XVIII. VALOA JA PIMEÄÄ.

Edellinen luku, jossa kuvasin Laitia ja Ahon alakuloisia muisteluita tuosta helkkyvän päiväpaisteisesta kanavan-kesästä, olkoon siirtymisenä siihen alkavaan perheonnen pimenemiseen, johon Aleksanderin ja Elisabetin keskinäiset välit vähitellen kääntyivät.

Sodan räikeät olot, sen kaikkea hentomielisyyttä pilkkaava henki, sen raaka, eläimellisen ihmistahdon kaikkivoipaisuutta tehostava omavaltaisuus, ruhtinasten ja komentavien kenraalien loisteliaat kenttäasumukset, heidän telttainsa toinen toistaan upeammat sisustukset, joiden oli todistettava heidän rahavarainsa rajattomuutta ja joista Aleksander kirjoitteli Elisabetille (eikä aivan vailla mielipahaa sen johdosta, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuutta kilpailuun), kaikki tuo — vaikka se ei päässytkään köyhän kuopiolaisen Auroran pojassa järkyttämään hyveen ankaria periaatteita — oli kuitenkin antanut jotakin tukea ja kannatusta hänen jo ennestäänkin vanhoillisille ja eräässä merkityksessä ylimysmielisille katsomuksilleen. Hänen fennomaniansakaan ei ollut mitään luokkien väliseen tasa-arvoisuuteen pyrkimistä. Se oli kyllä rakkautta suomalaisuuteen, mutta kansanvaltaisuutta se ei ollut. Sen alkuperäisenä pohjana oli intohimoinen pyrkimys oikeuden toteuttamiseen kotoisen Karjalan suomalaista rahvasta kohtaan ja sen ihanteeksi tuli suomalaisen sivistyneistön luominen ylimyksellisessä, ei kansanvaltaisessa merkityksessä.

Tämähän oli jotakin aivan vastakohtaista Elisabetille, jonka fennomaanisuus päinvastoin perustui hänen synnynnäiseen kansanvaltaisuuteensa, Clodtin suvun ominaisluonteeseen, ylimyksellisen arvon väheksymiseen.

Aleksanderin palatessa nuorena, ryhdikkäänä kenraalina Balkanilta olivat pohjolassa kotoisen fennomanian asiat suistumassa loistavimpaan uomaansa. Kreivi Heiden, sodan ylin johtaja, nimitettiin odottamatta Suomen kenraalikuvernööriksi. Fennomaanien, tai aluksi vain Koskisen, tulo maan ylimpään hallitukseen oli taattu. Ja Aleksanderille itselleenkin oli avautumassa kauan odotettu, sitkeän vastustuksen takana ollut tilaisuus päästä venäläisestä palveluksesta ja vihdoinkin tulla suomalaiseksi hallitusmieheksi.

