XXI. VAASASSA.

Vaasaan muuttaminen oli ollut Elisabetille sangen pulmallinen kysymys. Hän ja Kasper olivat pohtineet sitä asiaa puoleen jos toiseenkin ja tulleet hyvin valottomiin tuloksiin.

Elisabetin itsensä oli kovin vaikea sulattaa sitä ajatusta, että täytyy erota Kasperista, jonka nyt oli jäätävä Kuopioon. Vaasahan oli aivan toisella puolen Suomea. He olivat kuin kaksi yhteenkasvanutta olentoa, olivat aina olleet. Samat tunteet heillä oli ja samat ajatukset, ja ellei ollut, hioivat he niitä keskusteluissaan, kunnes ne tulivat samoiksi. Tätä heidän ensimmäistä eroamistansa oli Elisabetin melkein mahdoton ajatella.

Kasper koetti häntä lohdutella sanoen, etteihän heidän eronsa ollut ainainen, ja lupasi tulla jonakin kesänä sinne vaimoineen kesää viettämään. Mutta Kasperilla oli itsellään toisia, aivan lohduttomia syitä Elisabetin Vaasaan muuttoa vastaan, joiden pätevyyttä hän tuolla takovalla tavallaan väkisin koetti saada Elisabetin myöntämään.

— Kuopion jälkeen Vaasaan! — sanoi Kasper. — Sehän on kamalaa. Koko Pohjanmaa on lakeaa tasankoa, siellä täällä vaivaispetäjiä, kivistä, matalaa merenrantaa. Voiko siellä kukaan viihtyä? En ymmärrä miten aiot ollenkaan tulla toimeen semmoisessa maassa.

— No, — en katsele näköaloja, ainahan sitä tulee toimeen, kun vain muistaa, ettei antaudu ikävälle.

— Sinä näyt ottavan asian helpolta kannalta, — sanoi Kasper, — mutta asemasi kuvernöörin rouvana on ollut kyllin vaikea täälläkin, kuinka siis aiot esiintyä Vaasassa?

— No aivan niinkuin olen esiintynyt täällä.

— "Aivan niinkuin täällä", sanot, mutta täällä kaupunginrouvat osaavat edes vähän suomea tai ainakin ymmärtävät, mutta siellä ei yksikään ymmärrä mitään.

— Ah Kasper, älä nyt ole noin huolissasi…

— Minä en ole huolissani, minä kysyn sinulta, miten — aiot — esiintyä — kuvernöörinkutsuissa? Miten?

— No puhukoot keskenänsä, ja minä esiinnyn niinkuin esiinnyn.

— Miten? — kysyn minä.

— No jollakin lailla.

Kasperin epätoivo oli todellakin suuri. Mutta näin he lohduttelivat toisiansa. Ja kun lähtö sitten tuli eteen, käyttäytyivät he niinkuin ei mitään erinomaista olisikaan tapahtumassa, tilanteen helpottamiseksi kummallekin. Varmasti kuitenkin heidän sydämensä olivat repeytymäisillään.

