XX. ALEKSANDER TARKOITUSTENSA PERILLÄ.

Aleksanderille oli perhe-elämä kuitenkin vain puolet elämää, niinkuin se tavallisesti on toimen ja julkisuuden miehille. Aamusta iltapuoleen asti hän oli virastossaan (Suomessa toimivan topografikunnan päällikkönä). Muun osan päivää hän usein vietti tieteellisissä kotitöissä istuen työpöytänsä ääressä myöhäiseen yöhön ja lepäillen vain kävelemällä edestakaisin huoneessaan. Lahjoiltaan ja taipumuksiltaan hän oli ennen kaikkea tiedemies, ja ehkä matemaattisten, fysikaalisten ja astronomisten seikkain tutkiminen tuotti hänelle suurtakin sielullista nautintoa.

Joka tapauksessa, "alakuloiset illat" perheen parissa ja tieto hänen suunnitelmiensa epäonnistumisesta poikien suhteen ei ollut hänelle koko elämä eikä päässyt sitä synkistämään joka puolelta, vaan toinen reuna oli avoinna mitä kirkkaimmalle päivänpaisteelle. Sieltä jo heloitti hänen sydämensä toisen, ehkä syvimmän, sisimmän toiveen täyttyminen: vapautuminen Venäjän palveluksesta ja oman maan palvelukseen siirtyminen. Tämän teki nyt mahdolliseksi Heidenin politiikka.

Tultuaan nimitetyksi Mikkelin läänin kuvernööriksi ja sinne saavuttuaan hän kohta ensi töikseen ja virkakuntansa suureksi mielikarvaudeksi teki suomenkielen lääninsä hallinnon viralliseksi kieleksi.

Saatuaan tämän asian sekä lääninvirastossa että maaseudun virkailijain kirjeenvaihdossa vakaalle pohjalle hänet vuoden kuluttua nimitettiin kuvernööriksi Kuopion lääniin, jossa hän heti pani toimeen saman jyrkän kielimuutoksen.

Neljättäkymmentä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin tässä samassa Kuopiossa ruotsalainen kuvernööri lakkautti Snellmanin Saima-lehden ja kaikki suomalainen kirjallisuus kiellettiin. Neljänäkymmentä vuotta sitten (Kuopion silloisen tuomiorovastin pidoissa) nuoren kadetin sydämeen syttyi oikeudentunnon pyhä liekki, joka ei sitten milloinkaan enää sammunut. Mutta vasta 50:n ikäisenä hän vihdoin pääsi lyömään ratkaisevan iskunsa vääryyttä vastaan. Silloin ei tosin enää hänen pieni äitinsä Aurora ollut näkemässä poikansa tekoja tässä armaassa Kuopiossa eikä onneksi ollut todistamassa myöskään sitä vihan raivoa, joka kaupungin vanhimmissa ja kunnioitetuimmissa perheissä nyt nousi hänen Aleksanderiansa vastaan.

Tämä viha, etsiessään itselleen tukea ja kannatusta mahdollisimman laajoista virkamiehistön ja sivistyneistön piireistä, koetti verhoutua kauniisiin laillisuuden, jopa isänmaallisuuden muotoihin. Sen vaikuttimena ei muka ollutkaan vastenmielisyys suomalaisuutta kohtaan, vaan se, että suomenkielen viralliseksi julistaminen oli pantu alkuun venäläisen kenraalikuvernöörin hallinnollisella luvalla eikä perustuslakien mukaisesti säätyjen aloitteesta. Tämä kaunis verho ei kuitenkaan voinut salata sitä ilmeistä tosiasiaa, että 80-luvulla fennomaaneja vastaan käydyn silmittömän kiihkeän taistelun pohjana oli sama suomalaisuuden inho, joka tuomiorovastin pidoissa 30 vuotta sitten, kysymyksen ollessa tyttökoulun suomenkielen tunneista, puhkesi mahtavan patruunan sanoihin: tarpeetonta! Sitä kieltä oppikoot tyttäreni karjakoilta!