Noilta ajoilta muistan selvään fennomaanien kiihkeästi suunnittelevat kokoukset luonamme Koskisineen, Meurmaneineen, Ignatiuksineen, Löfgreneineen. Mélartia ei enää näkynyt, harvenneelta tuntui rivi myöskin Godenhjelmin kohdalta. Sijaan oli tullut joitakin uusia ja heidän joukossaan pääkukkona tuo taipuisa, sulavasti puheleva, iloinen, lihava, mehevästi tupakkayskäinen Eneberg. Muistan Aleksanderin huolestumisen, kun kenraalikuvernöörin ollessa kutsuttuna meille illallisille Aleksanderin fennomaaniystävistä toinen toisensa jälkeen kieltäytyi saapumasta vaillinaisen kielitaitonsa vuoksi, kuinka Eneberg Heidenin kysymykseen, puhuiko hän saksaa, vastasi: eine kleine, kuinka vaikea oli Heidenille aiottuun korttipöytään löytää venäjää tai ranskaa taitavia myötäpelaajia, kuinka kaikki oli lopulta kuitenkin käynyt hyvin, sillä Elisabet oli illallispöydässä osannut venäjällään herättää ylhäisten vieraiden iloista hilpeyttä ja käyttäytynyt heidän seurassaan vapaasti ja vaivattomasti kuten ennen muinoin kotonaan Pietarissa. — Muistan myöskin, kuinka Aleksander koetti innostaa meitäkin, poikiansa, ylhäisön ihailuun. Kenraalikuvernöörin tanssiaisia varten hän hankki meille kolmelle muodikkaat chapeauclaque'it, tuollaiset litteästä asennosta pönttöasentoon ponnahtavat silinterit, joita sisällä ollessa liikuteltiin keikailevasti ja usein tanssienkin aikana pidettiin kainaloon litistettyinä. Loisteliaassa iltajuhlassa loisti ruotsalainen kerma — mikäli mahdollista — poissaolollaan. Sitä runsaammin oli fennomaanisia kutsutuita, ehkä ensi kerran tässä palatsissa. Heiden kulki vieraittensa joukossa kohteliaana ja huomaavaisena isäntänä. Pitkä, kummallekin puolelle hajautuva valkoinen parta antoi vanhan arvokkuutta hänen ylimykselliselle olemukselleen, eikä hän säästänyt mitään ponnistuksia saadakseen pitoihinsa edes jonkinlaista eloisuutta. Näytti niinkuin hän ei olisi olojamme vielä ymmärtänyt: hän koetti yhdistää keskusteluihin ja esittää toisillensa aivan mahdottomia vastakohtia helsinkiläisistä tyypeistä. Tanssi ei tahtonut ollenkaan sujua: hienoston ruotsikot eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet fennomaanien kanssa, ja miksi he olisivat nyt sitä tehneet, kun fennomaanien yllätyksellinen ilmestyminen kenraalikuvernöörin palatsiin muutenkin tuntui heistä hansikkaan heitolta vasten heidän kasvojansa. Kreivi teki parastansa saadakseen nuoret herrat hyppytuulelle. Vihdoin hän rupesi oikein kädestä pitäen johdattelemaan heitä naisten salonkiin ajutanttien luo, joiden käski esitellä heitä naisille. Kasper kertoi suuttuneena, kuinka ajutantti oli esitellyt hänet aivan mahdottomalle vanhalle akalle — ilmeisesti kiusalla, sillä sama ajutantti oli kova "sveesi". Eerik kertoi tulleensa esitetyksi mahdottoman pitkälle ja vantteralle neiti Nordenstamille, jonka kanssa hän ei voinut ajatellakaan mennä liitelemään valssia. (Heistä oli kuitenkin tullut oikein hyvät ystävykset ja myöhemmin Eerik tuli usein kutsutuksi tuon mahtavan kenraalin perheeseen.) Tunnustaa kuitenkin täytyy, että vanhat fennot, edustaen ulkonaisen käytöksensä puolesta enintään pappila- ja opettajasivistystä, eivät läheskään voineet vetää vertoja tässä suhteessa ruotsalaiselle sivistyneistölle, aatelisille ja suurporvareille, jotka olivat tottuneempia ylhäisön tapoihin ja kasvatuksessa kiinnittivät usein melkein yksinomaan huomiota juuri ulkonaiseen esiintymiseen. Niinpä niinkin sivistynyt, ulkomuodoltaan edullinen ja olennoltaan miellyttävä henkilö kuin Koskinen tuntui tässä ympäristössä, jota hän oli henkisesti monin verroin etevämpi, avuttomalta ja alakynteen joutuneelta. Tuo mies, joka oli niin odottamatta saanut kannattajakseen Venäjän keisarivallan mahtavan edustajan Suomessa ja joka siis ainakin tällä hetkellä oli tavallaan maan päämies, kuljeskeli yksikseen sivuhuoneissa tietämättä mitä tehdä ja ikäänkuin paeten mahtavien seuraa. Ja kun Heiden hänet vihdoin löysi, kumarteli Koskinen hänen edessään mielestämme aivan liian nöyrästi. Suurista korvistaan huolimatta kreivi oli huonokuuloinen, ja kun hän käsi korvan takana koetti päästä mahdollisimman lähelle Koskista, tämä aina peräytyi vastaten kysymyksiin kohteliailla kumarruksilla ja esittäen tuota fennomaanien ainaista tekonaurua. Näin he kulkivat joltisenkin välin, Heiden koettaen lähestyä, Koskinen kumarrellen ja peräytyen. Muistelen ajatelleeni jo silloin: Kuinka toisenlainen Koskinen oli siellä Leppälahden vilpoisessa salissaan! Entä Honkaen keskellä laulussaan! Ja pitääkö fennomaanien todellakin kulkea tämän katalan hovinöyryytyksen läpi, ennen kuin Suomi on suomalainen!

Niin loistavalla kannalla kuin fennomanian asiat siis olivatkin Aleksanderin palattua kotiin, eivät hänen perheolonsa olleet tällä välin suinkaan kehittyneet hänelle yhtä mieluisaan suuntaan.

