

Helsinkiin muutettuamme oli Aleksanderin ensimmäisenä huolena ollut perheensä suomenkielentaidon edistäminen ja moitteettomaksi saattaminen. Oli vapauduttava siitä epäkirjallisesta murteesta, joka oli Viipurissa tarttunut sekä Elisabetiin että meihin. Sillä nyt oli välttämätöntä omata suomalainen kirjakieli, jota paraikaa vielä luotiin ja jonka oli oltava Suomen erikoisena sivistyskielenä. Sivistyneen säädyn tunnusmerkkinä oli oleva, että se puhui tätä kirjakieltä eikä murteita, jotka edustivat "sivistymättömiä". Ei siis mitenkään enää "mie", "miun", "veissi", "messässä", niinkuin Viipurissa puhuttiin, vaan selvästi: minä, meidän, veitsi, metsä.

Tässä tarkoituksessa Aleksander — kaiketi suunnitelmansa mukaisesti — vei perheensä kesäkuukausiksi eri osiin maata, milloin Hikiään (Etelä-Hämeeseen), milloin Kontiolahdelle (Joensuun tienoille), milloin Kangasalle (Tampereen seuduille), monia muita seutuja luettelematta.

Hikiässä olimme ensimmäisen ja pari seuraavaa kesää, joiden aikana siellä toimitettiin myös topografisia korkeusmittauksia. Pikku ryssä pantiin juoksemaan valkoinen, mustilla asteviivoilla varustettu riuku selässä kauas pitkin aukihakattua linjaa. Kun mies vihdoin pysähtyi jonkin mäen rinteeseen, oli hän pienentynyt melkein näkymättömäksi, samoin hänen riukunsa, jota hänen oli nyt pidettävä pystyssä. Isä kiikaroi kartalle asetetun messinkiputken läpi, joka oli asetettu kolmijalan päälle, ja tarkasteli, oliko upseeri merkinnyt korkeusasteen. Sitten he taas muuttivat paikkaa ja välistä puuhasivat aamusta iltaan, sillä aikaa kun me leikimme Hikiän hauskalla suurella pihalla, tallin- ja navetanparvilla, metsikössä ja hakamailla.

Mutta emmepä saaneet olla kovinkaan joutilaina, sillä meille oli hankittu ankara maisteri (Könönen oli hänen nimensä), joka saattoi päivän helteisimpänäkin hetkenä käskeä pieneen huoneeseensa ja — itse puolipukeissa, kengittä ja sukitta — tuntikausia opettaa meille suomenkielen hienouksia ja valmistella meitä vastaisissa kouluaineissa. Hänen oli myös määrä haastella suomea äidin kanssa. Hän oli kyllä Karjalasta kotoisin, mutta käytti puheessaan mitä ankarinta kirjakieltä, tarkasti välttäen murteellisuuksia. Seuraava maisteri oli periaatteen mukaisesti kotoisin Länsi-Suomesta. Hänen nimensä oli Hannula, hänkin puhui aina kirjakieltä, jopa kirjoitteli runoja.

Elisabet oli siihen aikaan jo toteuttanut päätöksensä. Hän ei puhunut kanssamme enää muuta kuin suomea, vaikka se oli hänelle vaikeata. Toisinaan sattui, että hänen täytyi kysyä meiltä, mitä jokin venäläinen sana on suomeksi, mutta itse kysymyksen hän teki suomeksi. Pian hänen täytyi huomata, että hänen lapsensa alkoivat unohtaa hänen entistä kotikieltään.

Äskettäin, hänen vielä eläessään, kysyin, eikö hän milloinkaan tuntenut kaipausta vanhaan kotimaahansa.

Hänen piti ruveta oikein miettimään ja muistelemaan, miten asianlaita oli. Ja näytti ensin siltä, kuin ei hänellä olisi erikoisia kaipauksen muistoja.

Mutta hetken kuluttua hän sanoi eloisasti:

— "Olenpas vainenkin tuntenut jotakin sellaista. Koetin aina elättää ja itsessäni säilyttää mieltymystä suomalaisiin, niinkuin se olisi ollut elämäni pelastava korsi, mutta ehkäpä sittenkin liian aikaisin uskottelin itselleni, että tässä suhteessa olin jo saavuttanut jotakin. Kerran — Viipurissa vielä asuessamme — tuli vastaani kaksi venäläistä sotamiestä, jotka ohikulkiessaan osoittivat toisilleen joillakin portailla laiskasti loikoilevia työmiehiä ja sanoivat halveksien: onpa niillä aikaa siinä lekotella ja kylkiänsä paistatella! Aivan odottamatta heidän aiheeton inhonsa tarttui minuun ja tunsin suurta vastenmielisyyttä noita rumia ja toimettomia laiskureita kohtaan. Vielä odottamattomampaa minulle oli, että samassa jokin lämmin tuulenhenki lehahti minua kohden Venäjältä päin. Äkkiä olin vanhempieni kodissa, teekeittiö pihisi ruokasalin pyöreällä pöydällä, isä tuli harmaassa kotitakissaan, äiti istui pöydän ääreen, — Misha siveltimineen maalaili pää kallellaan omaa työtänsä arvostellen — Shura, Njanja… Kun heräsin ja näin taas viipurilaisen kadun edessäni, valtasi minut sellainen kodinkaipaus, että olin itkeä. Tämä tunne peloitti minua. Ymmärsin, kuinka vaarallista minun oli kuunnella mitään inhonpurkauksia ja lyhyimmäksikään tuokioksi hukata mielestäni sitä, mitä jo olin saavuttanut."

Olisi vaikea uskoa, että tämä oli todella hänen ainoa koti-ikävän muistonsa, ellei tietäisi, miten tarmokkaasti hän koetti olla mukana lastensa kasvavassa suomalaistumisessa. Hän todella pelkäsi sellaiseen sentimentaalisuuteen vaipumista, ehkä salasi, ehkä tahallisesti tukahdutti sitä, ja lopulta pääsi kuin pääsikin siitä irti. Clodteille oli juuri kaikkinainen sentimentaalisuus ehkä enimmän vieras tunne, mutta vierainta kaikesta sen tahallinen paisutus.

Samoissa suomalaisen kielitaidon edistämistarkoituksissa vietimme eräitä kesiä myöskin Lopella (Riihimäen tienoilla) Sajaniemen kylässä.

Sielläkin oli kesää viettävä maisteri ja lisäksi muuan suomenkieltä harjoitteleva pariskunta. Mies aikoi pyrkiä opettajaksi suomalaiseen lyseoon ja hänellä oli siis niinkuin monella pedagogilla kova kiire oppia suomea teoreettisesti, osattuaan vain jotakin murteellista "kyökkisuomea". (Kesähuviksi maisteri sitä paitsi taisi hakkailla lehtorin rouvaa, kun mies istui ongella.) He asuivat meidän pihamme naapureina ja olivat sangen iloista väkeä, joten puheharjoitusta oli riittämiin Elisabetinkin osalle. Aleksander, joka kävi maalla Sajaniemessä aina viikon parin päästä, piti pariskuntaa maistereineen kuitenkin puolisivistyneinä, ja hänellä olikin jo tiedossa täysipitoisempaa seuraa Elisabetille.

— No, Liza, valmistupa nyt pitkälle kävelymatkalle. Menemme Leppälahteen.

— Mikä se on?

— Siellä asuu professori Yrjö Koskinen, se sama, josta olen sinulle kertonut. Leppälahti on hänen maatilansa.

— Ah, Aleksander, eikö ollut tarkoitus, että täällä maalla eläisimme täydessä vapaudessa, ja nyt täytyy sittenkin pukeutua ja vierailla. Onkohan tuo käynti niin välttämätön?

— Kuinka emme kävisi Koskisella, kun kerran asummekin niin lähellä? Semmoisesta tilaisuudesta sietäisi toki iloita eikä nyrpistyä.

Elisabet selitti, ettei hänen mielestään ollut edes oikein hienoa käydä vierailulla kesän aikana.

— Kuinka niin?

— Niin vain, että eikö Koskinenkin perheineen ole maalla vain kesäisin ja tahtoo olla rauhassa? Näkevät jo kaukaa ikkunoista meidän lähestyvän ja ajattelevat: Kas niin, jo tulevat! Eikös vain sittenkin!

— Voithan ottaa lapset ja sienikorit mukaan. Siellä on ensin alavaa lepikkoa ja koivikkoa. Olemme vain niinkuin sieniretkeltä poikkeavinamme taloon.