Paljon oli sillä välin kuitenkin jo suomalaisuuden ystäviäkin Kuopioon kertynyt, lääninsihteerinäkin oli Aleksanderin sukulainen, suomenmielinen lakimies (Fabritius), papiston kannatusta mainitsematta. Mutta niin kiihkoisana kuin kaupungin vanhempien perheiden ja ruotsinmielisen virkakunnan viha Aleksanderia vastaan kytikin, oli "kansan" kiitollisuus ja rakkaus häntä kohtaan sitä ilmeisempi. Kaikkialla, minne ikinä hän tarkastusmatkoillaan tulikin, kaukaisinta Karjalaa myöten, otti rahvas hänet vastaan riemukasta myötätuntoa osoittaen, vaikkapa ruununvoudit ja nimismiehet eivät olleetkaan hurraahuutoja järjestämässä tälle kuvernöörille. Ja vanhoja ja nuoria talonpoikia kokoontui sankoin parvin hänen kokouksiinsa, joissa he liikutuksen kyyneleet silmissä ja hillitty riemu sydämessä kuuntelivat hänen suomalaista puhettansa, valtoinaan, välittömästi antautuen laajoihin keskusteluihin kuntiensa asioista, hänen uudistusehdotuksistaan, silloista, maanteistä, kaivannoista, järvien laskuista, vaivaishoidosta, yleisistä rakennuksista … ja pelkästä kiitollisuudesta kaikkeen suostuen.

Nykyisen kansanvallan aikoina lienee lukijan vaikea käsittää, mistä tämä ylenpalttinen kiitollisuus johtui. Eihän kysymyksessä oikeastaan ollut muu kuin oikeusvaatimuksen toteuttaminen, vääryydestä luopuminen, joka oli sivistyneen säädyn alkeellisimpia velvollisuuksia. Mutta mitään orjamaisuutta eivät nuo rakkauden osoitukset ja kiitollisuuden kyyneleet sentään merkitse. Täytyy ymmärtää, että kansa oli vuosisatojen kuluessa tottunut herrojensa muukalaisuuteen ja vieraskielisyyteen. Kun komeapukuinen kenraali astui heidän eteensä supisuomalaisesti puhuen, vilpittömästi haluten kuunnella heidän valituksiaan ja toiveitaan, välittömästi ja ilman tulkkia keskustellen heidän kuntansa ja lääninsä asioista, — se toki vaikutti kuin uskomattoman sadun muuttuminen todellisuudeksi, se oli ilmestystä, verhon iloinen katoaminen synkän nykyisyyden ja valkenevan tulevaisuuden väliltä.

Jos ihmiselämää täältä alhaaltapäin katsottuna voi pitää korkeuksiin sinkoutuvana kaarena, joka alkaa maasta ja päättyy maahan, niin varmasti oli tämä Kuopion kuvernööriydenkausi Aleksanderin elämänkaaren huippukohta. Hän oli saavuttanut sen tarkoitusperän, jonka oli itse jo nuorena itsellensä asettanut ja joka oli hänen elämänsä johtona säilynyt huolimatta kaikista oleskeluista vierailla mailla ja vieraiden tsaarien palveluksessa.

Tässä mielentilansa nousukaudessa hän sortumatta saattoi kestää sen ankaran iskun, minkä hänelle tuotti hänen vanhimman tyttärensä Elliidan (Liidan) kuolema, tyttö kun oli parhaassa nuoruuden iässä, morsiamena, kihloissa Uuden Suomettaren toimitussihteerin Janne Messmanin, siis mahdollisimman suositun tulevan vävyn kanssa.

Onnellisena voi hänen suhteensa pitää myöskin sitä seikkaa, että hän Kuopioon muutettuansa joutui niin kauas pois hänen arkaa mieltänsä vaivaavista ja loukkaavista helsinkiläisistä riitaisuuksista, jotka vaikuttivat hajoittavasti hänen vanhaan, rakkaaseen fennomaaniseen puolueeseensa. Vain ystäviensä kirjeiden avulla oli hänellä noista hyökkäyksistä ja sekasorrosta tietoja.

Aikaa ja oloja kuvaavana olkoon tässä julkaistuna hänen uskollisen, elinkautisen ystävänsä Yrjö Koskisen kirje hänelle Helsingistä Kuopioon.

"Helsingistä, Pääsiäispäivänä, Huhtik. 5 p. 1885.

Veli kulta!

Vaikk'en aivan tarkasti ota osaa valtiopäivätoimiin, on niistä kuitenkin sen verta työn lisäystä, että kirjeenvaihto aina lykkäytyy viikosta toiseen. Senpä tähden oletkin saanut odottaa vastausta rakkaaseen kirjeeseen. Minä olen tästä pitkävetoisuudestani sitä enemmän pahoillani, koska saatan hyvin ymmärtää, että se perheellinen suru, jolla Herra on Sinua etsinyt, näinä aikoina mieltäsi masentaa, niin että ystävällinen sana saattaa olla tavallista enemmin tervetullut. Kun ihminen seisoo tuon suuren arvoituksen edessä ja kääntyy omaan itseensä, olemuksen salaisuutta miettimään, tuntuuhan tämä maailma kovin kummalliselta. Elämän toimet tosin vähinerin haihduttavat kaipauksen, mutta joku arpi saadusta haavasta aina jääpi, ja hyvä onkin että niin jää. Sillä elämän katoovaisuus on semmoinen tosiasia, jota me myötäkäymisen aikana niin helposti unohdamme, salaamme itseltämme, koska tavallisesti katsomme sitä synkäksi, ikäväksi asiaksi. Vaan siihen ajatukseen täytyy itseänsä totuttaa, ja läheltä, kristinuskon valossa katsottuna, se ei todella olekkaan niin synkkä kuin ensin luulimme. Silmillemme silloin aukeaa maailmanjärjestys semmoinen, joka ei lopu tämän elämän kanssa, kehityssuunnitelma semmoinen, jonka yleisiä piirteitä voimme oivaltaa, vaikk'emme kaikkia yksityiskohtia tarkoin ymmärräkkään.