Aleksanderin kaikille nykyisille suunnitelmille epäedullinen ja epämieluisa Clodtien henki oli näinä vuosina päässyt perheessä vapaasti kehittymään ja puhjennut kukoistukseensa, uhaten tehdä tyhjäksi Aleksanderin aikeet kasvattaa lapsensa suomalaisiksi ylhäisömalleiksi. Lukemattomat erikieliset guvernantit, joita hän oli toimittanut perheeseen jo poissaolonsa aikana, eivät olleet saaneet paljoakaan aikaan. Mutta erittäin huolestuttava oli hänestä hänen neljän poikansa, Kasperin, Arvidin, Eerikin ja vielä koulua käyvän Armaankin kehitys. Tämä nuori poika alkoi jo koulupenkiltä asti rimpuilla lyseosivistystä vastaan, vaatien siirtämistään musiikkiopistoon. Hän soitteli pianoa, jopa säveltelikin lahjakkaasti, mutta Elisabet ei ollut voinut tämmöistä asiaa yksin ratkaista. Aleksanderin ratkaisu, hänen palattuaan kotiin, oli sitä vastoin lyhyt ja selvä: ensin ylioppilaaksi, sitten vasta oman nokan mukaan!

Eerik taas, joka oli koulussa osoittanut suuria taipumuksia matematiikkaan, oli saanut päähänsä vieläkin kummallisempia aatteita. Hän oli tosin — muistaakseni Kasperin aloitteesta — ruvennut hänkin maalaustaidetta harrastamaan ja varmasti häntä tälle alalle voimakkaasti vetivät hänen taipumuksensa ja lahjakkuutensa. Mutta hän oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että ihmisen täytyy tulla hyödylliseksi kansalle, ja koska hän ei voinut käsittää, miten voisi taulusia maalaamalla olla kansalle hyödyllinen, oli hän päättänyt ruveta — kansakoulunopettajaksi. Tässä kohden tapasi hänet kotiinpalaava Aleksander. Varmaankin tuntui Eerikin päätös kovin lopulliselta, ja lieneekin ollut aivan mahdotonta selittää hänelle, että myöskin yliopistossa, esim. matematiikkaa tutkimalla, voi tulla hyödylliseksi kansalaiseksi. Hän ei aikonut tulla miksikään "hyödylliseksi kansalaiseksi", vaan tahtoi välittömällä jokapäiväisellä työllä palvella kansaa. Semmoisia aatteita sitä oli Balkanin sodan aikana kasvanut Aleksanderin yrttitarhassa! Vaikeinta oli, että tuo teräväpäinen nuorukainen osasi käyttää tuekseen, ei ainoastaan Elisabetin, vaan itse Snellmanin oppeja sivistyneistön velvollisuuksista kansaa kohtaan. Mutta että juuri kansakoulunopettajaksi! Tuhat kertaa parempi sitten vaikkapa taiteilijaksi, joksi pojalla on ilmeisiä taipumuksia ja jolla alalla onnellisessa tapauksessa saattoi odottaa edes jonkinlaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia. Tähän Aleksanderin tekemään suureen ja odottamattomaan myönnytykseen Eerikin sitkeä vastustus kilpistyi ja hän luopui aikeestaan ruveta opettajaksi. Asia järjestyi niin, että Aleksander — jalo mies kun oli eikä mitään kustannuksia lastensa kasvatuksessa kammonut — lähetti hänet Pietarin taideakatemiaan taideopintoja harjoittamaan ja sittemmin niitä lisäksi Pariisissa jatkamaan. Pietarissa oli silloin vielä Mishakin professorina. Kuinka mielenkiintoista olisikaan, jos Eerik kirjoittaisi muistelmansa näiltä opintovuosiltaan (ja samalla niissä myöskin oikaisisi, mitä minä mahdollisesti olen hänen elämästään vaillinaisesti tai väärin käsittänyt).

Ja nyt tulee Kasper.

Aleksanderin alkuperäinen tarkoitus oli tehdä Kasperista finanssimies. Siinä tarkoituksessa hän oli neuvotellut ystävänsä ja entisen kadettikoulutoverinsa paroni Cronstedtin kanssa, joka oli Yhdyspankin johtaja, Kasperin ottamisesta pankkiin harjoittelijaksi, mutta C. oli pitänyt hänen tulevaisuudelleen edullisempana maisterintutkinnon suorittamista ensin. Samaa mieltä oli Aleksanderkin. Luultavasti hänen mielessään jo silloin häämötti vastaisen suomalaisen pankin mahdollisuus. Ehkä oli tuuma suorastaan lähtöisin neuvottelusta Koskisen ja Ignatiuksen kanssa. Kaikissa tapauksissa, oli miten oli, Kasperin oli saatava laajempi yleissivistys ja perusteellisempi tieto rahamaailman taloudellisesta merkityksestä, kuin mitä pankkiharjoittelijana voi olettaa saavutettavan.