Tämä muutti Elisabetin mielen ja nyrpeys hävisi. Sieniretkelle Aleksanderin ja lasten kanssa! Voiko olla mitään hauskempaa! Sienien poimiminen oli niitä harvoja venäläisyyksiä, jotka vielä seurasivat Elisabetia Suomeenkin ja joista hän ei malttanut luopua, vaikka hyvin tiesi, ettei Suomessa sieniä ollenkaan käytetty eikä niitä kukaan poiminut. Hän opetti meidätkin riemuitsemaan jokaisesta tatista, jonka löysimme, ja ilmaisemaan ilomme raikuvilla huudoilla (ehkä siksikin huutamaan, että hän tietäisi, missä olimme, emmekä pääsisi eksymään). Mitä pienempiä sienet olivat, sitä enemmän ne häntä ihastuttivat. Usein hän piteli kauan kädessään peukalonpään kokoista puna- tai valkosientä, katseli sitä joka puolelta eikä raatsinut viskata koriin. Mutta että se koivikko, johon jouduimme Leppälahden alavaan hevoshakaan päästyämme, saisi hänet haltioihinsa, sen saattoi jo edeltäpäin arvata. Hajauduimme eri suunnille metsään kunkin valitessa oman etsintäalueensa ja poimiessa omaan koriinsa. Iloiset huhuilut kajahtelivat läheltä ja kaukaa. Hauskinta oli, kun korit täyttyivät ja sai mennä äidin luo näyttämään koottuja aarteita. Hän istui mättäällä, leikkeli ja puhdisteli sieniä jättäen koriin vain puhtaimmat palaset. Mutta vaikka palaset olivat mielestämme aivan liian pieniksi silvotut, kokoontui hänelle tässä haassa kaksi suurta korillista, ja vielä meidänkin korimme tulivat täyteen.

Koskinen otti meidät hilpeän ystävällisesti vastaan. Hän nauroi herttaisesti, kun näki sienikorimme, kiitti niistä ja toimitti korit pois keittiön puolelle. Me katselimme pitkään toisiamme ja äitiin, kun korimme hävisivät, mutta hänessä ei huomannut vähintäkään mielenliikutusta. Päinvastoin hän ikäänkuin kävi eloisammaksi ja vilkkaammaksi puhelussaan Koskisen kanssa. Me luulimme, ettei hän kenties ollut käsittänyt tilannetta. Kasper meni hänelle kuiskaten selittämään, että Koskinen oli luullut saaneensa sienet itselleen. Mutta hän työnteli Kasperin pois eikä ollut kuulevinaan, mitä hänelle sanottiin. Sitten menimme isälle valittamaan. Hän näytti kyllä olevan vähän hämillään, mutta käski hänkin meidän olla vaiti.

Rouva Koskinen tuli myöskin esille. Hänet muistan jokseenkin kookkaaksi, kasvoiltaan kalpeaksi, käytökseltään hermostuneen ujoksi rouvaksi. Hän oli ylen harvapuheinen ja seurusteleminen tuntui olevan hänelle melkein tuskallista. Kuitenkin tuntui yhtä selvästi, että hänellä olisi ollut paljon sanottavaa, jonka hän kätki sisimpäänsä aikomatta sitä ikipäivinä sanoa tai edes ymmärtämättä semmoisen avomielisyyden mahdollisuutta. Hänen tyttärensä oli vielä hiljaisempi ja hänestäkin saattoi selvään nähdä, kuinka paljon viisautta, hyvyyttä ja tunteellisuutta voi olla sellaisen ujoudenmuurin takana, milloinkaan ilmenemättä muille kuin ehkä lähimmille omaisille. Nuori Elisabet, jonka avomielisyys oli hänen toinen luontonsa, koetti turhaan kirvoittaa heistä esille sitä, mitä heissä niin selvään tuntui olevan. Mutta onnistumatta yrityksessään hän vaikeni ja tuli surulliseksi, epäillen ehkä kielitaitonsa olevan yhä niin vaillinaista, ettei suomalaisia haluttanut hänen kanssaan puheisiin antautua. Ja niin jäivät äiti ja nämä ihmiset toisilleen suurimmiksi vastakohdiksi, mitä suinkin voi ajatella.

Oli siellä poikiakin. Vanhin oli hänkin Yrjö niminen, taisi olla jo ylioppilas. Sakari oli muistaakseni Kasperin luokkatoveri normaalikoulussa, ja nuorin oli Lauri, vähän minua nuorempi ja erikoinen mielikkini. Me kohta hyvin tutustuimme.

Koskinen itse oli ulkonäöltään siinä miellyttävässä ikäkaudessa, jolloin mustat hiukset ja parta vasta arasti alkavat paikoitellen hopeoitua.