Mutta jo kohta ensimmäisistä kirjeistä, jotka Kasper sai Elisabetilta Vaasasta, kävi ilmi, että kaikki kuvittelut ja pelot olivat olleet liioiteltuja eivätkä ollenkaan vastanneet todellisuutta. Suureksi lohdutuksekseen Kasper sai nyt tietää, että Vaasa ei ollutkaan millään toivottomalla lakeudella kivikkorantoineen ja vaivaispetäjineen, niinkuin oli kuviteltu, vaan että Elisabetia oli siellä kohdannut raikastuulinen, sinilaineinen meri, kauniit petäjiköt sisämaassa ja ihanat kalastajamajat rannikolla — aivan kuin luotuina Kasperille maalausten aiheiksi, kirjoitti hän. Luonto on — hän edelleen kirjoitti — niin peräti samanlaista kuin muualla Suomessa, että voisi aivan kuvitella olevansa Hikiässä Haukankallion juurella tai Takkulassa Kontiolahdella, tai vaikkapa Kuopion Vihtakannassa. Aivan samanlaiset sammaleet kivissä ja samat valkeat jäkälät maassa, samat niittyjen pientareet ja samat ojakukat. Kaupunki on hyvin siisti, vähän pienempi kuin Kuopio, ja jos täällä ei olekaan rakkaita Killisiä ja Kahroja, vaan joitakin -daaleja ja -rooseja, niin ovat nämä sen sijaan reippaita, iloisia ja vapaita, niinkuin heidän tuulinen merensä. He puhuvat jotakin hauskaa, laulavaa ruotsia, osaavat nauraa enemmän kuin me siellä, ja kaikki on heillä iloista ja avonaista, teeskentelemätöntä. Tyttöjen kautta olemme tutustuneet moneen nuoreen ja hauskaan ihmiseen, esimerkiksi Siiri Branderiin, joka todellakin on aivan riippumaton siitä, "mitä ihmiset sanovat". Niinpä hän puheli kanssamme avonaiseen ikkunaan katukäytävältä ja osoittaakseen riippumattomuuttansa hajoitti tukkansa ja rupesi sitä jälleen palmikoimaan — huolimatta siitä, että vastapäätä, esplanadin toisella puolella, asuu hovioikeuden presidentti nuorukaisineen. Sinun pitäisi välttämättä tutustua Siiri Branderiin. Hän on innokas eläinystävä ja ylipäänsä hän elää sielullaan eikä maneereillaan, niinkuin monet muut ihmiset. Tietysti on täällä vielä paljon meille outoa ja vierasta. Mutta kun ajattelee, että nämä oudot ja vieraat ovat asuneet näillä mailla satoja vuosia ja aina rakastaneet ja rakastavat tätä samaa meille kotoista suomalaista luontoa, niin todellakin alkaa tuntea yhteenkuuluvaisuutta heidän kanssaan, melkeinpä unohtaa, että puhumme eri kieliä. Mitä se oikeastaan merkitsee, jos kerran rakastamme samaa luontoa.

Toisissa kirjeissä Kasper saa tietää, että kyllä Elisabet oli löytänyt täällä suomalaisiakin tuttavuuksia. Niinpä oli eräänä päivänä hänen luokseen ilmestynyt Otto Edvard Könni, kuuluisan ilmajokelaisen kellosepän pojanpoika, sama Könni, joka oli ollut Arvidin luokkatoveri Helsingin suomalaisessa alkeisopistossa ja lähes vuoden asunut ja ollut ruoassa Elisabetin luona (Aleksanderin ollessa Balkanilla). Hän oli nyt jo naimisissa, eli maanviljelijänä ja hänen sanottiin tulevan pian edusmieheksi talonpoikaissäätyyn. Hänen kanssaan oli hauska puhella entisistä asioista. — Vielä oli Elisabet saanut tuttavakseen Vaasan suomalaisen tyttökoulun johtajattaren neiti Naimi Ingmanin, jota sanoi hyvin uskonnolliseksi, mutta vapaamielisessä merkityksessä, niin että hänen kanssaan saattoi puhua jumalasta ilman mitään veriuhreja, mielin määrin.

Mutta "kansaa" oli Elisabetin täällä ollut paljon helpompi lähestyä kuin Kuopiossa tai muualla. Ensiksikin oli köyhien joukossa paljon maalta kaupunkiin muuttaneita suomalaisia, ja toiseksi oli hän itse nyt keksinyt keinon, miten saattoi asemastaan huolimatta seurustella heidän kanssaan. Kuopiossa hän ikävä kyllä ei ollut vielä ymmärtänyt tätä keinoa käyttää. Mutta täällä Vaasassa hän oli kohta keksinyt, että kuvernöörin rouvalle pidetään hyvin sopivana harjoittaa julkista hyväntekeväisyyttä, ja nykyään, kun hätääkärsivien hyväksi pidetään myyjäisiä, näytellään teatteria ja tanssitaan, oli hän saman julkisen hyväntekeväisyyden nimessä perustanut alaluokkaan kuuluvien joukkoon oman yksityisen ompeluseuran, jossa kyllä ommeltiin hätääkärsiville, mutta myöskin keskusteltiin elämänkysymyksistä. Ja Kasper sai tietää, että Elisabetilla oli Vaasassa suuri joukko "muijatuttavuuksia" ja että hän oli aivan hämmästyksissään heidän elämänkokemustensa syvyydestä, mikä havainto oli hänelle suorastaan heräämys johonkin uuteen iloon. Ja nämä tuttavuudet, tämä lähestyminen oli valopilkkuna, ei ainoastaan täällä Vaasassa, vaan varmasti ne tulisivat olemaan valona koko hänen elämässään.