Näin tapahtui, että Kasperin olisi siis pitänyt ruveta lukemaan filosofian kandidaattitutkintoa varten, kuunnella kauniisti luentoja ja kiltisti seurata määrättyjä kurssikirjoja. Mutta hän oli jo koulussa perin kyllästynyt läksylukuihin ja aivan sietämättömänä painajaisena oli häntä vaivannut tuo vieraiden, usein "epäloogillisuutta" täynnä olevien ajatusten päähän pänttääminen ja taas oman loogillisuudentunteen häätäminen kaikkien aitojen taakse. Opettajien pakko-arvovallasta vapauduttuaan ja ylioppilaaksi tultuaan hän omasta harrastuksestaan, luennoilla käymättä, rupesi tutkimaan kirjallisuudenhistoriaa, estetiikan ja erittäinkin filosofian kysymyksiä. Hän oli valinnut ystäväkseen ja toverikseen Minnin, puhdasrotuisimman suomalaisen kansanlapsen mitä suinkin voi ajatella, mutta tämä oli samalla myöskin oikea suomalainen pessimisti ja mitä kitkerin ja katkerin arvostelija. Minni oli Kasperia vähän vanhempi ja oli jo ennestään lukenut sekä filosofiaa että estetiikkaa. Hän oli hyvin ruma, melkein kaljupäinen ja aivan mahdoton kaikkialla, missä menestys vähänkin riippui käytöksestä ja ulkomuodosta. Mutta järki hänellä oli partaveistäkin terävämpi, ja salamoina välähdellen sinkoilivat nerokkaat ajatukset hänen suuresta, varhaiskypsästä päästään, joka kellui liian hennon kaulan jatkona.

Minni kammoi suurempia seuroja ja vältti siis myöskin Elisabetin nuorisokokouksia. Mutta sitä hartaammin hän seurusteli kahden kesken Kasperin kanssa. He olivat hengenheimolaisia ja erottamattomia ystävyksiä. Yhdessä he häikäilemättömän arvostelevasti pohtivat filosofian ja estetiikan pääkysymyksiä. Kasperista kehittyi myöhemmin kriitillinen Ibsenin-tuntija, ja filosofiassa hän minulle, alkaessani lukea filosofian laudaturkurssia, selitti juurta jaksain ja erinomaisen helppotajuisesti Kantin aika- ja paikkakäsitteiden subjektiivisuuden samoin kuin yleensäkin koko kategoriaopin. Oli Kasperin ja Minnin luonteenpiirteissä kuitenkin paljon eroavaisuuksiakin. Minni rakasti skandaaleja, erittäinkin kun sai siten joukossa osoittaa mieltään olevia oloja vastaan ja suorittaa jotakin sovinnaisuudesta poikkeavaa. Hän oli tietysti ollut ensimmäisenä viheltäjänä siinä suuressa vihellyskonsertissa, jonka Nuija (suomalainen ylioppilasyhdistys) oli Lauri Kivekkään johdolla pannut toimeen ruotsalaisessa teatterissa tämän teatterin ohjelmistoa vastaan. Kasperin ja tietysti myöskin Minnin mielestä Läderlappen (Lepakko operetti) oli aivan viaton kappale, mutta Minni ei vain voinut kieltää itseltään huvia saada ruotsalaiselle hienostolle viheltää poskensa ja silmänsä pullolleen. He olivat varustautuneet savikukoilla.