Olen usein Sinua ajatellut siitä asti kun kuulin tyttäresi sairaudesta ja kuolemasta, ja olen toisinaan ollut aikeissa Sinulle kirjoittaa joku lohdutuksen sana, mutta olen aina tuntenut kuinka köyhä ja kykenemätön siinä kohden olen. Nytkään en tiedä muuta neuvoa antaa kuin sitä, jonka uskonto tarjoo. En edes voi Sinulle siinä asiassa osoittaa jotakin theologillista kirjallisuutta; vaan jos kaipaat jotain, lue yksinomaisesti evankeliojen yksinkertaisia kertomuksia. Lue niitä vaikka juttukirjoina, historiallisina todistuskappaleina; jota enemmin niitä lukee, sitä enemmin niihin mieltyy.

Mutta jo muista asioista jutelkaamme. Kuopion yksityislyseon asia on ollut Senaatissa esillä ja siellä niin päättynyt, että enemmistö on kymmeneksi vuodeksi ehdotellut sille 29 000 mk, kaksi jäsentä, A. Mechelin ja muistaakseni Lerche, ainoastaan 18 000 mk, ja minä sekä Okerblom olemme kehoittaneet vähinerin lakkauttamaan laitosta sillä tavoin, että ensi lukuvuodella se saisi II:sta luokasta 2 500 mk ja III:sta-VII:stä luokasta 4000 markkaa kustakin (VIII:s luokka opetetaan yhdessä VII:nnen kanssa eikä siis tarvitse mitään) eli yhteensä 22 500 mk, mutta seuraavilta vuosilta vähennettäisiin yhden luokan apuraha, kunnes kaikki loppuisi. Tähän ehdotukseen kuuluu Heidenkin yhtyneen. Mutta varsin mahdollista on, että Pietarissa asia saadaan toiselle kannalle; arvattavasti af Frosterus koettaa vaikutustansa, minkä jaksaa.

Tulevan oktrojin suhteen voin Sinulle antaa joitakuita tietoja, vaikka ne tietysti vielä ovat salassa pidettävät. Se tuskin enää on salaisuutta, että W. v. Daehn tulee v. Kraemerin sijaan. A. Mechelin tulee myöskin lähtemään, vaikka sanotaan, ettei hän vieläkään ole itse pyytänyt eroa. Hän onkin kynsin hampain pitänyt kiinni portefeuille'stään; mutta ei taida auttaa. Kirkollisasiain päällikkyys tarjottiin ensin minulle; mutta minä en millään tahtonut luopua kamari-toimista, joihin nyt olen mitenkuten perehtynyt; ehdottelin Donner'in. Kun kuitenkin monien keskusteluin perästä huomasin, että Heiden ei suostunut Donner'ia esittämään, ja toiselta puolen hyvin ahkerasti koetettiin Lindelöfiä puolustaa, täytyi minun, vaikka vastenmielisesti, lupautua A. Mechelin'in jälkeläiseksi, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että joku suomenmielinen tulisi kamaripäälliköksi. Niin nyt taitaa käydäkin; sillä Ignatiusta on puhuteltu. — On tietysti vielä mahdollista, että mutkia ilmaantuu, joita ei saata arvata.

En voi sanoa, että omasta puolestani olen oikein tyytyväinen. Olen paljoa enemmin huvitettu aineellisesta edistyksestä kuin koulu- ja kirkko-asioista. Vaan sehän kumminkin on hyvä askele eteenpäin, jos Ignatius saadaan hallituskuntaan. Mitä v. Daehn'iin tulee, toivon minä hänestäkin hyvää, vaikka epäilemättä hänen käsityksensä vielä lienee enemmin venäläinen kuin suomalainen; rouva onkin puhdasverinen venakko ja lapset käyvät venäläisissä kouluissa. Vaan mies on itsessään suora ja selvä, eikä ole suinkaan vähäiseksi eduksi katsottava, jos hän vähitellen kodistuu ja mukautuu meidän käsityskantaamme; sillä hyvin luultavaa on, että hän ennen tai myöhemmin tulee Ehrnroothin sijalle.