Hän oli keskikokoinen, hiukan etukumarassa käyvä, solakkavartaloinen mies. Myöhemmiltä ajoilta muistan hänen aina esiintyneen mustissa vaatteissa, enkä voi muistaa hänen kotonakaan kaupunginasunnossaan milloinkaan olleen muunväriseen lyhyempään takkiin pukeutuneena. Varmaankin tämän vuoksi hän on Leppälahdenkin muistikuvassani pukeutuneena pitkään, mustaan verkatakkiin — mikä kesäoloissa tuntuu kylläkin luonnottomalta. Tuo alinomainen mustissa esiintyminen oli kaiketi hänelläkin jäännös läheisestä heimoyhteydestään Pohjanmaan pappissukujen ja pietistien kanssa. Mutta näiden raskaasta surumielisyydestä hän oli paljon enemmän vapautunut kuin K. W. Forsman ja Kihlman. Hän oli erinomaisen hilpeä mies. Iloinen nauru hersyi häneltä aivan luonnostaan.

Kasvot olivat hänellä säännölliset ja kauniit. Ihon väri oli terveen kellertävä, mustat kulmakarvat, jotka olivat vähän liian koholla, kaartuivat kauniisti ruskeahkojen silmien yllä, joiden luomet vähän raskaanlaisina peittivät silmää puoliväliin asti. Tämä antoi noille elämän- ja ilonhaluisille silmille vastoin todellisuutta puhuvan, mutta sitä miellyttävämmän uneliaisuuden ilmeen, joka oli ehkä sekin tarpeen korostamaan osaltaan hänen vakaan rauhallista mielenlaatuaan, joka ei milloinkaan näkyvästi kiihtynyt.

Sangen tunnusomaista Koskisen kasvoille oli vielä hänen kapea, noin 8 sentin pituinen pukinpartansa. Ilman sitä ei hänen kuvaansa voisi ollenkaan ajatella. Tämä hienosti hoidettu, suorakaiteinen pukinparta se sittemmin aina isän totikutsuissa näkyi ukkojen joukossa tutusti viipattavan, Koskisen esitellessä jotakin ja muiden tarkkaavasti häntä kuunnellessa. Sen vuosikymmeniä kestäneen vähittäisen muuttumisen mustasta ensin hopeansekaiseksi, sitten harmahtavaksi ja vihdoin aivan valkoiseksi olen saanut muistinaikanani todeta.

Voi olla, että loppuiällään, raskaiden valtiollisten vaikeuksien painostamana, Koskinen jonkin verran kadotti mielenlaatunsa tunnusomaista hilpeyttä, välittömyyttä, vapautta. Mutta ainakin silloinen Leppälahden Koskinen oli pelkkää päivänpaistetta, elämänhalua, tulevaisuudenluottamusta. En tietenkään siihen aikaan olisi osannut näillä sanoin kuvata hänen olemustaan, mutta muistikuva hänen silmistänsä, hänen miellyttävästä puhetavastaan on säilynyt elävänä mielessäni, ja siihen kuvaan nyt katsoessani voin ammentaa sellaisiakin vaikutelmia, joista ei silloin ollut valmista käsitystä.

Paremmin kuin mikään muu kuvaa Yrjö Koskisen silloista olemusta hänen oma sepittämänsä runoelma, jota kauan laulettiin ympäri Suomen ja vieläkin lauletaan. Luullakseni runo on hänen ainoansa, siis tavallaan myös hänen joutsenenlaulunsa isänmaalle. Ehkä monenkin muistoa virkistän, kun kertaan runoelman sanat tässä.

Honkaen keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa. Honkaen välistä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa. Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää. Paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää. Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkaen humina ja luonto muu. Itse en sydäntäni hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu: Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Voiko olla mitään päivänpaisteisempaa, heleämpää, raikkaampaa, masennuksesta ja toivottomuudesta vapaampaa!

Elisabet rakasti sanomattomasti tätä laulua ja sen sävelmää.

Mutta mihin joutuivatkaan sienemme?

Runsaasti kahviteltuina, vieraanvaraisesti kaikin puolin kestittyinä, ilomielisinä, vaikkapa tyhjinkin korein palatessamme Leppälahdesta kotiin päin, nostimme Kasper ja minä sentään uudelleen kysymyksen sienistä.

Äiti ei nytkään halunnut asiasta puhua, sanoipa vain:

— No, pojat, annetaan sen asian olla. No, Koskinen luuli, että sienet olivat hänelle … no, välipä niistä!

Silloin me saavutimme papan, joka kulki edellä, ja aloimme häneltä tiedustaa, luuliko hän Koskisten syövän sienemme. Pappa sanoi siihen:

— Kyllä minä luulen hänen lähettävän ne navettaan ja käskevän syöttää lehmille.