Itse puolestani sain vasta parin vuoden kuluttua Aleksanderin ja Elisabetin Kuopiosta muuton jälkeen tilaisuuden nähdä heidän elämäänsä Vaasassa.

Aleksander teki tässäkin läänissä pitkiä tarkastusmatkoja, kutsuen joka paikassa väestöä kokoon ja ottaen selkoa heidän toivomuksistaan, keskustellen erittäinkin kansakouluasiasta, tilattoman väestön asemasta ja vaivaishoidosta. Hänen suomalaisuutensa herätti täälläkin kaikkialla suurta innostusta, joka taas puolestaan vaikutti sen, että hänen kaikki ehdotuksensa saivat kansan puolelta aulista kannatusta. Niinpä hänen kuvernöörikautensa lopulla ainoastaan pari kolme Vaasan läänin pitäjää oli kansakoulua vailla, mikä silloisissa oloissa oli aivan tavaton edistys. Mutta virkamiehistön piireissä ei hänen suomalaisuutensa tietenkään Vaasankaan läänissä voinut olla lisäämättä hänen ruotsinmielisten vihamiestensä lukua. En ollut milloinkaan ennen huomannut, että tämä suhteiden katkeruus olisi päässyt järkyttämään hänen mieltänsä ja vaikuttanut hänen terveyteensä. Nyt täytyi se huomata. Hän oli asemastaan rasittunut ja alkoi näyttää väsyneeltä, vaikk'ei hänellä ollut ikää kuin noin 58 vuotta.

Hiuskarvan tarkkaan hän kaikissa tapauksissa koetti noudattaa oikeamielisyyttä kaksikielisen lääninsä kumpaakin asutusaluetta kohtaan, tehden taajoja matkoja myöskin ruotsalaisille alueille. Niinpä seurasin häntä tarkastusmatkalla keskisen Pohjanlahden selille, Merenkurkun äärimmäisille ulkosaarille asti. Suuressa luotsiveneessä saattoi meidät purjehtija ensin Replotiin, sitten kauas Björköhön, ja vihdoin tulimme ihmeelliselle, mutta sittenkin asutulle saarelle, jonka kummut olivat muodostuneet kauttaaltaan meren hiomista suurista, nyt jo sammaltuneista pyöreistä kivistä.

— Näetsen, näetsen, — sanoi Aleksander karjalaisesti, — tämä korkea kumpu on vanhaa vesijättöä!

Ja siitä tavattomasta mielenkiinnosta, millä hän tarkasteli maaperän kivistöä, pilkisti esille tiedemies. Aleksander kyykistyi alas ja melkein lapsellisen hellästi siveli sammaleisia pyörylöitä. Ehdottomastikin tuli ajatelleeksi: tiede on hänen oikea alansa, sitä hän rakastaa, ja koko tuo kuvernööriys on vain uhraus isänmaan alttarille!

Paikoitellen oli metsikköjä ja niiden suojassa kalastajain asumuksia, välistä pienten peltotilkkujenkin ja vähäisten niittyjen ympäröiminä. Varmasti ei tällä saarella sinä ilmoisna ikänä mikään kuvernööri ollut käynyt. Väestö katseli kenraalipukuista miestä suut ammolla, ja erääseen siistiin asuntoon tultuamme talonväki otti meidät vastaan tuupertuen pirtin perälle naiset eturiviin ja miehet heidän taaksensa. Kuvernööri kysyi, missä isäntä oli. Hänelle osoitettiin vuoteessa täysissä pukimissa selällään viruvaa miestä, joka nyykäytti hänelle päätä tervehdykseksi. Kuvernööri puheli miehen kanssa kauan, seisten muutaman askelen päässä vuoteesta, kyseli saaren asioita, tiedusteli kalastuksen tuottavuutta, lasten opetuksen mahdollisuuksia — mies ei noussut vuoteelta, vastailipa vain lyhyeen ja haluttomasti, niinkuin ainakin vieraalle kyselijälle. Veneelle palattuamme luotsi selitti näillä saaristolaisilla olevan tapana osoittaa tuntemattomille vieraille, kuka on talon haltija, siten, että isäntä puhuttelee vierasta lojuen vuoteessaan. Kaiketi vasta sitten, kun vieras on ovensuussa tunnustanut kumarruksella ja tervehdyksillä alistuvaisuutensa, isäntä nousee vuoteeltaan ja pyytää vierasta peremmälle.