Valtiollinen asemamme tähän aikaan ei ole suinkaan hauska. Venäjän valtiomiehet, sen selvästi huomaa, katsovat Suomenmaan joksikin abnormité'ksi, ja Bruun ei ole suinkaan se mies, joka ymmärtäisi semmoista katsantokantaa vastustaa. Hänessä on parvenu'n kaikki heikkoudet.

Tuttavistamme olisi syytä antaa Sinulle tietoja, jos vain nyt muistaisin niistä jotakin kerrottavaa. Meurman ei ole oikein entisessä kurasissaan; hänellä on ollut talonpoikaissäädyssä rettelöitä "Oinas" Castrén'in kautta ja paitsi sitä häntä rasittaa se parjaustulva, joka suomalaisissa maaseutulehdissä on häntä vastaan levitetty. Suomalaisessa leirissä onkin melkoinen hajous, toiselta puolen Kivekkäät, toiselta Rein ja Valvojalaiset, kolmannella vielä levottomat naiset, kaikki kulkevat omaa tietänsä. Löfgren ja Uusi Suometar koettaa pitää vanhaa kohtuullista suuntaa. Ja luullakseni tämä kuitenkin tulee johtoa pitämään, ainakin on Suomettaren tilausmäärä yhä karttunut.

Valtiopäivä-asiat tiedät sanomalehdistä, niin ett'en nyt niistä mitään puhu. Lopetan vain sillä toivolla, ettet minua unohda, vaikka joskus saat jonkin viikon vastausta odottaa.

Oma ystäväs Yrjö Koskinen.

Senaatti on hyväksynyt ehdotuksen, että kruunu tekisi etumaksun osakas-jaoista Kuopion läänissä. Asia menee tulevalla viikolla majesteetille."

Aleksanderin suomalaisuus oli hankkinut hänelle läänissään oikean "kansanmiehen" arvonimen, joka vieläkin elää monin paikoin Itä-Suomen vanhemman väestön suussa. Mutta niitä ominaisuuksia, joita nykyinen kansanvaltaisuus asettaisi semmoisen arvonimen ehdoksi, ei Aleksanderilla kylläkään ollut. Tässä merkityksessä kansanvaltainen tai edes kansanomainen hän ei ollenkaan ollut. Hän ei olisi milloinkaan istunut samalle penkille yksityisistä asioista rupattelevien talonpoikien kanssa. Seuratessani häntä kerran tarkastusmatkalla huomasin, että hänen kokouksissaan kaikki seisoivat, tai istui hän yksin muiden seistessä. Ilomantsin pitäjässä ollessamme hän kutsui kunnallislautakunnan esimiehen yksityisesti puheilleen. He keskustelivat salissa, kumpikin seisten, kun tulin sisälle. Pitäen tilannetta vähän kankeana minä, tultuani esitellyksi, avasin savukekoteloni tarjoten esimiehelle. Mutta kuvernööri rykäisi merkitsevästi ja esimies vetäisi kätensä pois.

Demokraattisuuden ja suomalaisuuden yhteenkuuluvaisuus ei suinkaan ollut mikään selviö vanhojen fennomaanien aikaan, niinkuin se oli myöhemmin. Snellman itse oli teoriassa ehkä enimmän demokraattinen heidän joukossaan. Mutta jo Koskinen oli monessa suhteessa ihanteiltaan toinen. Hän kirjoitteli varoittavia sanoja liiallista koulujenperustamismaniaa vastaan, peläten "sivistyneen köyhälistön" syntymistä, jonka selitti suureksi yhteiskunnalliseksi vaaraksi. Suomalainen vapaaherra, suomalainen kuvernööri, suomalainen maamarsalkka, senaattori — se kaikki kuului vanhojen fennomaanien ihanteisiin, mutta sellaiset saavutukset ajateltiin mahdollisiksi vain jo olemassa olevan sivistyneistön tai sen perheissä kasvatettujen jälkeläisten suomenmielisiksi kääntymisen avulla.

Voidaan ajatella, että joku kuningas täydestä sydämestään rakastaa alamaisiansa, että hän yöt päivät miettii, miten parhaiten palvella matalissa majoissa ja kaukaisissa korvissa asuvaa kansaansa ja että hänen rakkautensa on todellakin vilpitön, uhrautuvainen, jopa sydämellinenkin alhaisoa kohtaan. Mutta annapa, että tämä "alhainen" nostaa nokkansa pystyyn, nousee palatsiin ja alkaa uhitellen "vaatia" kaikkea, mitä kuningas on rakkaudesta vapaaehtoisesti tehnyt! Kuninkaallinen viha leimahtaa. Ulos palatsista! Telkien taa! Täällä on sinulle tilaa vain lakeijana!

