X. MUITA VIEREMÄSSÄ KÄVIJÖITÄ.

Mutta Vieremässä kävi kyllä sellaisiakin "minuja", joiden samastusta Mathilda Wreden, Kostjan tai Kekin kanssa Elisabetin oli melkein mahdotonta ajatuksissaan suorittaa.

Semmoisia kävijöitä olivat esimerkiksi spiritistit ja astrologit.

Näitä kohtaan ei Elisabet voinut tuntea kovinkaan suurta kiinnostusta, koska he eivät tienneet eivätkä välittäneet mistään maailmanparannuksista, vaan elivät sellaisten asiain tutkimisessa, jotka koskivat jotakin ylämaailmaa ja jotka hänen mielestään olivat vain uudenaikaisen, usein lapsellisen taikauskon muotoja, siis sitä, mikä hänelle aina oli ollut eniten vierasta.

Spiritistit taas olivat puolestaan Elisabetin suhteen pettyneitä, eikä heitä ollenkaan kiinnostanut se yksinkertainen Elisabetin totuudenhenki, jota ylempänä eivät muka mitkään uskonnot voineet olla, — joka melkeinpä kielsi heidän tapaansa jättämästä tätä maailmaa ja vajoutumasta tähtiin tai yliluonnollisuuksiin.

— Voihan olla, — sanoi Elisabet heille, että paitsi pöydän pyörityksiä, vainajien esillekutsuja ja kohtalojen horoskooppeja on äärettömän paljon muitakin ihmiseltä salattuja asioita, joista hänellä saattaa olla vain hämäriä aavistuksia. Mutta miksi hanurilla pilventakaisissa, kun meillä tässä näkyväisessä todellisuudessa on niin paljon ratkaisematonta, epäselvää, ja kun tie tasa-arvoon ja veljeyteen ihmiskunnassa on vielä niin peräti tutkimaton.

Paljon enemmän oli Elisabet kiinnostunut Matti Kurikasta, joka sentään oli tästä maailmasta ja sielunsa koko voimalla rakasti sen eläviä asukkaita.

Matti Kurikka, päinvastoin kuin Mathilda Wrede, kohdisti uskonsa vain tämän maailman asioihin ja tulevaisuuteen, nimittäin oikeastaan siihen tulevaisuudenkuvaan, jonka hän oli itse mielikuvituksessaan keksinyt ja luonut ja jonka uskoi kerran toteuttavansa koko maailman onneksi ja siunaukseksi.

Ensimmäisen kerran hän kävi Vieremässä juuri ennen matkaansa Austraaliaan ja Amerikkaan, mistä hänellä oli aikomus hakea paikkaa suurta työläissiirtokuntaa varten. Hän oli täynnä maailmanparannusaatteita.

Tämä matka oli tosin hänellä myöskin jonkinlaista maanpakoa, sillä hän oli joutunut porvariston puolelta ankaran vainon ja "uloskatsomisten" alaiseksi sen johdosta, että oli kehoittanut työväestöä olemaan osallistumatta suureen, keisarille lähetettävään kansalaisadressiin, jonka tarkoituksena oli valittaa maassa jatkuvaa perustuslakien polkemista vastaan. Mutta juuripa nämä uloskatsomiset ja maasta karkotukset soveltuivatkin mainiosti yhteen hänen vanhan aatteensa kanssa: erota kokonaan tästä porvarillisesta yhteiskunnasta ja muodostaa uusi, tasa-arvoisuuteen ja veljeyteen pohjautuva malliyhteiskunta.

Elisabetin passiivisen vastarinnan aatteisiin ja sodista kieltäymisiin hän ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Nyt ei ole mikään passiivisuus riittävä, — sanoi hän, — nyt tarvitaan toimintaa. Porvarillinen yhteiskunta on mätänemistilassa. Tuolle mätänevälle maailmalle on näytettävä ihanneyhteiskunnan mahdollisuus, on luotava malliyhteiskunta, jonka rakennus perustuu altruistiselle (epäitsekkäälle) pohjalle ja jonka nähdessään ihmiset eivät enää voi jatkaa entistä elämäänsä, vaan vaivautuvat ottamaan selvää malliyhteiskunnan rakenteesta ja tekevät siitä uuden rakenteen koko maailmalle.

Tämän malliyhteiskunnan perustaminen oli hänen mielestään ainoa tie maailmanparannukseen. Vielä enemmän: se oli ikäänkuin hänen ainoa uskontonsa, ainakaan hän ei tahtonut mistään muista uskonnoista kuulla puhuttavankaan, ja virallista kirkonuskoa hän piti suorastaan vain porvarien toimeenpanemana kansanpetoksena nimittäen sitä "pirun kirkoksi", jopa julkaisten sennimisen kirjankin. Mutta se seikka, että hän ei todellakaan näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin koko maailman onnelliseksi tekemistä, oli Elisabetin mielestä niin suuri lisä Kurikan ansiopuoliin, että hän antoi anteeksi kaikki räikeydet.