Paluumatkalla vallitsi ankara tuuli ja kova aallokko. Minä tulin merisairaaksi ja koko maailma sumeni silmissäni. Mutta Aleksander istui luotsin vieressä peräpenkillä virkeänä ja toimeliaana, kaiken aikaa tiedustellen häneltä saaristolaisten oloja ja tarpeita, pitkä harmaa parta tuulessa hulmuten. Ja koko matkasta jäi mieleen se vaikutelma, että hän oli näillä ruotsalaisillakin seuduilla yhtä suosittu kuin suomalaisilla. Tuottipa siis hänen oikeamielisyytensä hänelle paljon lohdutustakin.

Muuten, olihan Aleksander tähän aikaan saanut tuntea edes jonkinlaista lohdutusta pojistansakin, jotka olivat kehityksessään poikenneet hänen suunnitelmistaan. Armaskin, vaikka oli heti ylioppilaaksi tultuaan antautunut soitannon alalle ja siirtynyt musiikkiopistoon — näin siis hänkin tehden tyhjäksi Aleksanderin toiveet — oli nyt jo ehtinyt herättää huomiota taiteellisilla taipumuksillaan ja häntä pidettiin Helsingissä hyvinkin lupaavana kykynä. Eerik taas oli ehtinyt Pariisin näyttelyissä tulla palkituksi kultamitaleilla ja sen jälkeen kotimaassakin tullut tunnustetuksi. Lisälohdutusta Aleksander sai vielä eräästä uudesta tuttavuudesta, nuoresta soittotaiteilijasta, joka oli mennyt kihloihin hänen nuorimman tyttärensä kanssa. Tämä mies miellytti Aleksanderia kohta ensi näkemältä. Se oli nuori Jean Sibelius, meillä Janneksi kutsuttu. Aleksanderia ihastutti tämän rakkaus vanhaan karjalaiseen kansanrunouteen, Kalevalaan ja sen perisuomalaiseen runotyyliin, ihastutti myöskin se, että tämä ruotsinkielisessä kodissa kasvanut nuorukainen oli käynyt suomalaisen koulun ja oli syvästi kiintynyt suomalaiseen henkeen, mutta ihastutti ennen kaikkea myöskin hänen avonainen, vaikutuksille altis ja toisen ymmärtämisessä herkkä luonteensa. Sibelius oli siihen aikaan todellakin niin eloisa, niin hurmioitunut elämän sykkivästä nykyisyydestä, niin yhteiseen innostukseen sytyttävä, että häneen täytyi jokaisen kiintyä. Siinä nuoruus, joka osasi nauttia kaikesta, hyvästä sikarista, keskustelusta, juomaseurasta, luonnon elämästä. Kun hänet näki maalla, esimerkiksi vain jollakin niityllä, osasi hän siinäkin elää omaa täyteläistä elämäänsä: linnun piiperrys — hän herkistää korviansa, paimentytön hoilotus — sen melodia on ainiaaksi painunut hänen mieleensä. Hän otti sisimpäänsä ja muutti Sibeliukseksi kaiken, mikä joka hetki tuoksui, mikä saapui hänen korviinsa, mikä näkyi hänen silmiinsä. Hän eli joka hetki niin voimaperäisesti, että välistä suorastaan muistutti jotakin eläintä, koskessa loiskahtelevaa kalaa tai nuorta metsästyskoiraa, joka vainuten nuuskii ilmaa, — tai lintua, joka hiljaakin istuessaan kulmikkaasti kääntelee päätään kuullakseen joka risahduksen ja ottaakseen huomioon kaiken, mitä nykyisyydellä on sille sanottavaa.