Niin pienemmätkin herrat. Ja niin myöskin Aleksander. Hän ei voinut sietää nousukkaita. Sivistyneesti pyöriskelevä aliupseeri, herrasteleva talonpoika — ne olivat hänen kauhujansa, yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden aate hänen inhojansa.

Mutta "uudet aatteet" seurasivat Aleksander parkaa kuin ulvovat koirat, minne ikinä hän olisikin niitä väistänyt. Niinpä ne olivat vihdoin jo täällä Kuopiossakin hänen kintereillään.

Sillä täällä eleskeli juuri uusien aatteiden ja kaiken vapaamielisyyden kuopiolainen profeetta, kuuluisa kirjailija ja näytelmäin tekijä Minna Canth. Ja Elisabet tietysti kohta tutustui häneen, jopa piti häntä kaikkein hauskimpana tuttavuutenaan niiden lukemattomien kaupungin rouvien joukossa, joiden seurassa Elisabetin nyt olisi ollut esiinnyttävä kuvernöörin puolisoa edustaen.

Minna Canthilla oli suuri ja hyötyisä kangaskauppa aivan Snellmanin puiston (entisen Kustaa Aadolfin torin) ääressä. Hän itse asui lapsineen kodikkaassa huoneistossa, erillään kangaskaupasta, toisessa piharakennuksessa, ja hänen talonsa oli aina avoinna vieraille.

Bergbom oli hänet "löytänyt" ja kangaskauppiaasta tehnyt näytelmäkirjailijan. Hänen aatteellinen mielialansa oli näissä kirjallisissa puuhissa päässyt täyteen kukoistukseensa. Kun Bergbom taas saapui teatterinsa kanssa kiertueellaan Kuopioon ja jokin uusi näytelmän aihe oli välähtänyt Minna Canthin vilkkaassa mielikuvituksessa, he aivan hekumoivat keskustellessaan ja yhteisesti suunnitellessaan, miten Canthin kirjoittama luonnos nyt olisi oikein muovailtava ja näyttämölle asetettava. Hyvin oivaltaen ajan hengen ja teatteriyleisön maun Bergbom ei ollenkaan pannut vastaan Minnan meheviä sutkauksia, vaikka ne kohdistuivatkin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, vaan päinvastoin mielihyvän loiste silmissä ja suu mehellä kähisi: mainiota! mainiota!

Hänelle oli tietenkin teatteri ja yleisö pääasiana, mutta toinen oli kuvernöörin asema. Kun Minna Canth antoi näytelmänsä päähenkilön, lain ja oikeuden nimessä vangitun naisen, näytelmän loppupontena huudahtaa vangitsijoilleen kapinallisia, lakeja ja oikeutta halventavia sanoja, ja kun kaupungin arvovaltaisimmat isät yhdessä kirkollisten kanssa alkoivat vaatia kappaleen kieltämistä, ei kuvernöörin enää sopinut osoittaa mitään suosiota mokomalle kumoushengen lietsojalle, vaan rouva Canth jäi kuin jäikin kuvernöörin kutsulistoista pois.

Elisabet taas ei ollut sellainen ihminen, joka kuvernöörin rouvana olisi pitänyt edustusvelvollisuuksiaan ensimmäisessä sijassa ja suhteitaan ystäviinsä toisessa. Hän ei ottanut kaupungin hienon rouvasväen kuiskauksia kuuleviin korviinsakaan eikä liioin sukulaisten neuvoja, että seurusteleminen rouva Canthin kanssa oli hänen asemassaan muka sopimatonta, vaan jatkoi tuttavuutta kaikessa viattomuudessa kuvernöörin palatsin ulkopuolella, — seikka, joka ei suinkaan vähentänyt Aleksanderin henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä kirjallista kuuluisuutta kohtaan.

Aleksanderin vastenmielisyys riippui kuitenkin kokonaan vain rouva Canthin vapaamielisyydestä eikä olemuksesta, johon hän ei päässyt milloinkaan edes lähimain tutustumaan.

Minna Canth oli miellyttävä, valoisa, hyvin puhelias ja iloluontoinen olento. Ulkomuodoltaan hän oli täyteläinen, ja täyteläisyytensä vuoksi vähän raskasliikkeinen. Enpä muistissani voi kuvitella häntä muuten kuin istuvana joko keinutuolissaan tai sohvassa laajan pyöreän kahvipöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, aina hymyileväiset, ja tärkeän kysymyksen esiintyessä olivat kulmakarvat kyllä rypistyvinään, mutta ainoastaan kuin leikillä, sillä hän ei silloinkaan voinut olla hymyilemättä pelkästä keskustelemisen nautinnosta.