Muutenkaan ei Lauri Kivekkäällä ollut sanottavaa vaikutusta Kasperiin, joka vihasi mahtipontisuuksia. Kun minä ihastuneena kerroin, miten Pohjalaisessa osakunnassa oli kello 12 yöllä juotu Martti Lutheruksen malja ja sen jälkeen puhujan esityksestä lyöty kaikki maljalasit säpäleiksi, sanoi Kasper, että hänen mielestään sekä maljanesitys että erittäinkin lasien rikkominen oli järjetöntä. Sain hänet kerran mukaani Kivekkään pöytään "paremmalle puolelle". Joukko Kivekkään tovereita istui pöydän ääressä ja seurue kasvoi kasvamistaan, tilaten yhä uusia pulloja ja laseja. Kivekäs oli loistavimmalla tuulellaan, eikä kukaan ravintolaan tulijoista, joka hänet näki, malttanut olla seuraan liittymättä. Minä ajattelin: no nyt Kasper vihdoin saa nähdä, millainen se meidän Kivekäs oikein on, eikä varmaan voi olla hänkin ihastumatta. Ja aivan oikein: Kasper yhtyi kerran toisensa perästä hyvä-huutoihin. Minä olin täynnä jännittynyttä odotusta. Innostus yhä paisui. Kivekäs puhui tapansa mukaan suomalaisuuden ohjelman tinkimättömästä toteuttamisesta, yksikielisyydestä. Mutta nyt, kun hän oli juuri palannut Tukholmassa vietetystä Nordenskjöldin juhlasta, jossa oli käynyt ylioppilaskunnan toisena edustajana ja ankarasti riitaantunut toisen edustajan kanssa, ei hän puhunut muusta kuin moderaateista, joiden tyypiksi hän tahtoi tehdä tuon toisen. Hyvä-huutojen kannattamana hän yltyi yhä ivallisemmin kuvaamaan moderaattien valtiollista pikkumaisuutta, heidän taipumustansa tinkimisiin ja sovitteluihin. Kun Kivekäs alkoi ivata sovitteluja, alkoi kuulijasta todella näyttää, että mitään sen inhoittavampaa, alhaisempaa kuin sovitteleminen ei voinut olla olemassakaan. Alas siis moderaatit! He elävät laskelmissa, sanoi Kivekäs, — he puhuvat aatteesta, mutta mielessä heillä on säästäväisyyden säännöt, ja suurissa isänmaallisissa tilaisuuksissa he ajattelevat: mitähän booli tulee maksamaan! Samassa kilahti ensimmäinen lasi Kivekkään kädestä säpäleiksi vasten permantoa. — Toinen. — Kolmas. — Ja nyt hän omista eleistään kiihtyneenä yhä suurempaan innostukseen sivalsi yhdellä pyyhkäisyllä pöydältä kaiken, mitä siinä oli. — Äänettömyys. — Tämä on sellaista vavahtelevaa äänettömyyttä ennen räjähdystä. Rohkea ele on vaikuttanut seuraan sähköistävästi. Minä tunnen, että nyt-nyt he sieppaavat Kivekkään maasta ja innostuksen volinassa nostavat hartioillensa kunniatuoliin.

Silloin kuulen kauhistuen Kasperin sanovan rauhallisella, hiukan suuttuneella äänellä Kivekkäälle:

— Voi olla aivan totta, mitä sinä sanot moderaateista, mutta — miksi rikkoa laseja?!

Äänettömyys jatkuu, mutta se on jo toinen äänettömyys. Miehet alkavat katsella hattujansa. Enkä ole sen koommin kuullut, että Kivekäs olisi sanojensa vahvikkeeksi enää milloinkaan laseja rikkonut.

Kasper oli arvostelussaan aivan lahjomaton. Hän kävi arkailematta vaikka kuinka yleisesti tunnustetun suurmiehen kimppuun, jos vain huomasi esimerkiksi minun uskovan arvostelutta tuon miehen sanoja, vain hänen arvovaltansa perusteella. Kasper oli huomannut, että sellaiset ihmiset, jotka pitävät jotakuta toista ihmistä ihanteenaan, voivat pysyä tässä ihanteessaan vain mikäli uskovat hänen olevan aivan vailla puutteita, ihan täydellisen, erehtymättömän. Tämmöinen kanta oli Kasperin mielestä lyhytnäköisyyden huippu ja aivan sietämättömän epäloogillinen. Ja kun minun ihanteeni oli Snellman, niin hän ei säästänyt itse Snellmaniakaan.

— Tuo sinun Snellmanisi — sanoi hän kerran — voi kyllä olla monessa asiassa hyvin viisas, mutta ei kaikissa.

Kohta olin kiukkuisena kysymysmerkkinä, sillä minunkaan ihanteitani ei saanut raapaista miltään puolelta, niiden lakkaamatta olemasta semmoisina. Ja Snellmanista en toki olisi luopunut. Oikein sydäntäni riipaisi. Minä kysyin synkän uhmaavasti, mistä hän päättää, ettei Snellman muka ollut kaikissa asioissa yhtä viisas.