Ja taisipa Aleksanderilla olla lohdutusta vielä Arvidistakin, siitä pojastaan, joka ei ollut antautunut millekään taiteilijan uralle, vaan oli suorittanut lakit. kand.-tutkinnon, ollut suvun edustajana aatelissäädyssä, toiminut tulkkina ja sihteerinä lakivaliokunnassa ja joka mahdollisesti siis oli kohoava korkeaan virka-asemaan ja suomalaisena sivistyneenä toteuttava Aleksanderin alkuperäisen suunnitelman poikiensa suhteen. Pitäköön Elisabet vaikka kaikki muut pojat, Arvid oli ainakin jäävä Aleksanderille.

Samalla Vaasan matkalla tapasin Elisabetin odottamattoman virkeänä, ilomielisenä, uusiin asioihinsa innostuneena, ja pian pääsin perille, että tähän oli syynä hänen "muija-tuttavansa" ja ihmeellinen keksintönsä, miten "kuvernöörskanakin" sentään saattoi tasa-arvoisuuden aatetta ajaa. Tämä aate oli hänen uskontonsa. Jos Jumala on rakkaus, sanoi hän, niin ihmisellä ei tässä elämässä ole muuta tehtävääkään kuin koettaa rakastaa toista ihmistä oloihin ja tapoihin katsomatta. Mitä merkitsee tuntea keskinäistä tasa-arvoisuutta vain jumalan edessä? Minkä jumalan? Jos jumala on rakkaus — ja niinhän kaikki uskovat — niin onhan ihmisen päästävä eriarvoisuudesta juuri tämän rakkauden nimessä. Näin hän todisteli todistelemistaan kaikille, jotka vain tahtoivat kuunnella, ja ihmetteli, että ihmiset joutuivat mietteisiinsä eivätkä ottaneet myöntyäkseen niin selviin terveen järjen johdelmiin. Ilmeisesti hän oli sadoille ihmisille puhunut tätä samaa, ennen kuin nyt puhui minulle. Ja minäkin olin kaiketi yhtä välinpitämätön noiden terveen järjen väitteiden suhteen kuin konsanaan muut hänen kuulijansa. Uskovaisten kanssa hän ei lainkaan voinut puhella, koskapa perustui vain pelkkään terveeseen järkeen, ja sehän heillä merkitsee, ettei ihmisellä ole uskoa.

Mutta nyt oli Elisabetille äskettäin sattunut suuri yllätys, joka teki hänelle mahdolliseksi vihdoinkin keskustella myöskin uskovaisten, erittäinkin vapaakirkollisten kanssa, joita Pohjanmaalla vilisemällä vilisi.

Asia oli tämmöinen.

Hänen Pietarissa asuva sisarensa Olia (Olga) oli sieltä lähettänyt hänelle suuren määrän venäläistä kirjallisuutta, joukossa myöskin Tolstoin uskonnollisia, Venäjällä kiellettyjä kirjoja, joita sinne oli saatu Genèvestä, painettuina sikäläisessä venäläisessä kirjapainossa. Näihin teoksiin tutustuttuaan ja saadakseen niiden johdosta purkaa innostustaan edes jonkun elävän sielun kanssa hän oli kohta toimittanut Tukholmasta samojen kirjain ruotsinnoksia. Niitä hän sitten luetti Vaasassa tyttärillään Ellillä ja Ainolla, jotka eivät venäjää ymmärtäneet. Kaikkia näitä kirjoja oli hänen huoneensa pöydät täynnä ja niitä näkyi vierashuoneessakin. Aina heidät tapasi niitä selailemasta, ja he olivat lukuunsa niin syventyneet, ettei heitä tahtonut saada muusta puhumaankaan. En voinut käsittää, mistä tämä innostus!