Pöydän reunat olivat aina täynnä odottavia kuppeja ja suuri kahvipannu kannettiin sisään tarpeen vaatiessa. Vieraita tuli ja meni. Jokaisen tulijan hän otti vastaan mitä sydämellisimmin, istutti eteensä ja kahvitteli. Itse hän sanoi juovansa kahvia päivän mittaan vähintään yhdeksän kuppia. Hänen ensimmäisiä kysymyksiään oli aina: no, onko mitään uusia aatteita, kertokaa, kertokaa!

"Tasa-arvoisuuden aate", sehän oli hänelle kaikkien aatteiden aate. Olihan Snellmankin puhunut ja kirjoittanut paljon sivistyneistön velvollisuudesta sulautua kansaan, mutta varmasti hän ei ollut tasa-arvoisuudella tarkoittanut samaa kuin nyt Minna Canth. Snellman oli teoriaa, Canth praktiikkaa: muutetaan olevat olot perustuksia myöten ja ollaan kaikki veljeksiä ja sisaruksia. — Jollei vieraiden joukossa ollut ketään näiden asiain selostajaa, puhuttiin vaikkapa naisliikkeestä, yhteiskasvatuksesta, vapaasta rakkaudesta tai muusta sellaisesta päivänkysymyksestä. Ellei saapuvilla ollut ketään, joka olisi näistäkin asioista keksinyt jotakin uutta sanoa, keskusteltiin uuden vapaamielisen lehden perustamisesta Helsinkiin vanhoillisen Suomettaren sijaan. Ja ellei siitäkään, niin käden käänteessä siirrettiin kaikki kupit pöydältä, kämmenet nostettiin pöydän reunalle, sormet hajoitettiin, peukalot yhdistettiin, naapurusten pikkurillit liittyivät toisiinsa, ja … syntyi suuri, salaperäinen äänettömyys. Pöytä vavahtelee, pöytä tekee jonkinlaisia narahtavia töytäyksiä, pöytä liikahtelee… Nyt täytyy koko seurueen jo nousta voidakseen seurata pöydän liikkeiden mukana ja ollakseen suuressa tungoksessa katkaisematta sormiketjun yhteyttä. Pöytä vie koko seuran jonnekin nurkkaan, ellei suorastaan kallistu seisomaan kahdelle jalalle tai rupea vinhasti pyörimään.

Näin Minna Canth huvitteli nuorisoa. Syntyi mitä kiinnostavin keskustelu henkimaailmasta, spiritismistä, semmoisista mahdollisuuksista, että vainajat asettuivat elävien yhteyteen, että he vastailivat heille tehtyihin kysymyksiin, että he vihdoin näyttäytyivätkin, että heitä melkein saattoi valokuvata. Tämä kaikki oli kovin hauskaa. Uusia maailmoita aukesi nuorisolle, uusia jumalia luvattiin, kaikki eli uudestaan, koko aika kukoisti Minna Canthin kodissa, uusi aika, nuorison aika…

Mutta osasipa hän valitussa seurassa olla totinenkin. Niinpä hän ja Elisabet usein keskustelivat samasta ihmisten välisestä "tasa-arvoisuudesta", ja silloin Minnakin koetti olla tosissaan. Hänen kasvonsa saivat melkein vaivautuneen näön, kun hän yritteli olla hymyilemättä ja pitää silmäkulmansa rypistyksissä, mutta ystävänsä Elisabetin tähden hän sen teki, ja he keskustelivat tuntikausia ja lopettivat vihdoin posket molemmilla kuumina.