Kasper ei pelästynyt. (Minä olin ruumiillisesti häntä voimakkaampi.)

— Jo siitäkin, — hän sanoi, — että Snellman niin ihailee Hegeliä. Se ei ole erikoisen viisauden merkki.

Sisäistä kuohuntaa hilliten minä viskasin myrkyllisesti, että tuon hän on ilmeisesti onkinut taas Minniltään. Mutta Kasper vastasi rauhallisesti:

— Minniltäkö? Ei. Minnihän se pitää Snellmania suorastaan tyhmänä, ja kaikissa kysymyksissä. Olen toista mieltä.

Niin että tämmöiseksi se Kasper oli kehittynyt lukiessaan omin päin, luennoilla käymättä, filosofiaa ja maailman kirjallisuutta. Ja tämmöistä omapäisyyttä nyt tekemään finanssimieheksi! Aleksanderin mielestä olisi asia ollut aivan yksinkertainen ja selvä: filosofian ja estetiikan tutkinnot olisi vain suoritettu, päästy maisteriksi, harjoiteltu joitakin vuosia Cronstedtin pankissa ja sitten oltu valmiina kaikkeen, mitä tulevaisuus tälläkin alalla oli suomenmielisille tarjoava. Hän ei ollenkaan voinut käsittää Kasperin vastahakoisuutta kurssilukuihin ja tutkintoihin. Itse puolestaan oli Aleksander nuoruudestaan asti suunnitellut tulevaisuutensa linjan ja odotti parhaillaan nimitystä suomalaiseksi kuvernööriksi, jommoisena hän oli toteuttava omalta osaltaan suomalaisuuden ohjelmaa ja suomalaistava vastaisen lääninsä hallinnon. Mutta Kasperpa ei itsensä suhteen voinut sietää minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Ihmisten alituinen puhe siitä, miksi kukin on tuleva, ja kysely, miksi kukin aikoo, lääkäriksikö, opettajaksi, tieteilijäksi, tuomariksi, pankkimieheksi — se oli hänelle perin vastenmielistä. Hän ei voinut sietää koko tuota translatiivin päätettä -ksi, jolla tiedusteltiin ja huolehdittiin tästä muka ihmisen kardinaaliasiasta, "-ksi!" — sanoi hän vihaisena, "-ksi ja -ksi! Aivan kuin ihminen ei olisi yhtään mitään, ellei hän tule -ksi! Ja aivan kuin hän aikoisi vasta silloin syntyä!"

Paitsi filosofiaa ja kirjallisuuden historiaa, joita hän siis harrasti vain mikäli haki ja löysi niistä vastauksia omiin kysymyksiinsä, harrasti hän todenteolla myöskin taidetta ollenkaan edeltäpäin päättämättä ruveta taiteilija-ksi. Makasiininkadulla sijainneessa piirustuskoulussa hän täydensi tekniikkaansa ja harjoitteli pitkät ajat maalausta Hjalmar Munsterhjelmin johdolla, joka ylisteli hänen taipumuksiansa, — mutta ei sittenkään! Aleksanderin täytyi vihdoin luopua kaikesta toivosta saada Kasperista maisteri ja finanssimies. Täytyy kuitenkin sanoa, että Kasper teki usein suuriakin ponnistuksia voittaakseen vastenmielisyytensä kurssilukuihin ja täyttääkseen Aleksanderin toivomukset. Luullakseni hän jätti lopullisesti kaikki taideharrastuksensakin voidakseen antautua yksinomaan tutkintolukuihin. Luulen myös, että Elisabet puolestaan, loputtomasti ja usein aamuyöhön asti keskustellen hänen kanssaan, mitä hartaimmin kehoitti häntä näihin ponnistuksiin. Mutta aina kun tutkinto alkoi lähestyä, vei luonto voiton ja Kasper jäi kuin jäikin uskolliseksi omille periaatteilleen. Aleksander luopui verraten aikaisin kaikista yrityksistään taivuttaa häntä. He olivat pohjaltaan oikeastaan suuria ystävyksiä, sanan syvällisemmässä merkityksessä. Paitsi sitä, että Kasper oli esikoisena Aleksanderinkin lempipoika, oli heidän luonteissaankin ilmeisiä yhtymäkohtia. Molemmat olivat samoja rehellisiä totuudenmiehiä ja molemmat pysyivät yhtä kiinteästi periaatteissaan. Ja vaikka Aleksander ei voinutkaan oikein käsittää Kasperin vaikuttimia, jotka hänestä tuntuivat Clodtmaisilta, oli hänellä niitä kohtaan kuitenkin eräänlainen ritarillinen kunnioitus, joten hän antoi Kasperinsa olla rauhassa.