Näistä Tolstoin kirjoista Elisabet kertoi huomanneensa, että Jeesus, jonka nimeä Elisabet tuskin milloinkaan elämässään oli edes maininnutkaan, koska se nimi hänellä edusti terveelle järjelle eli siis totuudelle kaikkein vastaisimpia dogmeja, olikin oikeastaan melkein ainoa maailman ihmisistä, joka oli uskonut, että jumala on rakkaus ja uskonut niin, että oli uskonsa loppuun asti toteuttanut. Se nimi, jota hän ei ollut saanut suustansa, niin, jonka lausuminen oli häntä suorastaan hävettänyt juuri tuon järjettömyyden vuoksi, se tuli nyt hänelle rakkaimmaksi nimeksi maailmassa. Tosin hän ei uskovaisten kanssa puhuessaan nytkään voinut sitä käyttää ilmaisematta samalla omaa jyrkästi eriävää kantaansa, mutta vapaakirkollisten kanssa sujuivat keskustelut — eräin edellytyksin ja molemmin puolin pidätetyin ehdoin — jotakuinkin hyvin. Heidänkin kokouksiinsa oli Elisabetin kuitenkin hyvin vaikea ottaa osaa, koska hän ei voinut polvistua heidän kanssaan eikä yhtyä muihinkaan ulkonaisiin rukoilemisen ilmaisuihin.

Joka tapauksessa hän oli saanut Tolstoinsa avulla paljon uusia tuttavuuksia, joille antoi mitä suurinta arvoa.

Näiden joukossa oli myöhemmin myöskin Mathilda Wrede. Hän oli vapaakirkollisistakin vapain, ja heistä tuli kohta suuret ystävykset. Mathilda Wrede oli aito ylimysnainen, mutta ennen kaikkea hengen ylimys, joka ei mihinkään muuhun pyrkinyt kuin saavuttamaan jumalallensa kelvollista tasa-arvoisuutta tämän maailman alimpien kanssa. Siitä hänen tarmokas ja taloudellisestikin miltei rajaton uhrautuvaisuutensa kaikkia tarvitsijoita kohtaan, aivan riippumatta heidän kielestään, kansallisuudestaan, rodustaan (hänen viimeinen elämäntyönsä oli Valamon venäläisten munkkien avustaminen!), siitä myös hänen elinikäinen erikoispyrkimyksensä kaikkia vankiloihin teljettyjä lohduttamaan ja palvelemaan.

Aivan päinvastoin kuin körttiläiset ja entiset pietistit, joiden herännäisyyden pääilmauksena oli heidän surunsa maailman pahuuden johdosta, heidän mustiin pukeutuva alituinen totisuutensa ja "suruttomien" seurasta eristäytymisensä, useat uudet lahkokunnat koettivat todistaa herännäisyytensä ilon ilmaisuilla. Puhumattakaan laestadiolaisista, "hihhuleista" ja muista vähemmin kehittyneistä uskovaisista oli kaikkien vapaakirkollisten yleisenä ominaisuutena ilomielisyys, erittäinkin heidän keskinäisissä kokouksissaan, joissa he hartaitten rukoustensa ja polvistumisiensa välillä, yhteistä veljistymistä tuntien, aivan lapsenomaisella välittömyydellä riemuitsivat.

Mutta Mathilda Wrede riemuitsi aina ja kaikkialla ja kenen seurassa tahansa. "Armo ja rauha" oli suurin, lävistetyin kirjaimin kirjailtuna hänen hopeiseen kaulasolkeensa, ja että solki ilmaisi totta, sitä hän tahtoi kaikille todistaa. Ainainen ilo loisti hänen suurista, ruskeista silmistään, välkkeen ihanasti taittuessa niiden kosteudessa. Ja jokainen sielu, vaikka tiedottomasti aavistaen, kysyi: mistä tämä rauha ja ilo? — ikäänkuin tuntien ihan luonansa näkymättömän syvän lähteen sykintää. Kaikki sen tunsivat, vanki, joka kitui kopissaan ja hänen tultuaan sai ilon tartunnan, muukalainen, joka kulki kodittomana ja nyt riemastui kotioven aukenemisesta, sairas, joka alkoi uskoa kärsimystensä ohimeneväisyyteen, lapsikin, joka oli tuonut täti Mathildan nähtäväksi vesimyllynsä, sillä kohta Mathilda jätti kaikki keskustelunsa Elisabetin ja muiden aikuisten kanssa, syventyi teeskentelemättömän totisena myllyn rakenteeseen, kyseli sen laitteita, koetti nähdä rataspyörän allekin ja vakuutteli, että hänen ymmärtääkseen se tulee pyörimään hyvin nopeasti, — kunnes lapsi meni hänen luotansa onnesta säteillen.