Olipa olemassa myöskin syvä eroavaisuus kummankin näkemysten luonteessa. Jos olisi soveliasta verrata heitä toisiinsa, pitäisi ehkä sanoa, että Minna Canth otti tuon ihmisveljeysaatteen enemmän vain kirjalliselta kannalta, uutena aatteena, jonka pohjalta singahteli vanhoillisuuden pimeälle taivaalle hänen leimahtelevien ajatustensa ilotulitus. Sen vuoksi hän usein saattoi ikäänkuin vain leikillään sillä huvittaa nuorisoa ja lukijoitaan. Mutta Elisabetille oli kaikki tuo mitä syvintä totta ja kokonaan leikkipiirin ulkopuolella. "Jos Jumala ilmenee ihmisen omassa rakkaudessa lähimmäistä kohtaan" — ajatteli Elisabet —, "niin kaikki tuo ihmisten välillä vallitseva nöyryyden puute ja luokkaero on perin juurin jumalan tahtoa vastaan". Kirkollisten joukossa hän olisi kyllä löytänyt ihmisiä, jotka olisivat olleet halukkaat totisessa sävyssä puhumaan näistä asioista, mutta he sanoivat yhdestä suusta: ihmiset ovat kaikki tasa-arvoisia jumalan edessä, mutta maailman järjestyksessä on jumala itse säätänyt heidät keskenään eriarvoisiksi. Sen tähden oli Minna Canth ainoa ihminen koko Kuopion kaupungissa, jonka kanssa Elisabet saattoi tästä kysymyksestä keskustella. He olivat molemmat sitä mieltä, että moinen kirkollisten näkökanta oli perustuksia myöten väärä. Ja sitä paitsi Minna ei milloinkaan nostanut silmiään taivasta kohden, kun oli puhe rakkaudesta tai totuudesta tai vaikkapa jumalastakin, vaan käsitteli näitä asioita ihmisen luonnollisimpina ajatuksina ja tunteina, niinkuin Elisabetkin. Se teki heidät ystäviksi.

Minna Canthin tavallisimpia vieraita olivat myöskin Juhani Aho ja Kasper.

Juhani Aho eli siihen aikaan kokonaan käytännöllisissä sanomalehtimieshommissa. Hän oli niitä uusia nuoria miehiä (Eero Erkko, Ansas, Lyly y.m.), jotka olivat Helsingistä käsin löytäneet tiensä melkein kaikkien läänien pääkaupunkeihin toimittaakseen siellä maaseutulehtiä uuden ajan hengessä. Aho oli sitä paitsi erikoisesti liittoutunut Jonas Castrénin kanssa ja otti mielellään lehtiinsä hänen innoittamiaan paloartikkeleita, joissa käytiin rajua sotaa vanhoja fennoja ja erittäinkin Meurmania vastaan. Heidän ollessaan Minna Canthin luona ei siellä puhuttu mistään muusta kuin välttämättömyydestä perustaa pääkaupunkiin uusi lehti Suomettaren vastapainoksi. Tätä vastaista lehteä ajattelivat Minna Canth, Elisabet, Kasper, Juhani Aho, Erkko ja Arvid etupäässä vain vapaamieliseksi, jota vastoin Jonas Castrén ja sittemmin Lauri Kivekäs tamperelaisine ystävineen tahtoivat uutta lehteä vain jyrkän kieliohjelman toteuttamista ja suomettarelaisten kukistamista varten. Kaikissa tapauksissa, kuuluipa tähän seuraan niitä taikka näitä, oli sen alinomainen kiehunta Snellmanin puiston ääressä Aleksanderille liian vaikea sulatettava ja vain lähensi tulevaa katastrofia.

Kasperia Minna Canth suorastaan pelkäsi.

Kun Minna joskus tunsi menevänsä aatehurmioissaan liiallisuuksiin, vilkuili hän arasti Kasperiin ja pysyi verraten kohtuullisena.

Mutta kerran hän huomaamatta Kasperin läsnäoloa ahtautui kuvittelemaan, miten tulevaisuuden ihminen käyttää ravintonaan pelkkiä kemiallisesti valmistettuja pillereitä, miten hänestä on jäljellä vain pää ja hermosäikeet, miten koneet täyttävät hänen tahtonsa, miten hänen ei tarvitse enää kävelläkään, sillä hän lentää minne ikinä haluaa.

Silloin Minna äkkiä huomasi Kasperin, joka vaiti ollen muljotti häneen oven suussa. Minna pelästyi ja punastui korvia myöten.

— Niin, hän lentää! hän lentää! hän lentää! — huusi hän uhmaten Kasperin odotettua kritiikkiä ja ollenkaan aavistamatta, minkä suuren ennustuksen oli lausunut.

Mitä Kasperiin muuten tulee, niin hän ei ollut voinut täsmälleen toteuttaa elämänsä ohjelmaa: olla vastoin kaikkia ihmisten sovinnaisia vaatimuksia tulematta miksikään, se on, vain olla ihminen. Hänelläkin oli jo pieni -ksi, hänellä oli kielenkääntäjän toimi kuvernöörin virastossa, ja kun hän meni naimisiin nuoren opettajattaren kanssa, täytyi hänen, muutettuaan vanhempien kodista, ottaa oman talouden tueksi hoitaakseen kielenopetustunteja muutamassa koulussa. Hänen periaatteellisuutensa puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa, ettei hän kohonnut eikä milloinkaan edes pyrkinyt kohoamaan tätä yhteiskunnallista asemaa korkeammalle, vaan on kuin onkin tähän päivään asti pysynyt vain ihmisenä.