Matti Kurikka oli kooltaan jotensakin pitkä mies. Hänen melkein mustanruskea, tuuhea ja suortuvainen polkkatukkansa, joka liehui hänen liikkuessaan, hänen eloisat, kirkkaanruskeat silmänsä olivat koko hänen olemukselleen hyvin tunnusomaiset. Kurikkain suuren, inkeriläisen, Tuuterissa sijaitsevan talonpoikaiskodin ja heidän vahvarakenteisen isänsä, joka oli paitsi maanviljelijä myöskin maakauppias, muistan hyvin niiltä ajoilta, jolloin olin kaartin mukana vapaaehtoisena Krasnoje selon leirillä. Matin vanhempi veli Tuomas oli luokkatoverini Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa, ja Matinkin näin aina välitunneilla alemman luokan oppilaiden joukossa. Koska molemmat pojat kävivät ahkerasti meillä, tunsi Elisabetkin Matin hyvin.

Matti Kurikka oli varsinaisia suomalaisia paljon vilkkaampi. Varsinkin hänen puhetapansa oli elävä ja nopea. Kun hän pääsi jotakin keksimäänsä asiaa selittelemään, tahtoi hänen kielensä tuon huikean nopeuden vuoksi takeltua sammalluksiin ja pienet sylkipisarat pärskähtelivät hänen suustaan. Moinen maltittomuus johtui hänen mielikuvituksensa suunnattomasta vilkkaudesta. Ilmeisesti hänen täytyi hyvin pian saada sanotuksi, mitä oli sanottavaa, jottei hänen mielessään välkkyvä kuva olisi ennättänyt häipyä muiden esille pyrkivien kuvien tieltä, nekin kun jo siellä olivat sanoja vaatimassa.

Nyt tultuaan tänne jo keski-ikäisenä, ehkä paljon kovaakin kokeneena miehenä, hän oli tietenkin paljon kehittynyt ja muuttunut entisestään. Mutta tuo hillittömästi kiirehtivä puhetapa oli yhä sama, ehkäpä entistäkin huomattavampi, kun hänen tulevan malliyhteiskuntansa valtavat kuvat pyrkivät esille. Hänen puhumistapansa oli myös samalla tavoin yhtämittaista kuin ennenkin ja toisen oli mahdotonta päästä lomaan sijoittamaan mitään omaansa, niin lyhyet olivat hänen hengähdystensäkin väliajat. Hän ei voinut sietää mitään vastaväitteitä, ja niitä välttääkseen hän ehkä puhuikin niin yhtämittaisesti.

Sanotaan meidän päiviemme Leninillä olleen samanlaisen yhtämittaisen puhetavan. Hänkään ei rakastanut muunlaista keskustelua kuin missä muut olivat vain kuulijoina. Minkäänlaisia vastaväitteitä hän ei voinut sietää. Ja syy oli kaiketi sama kuin Matillakin: vastaväitteet tekivät haittaa sille mielikuvalle, joka hänellä kerta kaikkiaan oli malliyhteiskunnastaan, ne olivat siis kuin hyökkäyksiä hänen pyhintä uskoansa vastaan.

Elisabetilla oli kuitenkin mielessä vastaväite sen johdosta, että Matti oli antanut väheksyvän lausunnon passiivisesta vastarinnasta ainoana maailmanparannuskeinona.

— Minä luulen, — sanoi Elisabet käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun Matti joi vettä, — luulen, että nykyaikana on maailmassa olemassa ihan uusi synti, joka ennen ei ehkä ollutkaan synti…

— Mikäs nyt on synniksi tullut? — sanoi Matti vähän ylimielisesti naurahtaen.

Elisabet sanoi, pyyhkien olemattomia muruja pöydältä:

— Se vain, että ihmiset yhä luulevat voivansa järjestää ja määrätä toisten ihmisten elämää.

Matti punastui, luultavasti kiivastumisesta.

— Passiivisuuttako siis vain! — kysyi hän lyhyesti.

— Niin, — vastasi Elisabet, — vain olla tottelematta omantunnonvastaisia määräyksiä, ja Jumala on itse ottava johdon käsiinsä.

Tämä oli Matista jo liikaa. Jumala! Mikä Jumala?! — Hän oli tosin itsekin ajatellut, että jos hänen malliyhteiskunnassansa ilmaantuu jonkinlaista uskonnollista tarvetta, hän on pitävä heille teosofisia luentoja. Mutta Jumala yhteiskunnan johdossa, se oli jo toki sitä vanhaa hapatusta. Malliyhteiskuntansa hän oli itse keksinyt ja oli sitä myös itse johtava. Hän piti tauon, ikäänkuin olisi pitänyt turhana jatkaa mokomaa keskustelua. Mutta Elisabet tietysti käytti tätä taukoa hyväkseen.

— Matti hyvä, — sanoi hän, — sinä valitset yhteiskuntasi jäseniksi vain sellaiset, jotka tiedät hyviksi ja epäitsekkäiksi, niinhän?

— En suinkaan minä sinne roistojakaan sijoita! — kivahti Matti.