Mutta vielä pahempi vastus Aleksanderin suunnitelmille uhkasi tulla hänen toisesta pojastaan, Arvidista.

Tämä hyvin vapaata ylioppilaselämää viettävä, kaikissa Kivekkään kokouksissa riehuva, yltiöisänmaallinen, ehkäpä yltiöpäinenkin nuorukainen — ei ollut vielä käynyt ripillä eikä nauttinut herranehtoollista!

Elisabetin milloinkaan ottamatta semmoisia asioita puheeksi oli koko kysymys rippikoulusta Aleksanderin poissaolon aikana päässyt ikäänkuin luisumaan päiväjärjestyksestä. Mutta kotiin palattuansa Aleksander heti otti asian puheeksi, vaatien sen järjestämistä viipymättä.

Arvid ei ollut tietääkseenkään. Ilmoittipa vain Elisabetin välityksellä, ettei aikonut ripillä ollenkaan käydäkään.

Aleksander puolestaan ilmoitti Elisabetille asettavansa Arvidin kotona-asumisen ehdoksi sen, että hän alistuu isänsä vaatimukseen.

Elisabetin tehtäväksi tuli nyt taivuttaa Arvid suostumaan hyvän sään aikana. Ensin Elisabet ei puhunut tuosta kotiin jäännin ehdosta mitään, sillä hän oli varma, että Arvid, ilman tarpeellisia valmistuksia, olisi heti sanonut: jaha, me siis eroamme, ja lähtenyt, itse tietämättä minne. Arvidin kanssa ei voinut pitkään puhella niinkuin Kasperin kanssa. Heillä oli niin perin erilaiset luonteet. Jo pieninä poikasina — sitä Elisabet muisteli ja kertoi usein — he kerran yhdessä tarkastelivat eteisen vaatekaapin korkeutta, että uskaltaisikohan sieltä hypätä alas. Kasper kapusi ylös ja tarkasteli kaapin korkeutta joka puolelta. Laskelmat tehtyänsä hän kiipesi taas alas ja sanoi tulleensa siihen päätökseen, että kaappi oli liian korkea. Nyt kiipesi Arvid vuorostaan ylös kaapin korkeutta arvostelemaan. Mutta peläten, että hän itsekin mahdollisesti pitäisi kaappia liian korkeana, hän ylös päästyänsä arvelematta ja mihinkään katsahtamatta heti hyppäsi alas.

Elisabet sen vuoksi hyvin varovasti otti asian puheeksi, kehoittaen puolestaan riitaisuuksien välttämiseksi tekemään niinkuin pappa vaati.

Arvid: Mutta he sanovat itse, että joka uskomatta menee herranehtoolliselle, se syö ja juo itsellensä kadotuksen.

Elisabet: Ah, Arvid, jos emme usko ehtoolliseen, emme usko kadotukseenkaan. Eihän kysymys tässä ole mistään muusta kuin papan tahdon noudattamisesta. Koeta asettua hänen kannalleen. Hän sanoo, että koko sinun tulevaisuutesi voi mennä pilalle tämän asian tähden ja että asia olisi pitänyt järjestää jo paljon aikaisemmin, nyt se tulee päivä päivältä yhä vaikeammaksi.

Arvid: Tuota sinä et usko itsekään, mamma. Etkö ole itse sanonut, että mitkään jumalat tai uskonnot eivät voi olla korkeammalla sitä, minkä ihminen tuntee todeksi?

Tämä huomautus järkytti Elisabetia, sillä se osui hänen oman uskonsa ytimeen. Pitkään aikaan hän ei voinut sanoa mitään. Sitten otti jälleen langan päästä kiinni, mutta heikoin sormin.

Heikosti hän enää jaksoi ajaa Aleksanderin asiaa.

Elisabet: Mutta oletko, Arvid, ollenkaan ajatellut, mitä seurauksia voisi tästä olla?

Arvid: Olethan monta kertaa itse sanonut, että täytyy puhua totta seurauksia pelkäämättä.

Elisabet (omana pelkonaan): Entä jos pappa asettaisi ripillä käynnin sinun kotiinjäämisesi ehdoksi?