Hänen vaimonsa (jo kauan sitten vainaja) ja Elisabet olivat hyvin kiintyneet toisiinsa. Hän oli työmiehen tytär. Ja tietysti kohtalo, joka ajaa tasa-arvoisuuden asiaa tämän maan päällä, sommitteli asiat siten, että opettajattaren isän kuoltua tyttären lähin miespuolinen sukulainen oli äidin veli, joka taas oli ammatiltaan niin sanottu kivalteri, se on kuvernöörin ovenaukaisija ja tarkastusmatkoilla lisäksi vielä hänen kuskinsa. Siinä sitä oltiin.

* * * * *

Ei ollut kulunut vielä kuin enintään viisi tai kuusi vuotta Aleksanderin kuvernöörikaudesta Kuopiossa, kun yli läänin levisi huhu, että hän aikoo jättää Kuopion ja muuttaa kuvernööriksi Vaasan lääniin.

Tämä sanoma oli lääniläisille perin odottamaton. Joka suunnalta alkoi tulla hämmästyneitä kyselyjä ja hartaita kehoituksia päätöksen peruuttamiseen. Mitä mieltä se oli herättänyt sekä Aleksanderin lähimmissä sukulaisissa että muualla läänissä, näkyy ehkä parhaiten hänen veljensä, Kontiolahden rovastin kirjeestä, joka kuvaavana palasena olkoon tässä julkaistuna.

"Kontiolahti Lokakuun 24 p. 1888.

Rakastettu veli!

En malta olla parilla rivillä sinua lähestymättä saadakseni ilmoittaa hämmästykseni sinun pikaisesta poismuuttamisesta Savon sulo maisemilta, Karjalan kauniilta kankahilta, ja vielä sitte aivan oudoille maailmoille, jossa ruotsi on pääkielenä. Kummastelleet me vaan olemme täällä tätä päätöstäsi, mutta tottapa sinulla siihen lienee pätevät syyt. — Vaan kyllä kipeästi sydämeeni koski, kun kuulin ja luin sanoman tuosta. Arvelin: kun nyt tuo rakkain veljeni joutuu noin kauas täältä, niin tokkopahan enää tässä elämässä tavannemme toisiamme. Kun asuit täällä samassa läänissä, niin olitpahan kumminkin ikäänkuin kotiseuduilla, ehkä, valitettavasti kyllä, saimme harvemmin, kuin olisin sen puolestani suonut, tavata toinen toisiamme. Mutta nyt — tiesi Jumala — jos ja milloin se tapahtuu.

Onkohan sinun nyt niin pikaisesti muutto tehtävä, ettet enää ennätä käydä täällä edes jäähyväisillä; jos sievä rekikeli tulisi, niin pianhan tuon reissun tekisit; saisimme siten vielä kerran johdattaa mieleemme entisiä, suloisia aikoja, jolloin isän ja armaan äitimme kotona yhdessä piimää pistelimme ja kattilapaistista "nuora lihaa" söimme, ja "maitopartana pahaisna piimäsuuna pikkaraisna" juoksentelimme pitkin Hovilan pihoja ja Kymenniekan kukkuloita — — voi niitä suloisia lapsuuden aikoja, semmoiset ajat eivät koskaan palaja jälleen, eivätkä unohdu.

Mutta mitäs niistä sitten muistelee. Siinäpä se on — kun ei jaksa unohtaa, niin minkäs sille tekee. — —

Suuren mielipahan on poismuuttosi synnyttänyt täällä sekä herroissa että talonpojissa; jokainen kyselee: "miksi, miksi!" Miksi heitti niin monet hyvät alulle pannut työt kesken? ja kuka niitä jatkaa? eikö hän ole veljelleen mitään virkkanut syistä, jotka ovat hänet tähän pakottaneet? — Minun on siihen täytynyt vastata: ei! en tiedä mitään! Ja enhän minä tarvitsekaan tietää. Sen vaan tiedän, että suuren mielipahan ja ikävän on tämä poismuuttosi synnyttänyt Iidassani, joka sinua rakastaa kuin omaa veljeänsä, ja minussa.

Mutta Jumalassa on juoksun määrä ja hänen kädessään onnemme ohjakset — olen vakuutettu, että tämäkin on hänen tahdostansa tapahtunut. — Siis olkoon hän, rakas veli, kanssasi ja ohjatkoon tiesi niin, että kuten tähänkin asti, uudessa toimessasi pidät rakkaan isänmaamme parasta silmämääränäsi, sitä toivoo sinun rakkain veljesi

Klas.

Iida ja Saimi lähettävät sinulle sydämellisimmät terveisensä. Sano myöskin terveisiä Roralle ynnä muille."