— Niin, mutta eihän se sitten kelpaakaan malliyhteiskunnaksi muulle maailmalle, jonka täytyy tulla toimeen pahojenkin…

— Se on tekevä pahatkin hyviksi, — kiiruhti Matti korjaamaan. Ja hän aloitti loputtoman sanatulvan selittääkseen, kuinka juuri ulkonaiset olot vaikuttavatkin ihmisten pahuuteen tai hyvyyteen. Ihanneoloissa kaikki ihmiset ovat ihanteellisia. Kapitalismi luo varkaita, petkuttajia, rahan- ja vallanhimoa, synnyttää tappelua, ahneutta, edistää kaikkea itsekkyyttä, joka on oikeastaan aivan vierasta luonnolliselle ihmiselle. On siis annettava ihmisille tilaisuus elää semmoisessa yhteiskunnassa, jossa heidän ei tarvitse taistella keskenään henkilökohtaisesta toimeentulostaan ja he elävät yhteisomistuksessa, ulkopuolella kapitalismin herättämien kiusausten…

Elisabet olisi tahtonut väittää päinvastoin, ettei ihmisten hyvyys synny ihanneoloista, vaan ihanneolot hyvyydestä, mutta semmoisia vivahduksia ei nyt ollut ajattelemistakaan saada kiilatuksi väliin. Sitä paitsi hänen alkoi jostakin syystä tulla Mattia kovin sääli, kun tämä luuli niin varmasti voivansa johtaa sellaista yhteiskuntaa, jonka menestys oli perustuva vain jäsenten hyvään tahtoon. Semmoiseksi johtajaksi ei Elisabet osannut ajatella ihmistä.

Uuden tilaisuuden sattuessa (Matti oli aivan tavaton veden juoja) Elisabet siis, enemmän lohduttaakseen kuin väitelläkseen, sanoi:

— No niin, niin, hyvähän tuo kaikki voi olla. Ja olenhan minä itsekin usein huomannut, että hyvien seurassa tavallisesti pahatkin pysyvät hyvinä. Mutta se johto, se johto ja mallina olo! siinä se vaikeus on.

— Mitä voi olla johtoa vastaan? Minä itse johdan. Ja miksi yhteiskuntamme ei voisi olla mallina koko maailmalle, jos olemme siellä sitä, mitä koko maailma turhaan koettaa olla: onnellisia!

Elisabet sanoi:

— Jos sinulla olisi yhteiskunnassasi paitsi hyviä myöskin pahoja ja lisäksi vielä toisilleen vihamielisiä kansallisuuksia, eri rotuja, puoluepukareita, uskonkiihkoilijoita, niinkuin on maailmassa, ja sinä sittenkin osaisit johtaa niin, että hyvät olisivat voitolla ja te kaikki onnellisia, niin silloin todella kelpaisitte malliksi maailmalle. Mutta nyt sinä viet sinne vain yksimielisiä, hyväntahtoisia suomalaisia. Lieneekö yhtäkään edes ruotsalaista?

Tämä oli viimeinen huomautus, minkä Elisabet sai sanotuksi.

Sitten tuli taas Matin vuoro puhua.

Tämmöisiä epäilyksiä ja arvosteluja hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut niissä piireissä, joita hänen pirteä ja kiintoisa oma lehtensä oli ympärilleen koonnut. Hän oli todellakin herättänyt suurta ja laajalti levinnyttä innostusta työläisten keskuudessa. Ja sadoittain laskettiin niitäkin, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä kaukaiseen maanosaan, jos hän vain jostakin löytäisi sopivan paikan siirtokunnan perustamiseksi ja pääsisi välipuheisiin sen maan hallituksen kanssa.

Erittäinkin oli hänen innokkaita kannattajiaan suuri joukko Etelä-Pohjanmaan vähäisempiä maanviljelijöitä, joista useat, sitten kun hän oli Austraaliasta matkustanut Pohjois-Amerikkaan ja sieltä löytänyt paikan Vancouverin lähistöltä, myivät maansa ja kontunsa siirtola-aatteen toteuttamiseksi ja varustautuivat matkaan Tyynen valtameren rannalle.

Vuoden tai ehkä parin kuluttua siitä kuin siirtola oli perustettu Vancouverin "Malkosaarelle" (Malcolm), kirjoitti Matti useille sivistyneille tovereilleen Suomeen kehoittaen muuttamaan siirtolaan. Myöskin minulle hän kirjoitti, hartaasti pyytäen veljeäni Eeroa ja minua sinne tulemaan. Täällä kaivataan henkistä ravintoa, taidetta, musiikkia, sivistyneitä, — kirjoittaa hän. — Minä olen pianolla soitellut loppuun vähäisen ohjelmistoni kyllästymiseen asti, enhän tunne nuottejakaan, vain jonkin pianopätkän tai renkutuksen. Tulkaa veljet. Muuten menee täällä kaikki henkisyys alaspäin. Miehet laulelevat rivouksia, istuvat pöydillä, kiroilevat ja syljeskelevät permannolle. Tulkaa!

Elisabet itki tätä kirjettä luettaessa.