Elisabetin uusia tuttavuuksia oli myöskin kuuluisa vapaakirkollinen saarnamies Edvard Björkenheim, Orisbergin suurtilan omistaja Orismalassa.

Vietimme siellä jonkin seuraavista kesistä, muistaakseni 1892.

Maakartano oli hyvin vanha, Ruotsin aikainen. Sen suuren, Kustaa III:n tyyliin rakennetun päärakennuksen näköalana oli laajahko suopurojen vesistä muodostettu tekojärvi tekosaarineen, tekosalmineen, pikku siltoineen, valkopylväisine katoksineen, metsikköineen ja iänikuisine saarnipuineen, joiden lehvät hipaisivat tyyntä, tummaa suoveden pintaa. Patolaitteista vesi virtasi vanhanaikaiseen pajaan, jonka kahta hirmuisen suurta teräsvasaraa sen oli määrä panna liikkeelle. Mutta "hamarit" olivat aikoja sitten pysähtyneet, niiden kalkutus ainiaaksi vaiennut, ja vain kaksi ruotsalaista seppäukkoa eleskeli enää vanhuutensa päiviä kartanon muonassa. Syrjempänä, suurien pihojen ympärillä olivat valtavat navetta- ja tallirakennukset, väen tuvat ja Orismalan kuuluisien maanviljelys- ja karjakkokoulujen huoneistot. Maatilat olivat niin laajat, että kun ajoimme isännän kanssa ulommaisille karjakartanoille, meni matkaamme melkein koko päivä. Orisbergin kartanolla oli myöskin oma kirkkokappelinsa, jossa sinä kesänä vuosikokoukseen kokoontuneet "evankelistat" Björkenheimin johtaessa puhetta pitivät keskustelu- ja hartauskokouksiaan. Uskovaisia oli silloin koolla melkein kaikista Suupohjan pitäjistä.

Björkenheim saarnasi joka pyhä väelleen koulutuvassa. Talvisin hän kyllä saarnaili muillakin paikkakunnilla, jopa joskus Helsingissäkin niin sanotussa Allianssitalossa. Silloin tämä vapaakirkollisten suuri kokoussali oli ääriä myöten täynnä yleisöä, lehtereiltä permannon ovipieliin asti, seisomassa, istumassa, puhujalavallekin tungeksimassa. Tämän menestyksen kadehtijat kyllä väittivät, että sen aiheuttajana etupäässä oli saarnamiehen harvinaisen kaunis ja miellyttävä ulkomuoto. Hän oli todella hyvin kaunis, mutta arvostelijat eivät ottaneet lukuun hänen saarnansa kaunista ja voimakasta sisältöä eivätkä ymmärtäneet sitä kirkollisissakin piireissä jo puhaltamaan ruvennutta uuden ajan henkeä, jonka airuita ihmiset niin innokkaasti riensivät kuuntelemaan. Siihen aikaan olivat nuoret tulevaisuuden naiset uuden ajan virtauksien suhteen paljon valveutuneempia kuin miehet, ja siinä todellinen syy, miksi he tavallisesti enemmistönä täyttivät vapaakirkollisten salit.

Samana kesänä oli vihdoin Kasperkin saapunut Vaasan tienoille, niinkuin oli Elisabetille erotessa luvannut.