Arvid: Aineellisen syyn tähden vielä vähemmin voisi suostua valehtelemaan. Mutta mamma — enhän ollenkaan tunne sinua! Tietysti olisi heti lähdettävä!

Elisabet huokasi syvään. Hän tosin jätti sanomatta, että semmoinen ehto oli jo asetettu, sillä hän pelkäsi, että Arvid sen kuultuaan "heti hyppää kaapilta". Mutta viivyttely oli vain kauhean katastrofin tuonnemmaksi lykkäämistä. Eihän voinut ajatellakaan, että Aleksanderin saisi peruuttamaan kerran sanomaansa uhkausta. Elisabet ei ollut onnistunut. Asia oli menetetty.

Etevämmyytensä tunnossa, mitä tulee väittelyihin Elisabetin kanssa, Arvid rupesi ylimielisesti puhumaan muista asioista, nousi ja avasi jo oven lähteäkseen muuanne, kun äkkiä huomasi Elisabetin olevan kyyneltyneenä. Mamma — kyyneltyneenä!

Niinkuin lasten taikalyhdyssä värikuva ilman mitään ylimenoa muuttuu silmänräpäyksessä kokonaan toiseksi, niin muuttui sinä hetkenä Arvidissa kaikki. Totuudet häipyivät. Ylimielisyys meni.

— No, no, mamma — hän sanoi kiireesti palaten ovelta, — älä nyt, suostun, tietysti suostun…

Asia järjestyi.

Aleksander teki parastaan lieventääkseen Arvidille tuottamaansa nöyryytystä.

Hän meni kaupungin silloisen parhaan saarnamiehen, ihaillun pastori Hildénin luo, kertoi tälle kaiken, ja he sopivat keskenään, että ripille pääsyn ehdot, mitä tulee uskontunnustukseen, käsitellään mahdollisimman vapaamielisesti. Hildén lupasi suorittaa valmistuksen kahden kesken.

Näin kävikin. Pastori osoitti olevansa kohteliaisuus ja myötämielisyys itse. Hänellä oli suuret, molempia huulia peittävät tummat viikset ja tavattoman sileähipiäinen iho. Suuret silmät kaarevine kulmineen ja tummine ripsineen erottuivat jyrkästi miellyttävän kalpeista, maukkaaseen kahvinjuontiin kutsuvista kasvoista. Sekä opettaja että oppilas olisivat ehkä mieluummin tulleet ystäviksi kuin pohtineet riitakysymyksiä. Tämän tunnelman vallassa Arvid olisi sovinnon säilyttämiseksi ollut valmis myönnyttelemään enemmänkin kuin vaadittiin. Mutta pastori ei vaatinut muuta kuin nipin napin Jumalan olemassaolon tunnustamista.

Elisabet oli kirkossa rippisaarnan ja ehtoollistoimituksen aikana. Hän oli mietteisiinsä vaipuneena eivätkä juhlahetken liikuttavat saarnat, messut ja urkujensoitto näkyneet millään tavoin vaikuttavan häneen. Kaiken päätyttyä Aleksander oli tyytyväinen ja keveällä mielellä. Hän puheli Arvidin kanssa naurahdellen ja sukkeluuksia laskien, niinkuin olisi tahtonut korostaa, että koko tämä tapaus oli hänen mielestään vain muodollinen pikkuasia, johon ei tarvinnut panna sen suurempaa huomiota. Tehty ja unohdettu.

Samoin suhtautui asiaan muukin maailma. Oli tapahtunut vain kaikille tuttu pieni muodollisuus, joka oli jokaiselle yhtä välttämätön täysien kansalaisoikeuksien saavuttamiseksi. Suhteissa ihmisiin, sekä vieraisiin että omaisiin, kirkkoon ja papistoon vallitsi taas rauha ja sula sovinto.

Ainoastaan Elisabetin ja Arvidin keskinäinen väli oli ikäänkuin liitoksistaan vähän höltynyt.

He huomasivat sen molemmat jo kirkosta tullessaan, ja kumpikin koetti parastaan saadakseen nuo liitokset entiselleen, mutta turhaan. Köykäisistä joutavuuksista ei voinut hakemallakaan löytää mitään puhelun aihetta, mutta totisista, sydämellä olevista oli ikäänkuin myöhäistä puhua ja niitä piti siis välttää.

He kulkivat äänettöminä ja omasta äänettömyydestään vaivaantuneina.

Ehkä kumpikin aavisti, että tämä asia ei ollut vielä tähän päättynyt.