Hänen ei olisi ehkä vieläkään tullut lähdetyksi niin pitkälle matkalle perheensä kanssa, mutta hän oli saanut kuulla ihmeellisiä viestejä. Ensiksikin oli Arvid, Elisabetin ja hänen tolstoilaisten kirjainsa vaikutuksesta, päättänyt jättää lainopin alan ja keskeyttänyt käräjäharjoittelunsa. Tämä ei nyt olisi vielä ollut niin erinomaista, olihan Arvid arvelematta hypännyt koulunkin katolta (ja taittanut jalkansa) — miksi hän ei olisi tullut suorinta tietä alas miltäkin lainopin korkeuksilta, joille oli kenenkään pyytämättä kiivennyt. Mutta ihmeellisempää oli, että Elisabet oli ruvennut uskovaisten kanssa puhumaan Jeesuksesta! Mitähän uskovaisia ne olivat! Kasper oli kyllä Kuopiossa paljonkin väitellyt uskovaisten kanssa, mutta ei ollut koskaan havainnut heissä muuta kuin mitä äärimmäisintä epäloogillisuutta. Hän pelkäsi pahoin, että samoin oli näidenkin uusien uskovaisten laita ja että molemmin puolin oli ehkä kierrelty arkaa ydinkysymystä: Elisabet ei ehkä ollut hennonut kyllin jyrkästi esittää, että Jeesus hänen mielestään oli tavallinen ihminen, ja uskovaiset puolestaan ehkä koettivat jotenkin vaitiollen lieventää tätä erimielisyyden kuilua.

Aivan oikein. Heti Orismalaan päästyänsä Kasper veti kaikki selville vesille. Keskusteltuaan perusteellisesti uskovaisten kanssa ja hytkyteltyään heitä tiheimpien seulojen läpi hän sanoi Elisabetille: sinä uskot, että jumala on rakkaus, jota ihmisen täytyy omin ponnistuksin suurentaa, mutta nämä uudet uskovaiset, vaikka koettavatkin lieventää veriuhrin pakanallista käsitettä, uskovat itse asiassa yhä samaan synneistä lunastukseen kuin vanhatkin, ja siis teidän käsityskantojanne on mahdoton millään sovittelemisella yhdistää. Semmoinen oli hänen ankara tuomionsa.

Kuitenkaan Kasper ei näyttänyt pääsevän tästä asiasta pelkällä logiikallaan. Hän tosin painui maalailemaan Orismalan sammaleisiin metsiin, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tässä kysymyksessä enää mitään selittelemistä, mutta ehkäpä juuri tässä metsäisessä yksinäisyydessä pääsikin liikahtelemaan se ihmeellinen arvoitus, joka lähtemättömänä kysymysmerkkinä alkoi hänen mieltänsä vaivata. Se kysymys oli: mistä johtuu näiden uskovaisten ilo? He itse sanoivat: se johtuu siitä, että me emme perusta omiin ponnistuksiimme, vaan ainoastaan uskomme sielujemme lunastukseen Jeesuksen Kristuksen veren kautta. Kasper rupesi uudelleen ja yhä uudelleen tutkimaan heidän ilonsa lähdettä. Uudelleen hän seuloi heidän ajatuksiaan. Luita ja munaskuita myöten hän tutki ja kaiveli heitä. Paljon hän tietenkin löysi heidän joukostaan sellaisiakin, joiden ilo johtui tartunnasta ja hävisi jälleen yhteisten riemulaulujen vaiettua, mutta oli sellaisiakin, joiden ilo oli lauluista ja yhteisyyden virikkeistä riippumatonta, aitoa, ikäänkuin todellakin jumalallisesta hengestä lähtenyttä. Tämä tosiasia se saattoi Kasperin ymmälle. Kuinka oli mahdollista, että tuo ilo olisi ollut jumalasta lähtenyt, kun kerran heidän perusdogminsa oli väärä, kun hän kerran tiesi vääräksi juuri sen dogmin, jonka tunnustamisesta he sanoivat ilonsa johtuvan?

Tästä sai alkunsa se sitkeä, väsymätön, hermoille käypä aivotyö, jolla on hänen myöhemmässä kehityksessään ollut niin keskeinen osa. Ei sitä lahkokuntaa, ei pelastusarmeijaa, ei adventismia, ei sitä vaeltavaa maallikkosaarnaajaa, jota hän olisi ytimiin asti ruotinut ja kuulustellut, ei sitä Drummondia, ei Farraria, ei Euroopan eikä Amerikan uskonnollista filosofia, jonka teoksia hän ei olisi kannesta kanteen lukenut ja jälleen lukenut.

Ja kaikki filosofit, kaikki Tolstoitkin jälleen tutkittuansa hän aina päätyi takaisin vanhaan alkuperäiseen arvoitukseensa, tiedusteli, kyseli ja tutkimistaan tutki.