XIII. VOUDIN TUUMAT TOTEUTUMASSA.

Vieremän ja kaikkien sen asukkaiden, koko kylän, sahojen, tiili- ja kalkkitehtaan työväen, talonpoikien yhtä hyvin kuin herrasväkienkin hämmästys oli yhtä suuri ja sanoin kuvaamaton, kun eräänä marraskuun sumuisena päivänä (noin viikon verran siitä, kun Kurikka oli lähtenyt) Virkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, tuo pieni mies, jolla tähän asti oli ollut sanomista vain työväentalolla ja joka ei kunnan yleisissä asioissa merkinnyt mitään, yht'äkkiä alkoi käyttäytyä niinkuin olisi ollut koko seudun yksinvaltainen diktaattori.

Hän kävi taloissa määräämässä, mitä töitä sai tehdä ja mitä ei saanut. Huomisesta päivästä asti hän kielsi mitään peltotöitä tekemästä, ei luvannut halkoja hakata, ei kuormia ajaa, ei valjastaa hevosia kääsien eteen eikä mitenkään muutenkaan talon haltijoita palvella. Navetassa lupasi lehmät lypsää ja vedet ajaa, mutta jos heiniä puuttui, ne oli ennen huomista ajettava. Mitään sisätöitä ei myöskään saanut tehdä, vaan palvelijoilla oli oleva sama vapaus kuin köyriviikkona.

Vouti meni kohta tiedustamaan toisista taloista, mutta kun sielläkin puheenjohtajan kätyrit olivat antaneet juuri samanlaiset käskyt, oli vouti täynnä ihmetystä, jopa kiukkuakin, sillä juuri huomenna hän oli aikonut aloittaa takaniityn kynnön, joka oli myöhästynyt ja helposti jäi kyntämättä maan alkaessa mennä routaan.

Fatjaan isäntä oli kyllä koettanut lähemmin tiedustella asiaa, mutta puheenjohtaja oli ollut niin tärkeän näköinen ja harvasanainen, ettei siitä mitään selkoa tahtonut saada. Oli silmät puoliummessa vain viittoillut kädellään, niinkuin keisarit kuvissa ja muistopatsaissa, ja hokenut: suurlakko, suurlakko, hevoset talliin, rukit seisomaan!

Kuka semmoista ymmärsi?

Huomisen koitossa vouti siis nosti isonauran reelle, valjasti Perhon ja Tuiman eteen ja ajoi takaniityn kynnökselle.

Ei hän ollut kovinkaan monta vakoa kyntänyt, kun metsästä päin tuli siihen se pitkä suutari Linti, hänkin ihmeissään ja kirota napostellen. Hän tuli kirkonkylästä päin Lohtajannummelta eikä ollut saanut nahkoja moniin odottaviin tilauksiinsa. Kaikki kaupat oli suljettu ja vanhan Hillnerinkin nahkapuodin ovella oli kanki poikinpäin. Kun Linti oli mennyt sisälle keittiön kautta, olivat siellä piiat vain iloisesti juoneet kahvia ja nauraneet hänen tietämättömyyttään, sanoen: ei nyt uskalleta kauppaa tehdä, herratkin ovat lakossa.

Vouti ei ymmärtänyt mitään, ja oikein hänen päänsä alkoi mennä sekaisin.

— Suurlakko, suurlakko, näes, — koetti Linti selittää.

Vouti kimmastui.

— Mikä helvetin suurlakko! Eikö saisi talon töitä tehdä!

Samassa juoksi kotoa päin toinen Vieremän miehistä, Janne, ja hänkin alkoi hokea: hellitä jo helkkarissa hevoset, suurlakko, suurlakko!

— Saatanan puheenjohtaja, — murahti vouti, sylkäisi kouraansa ja tarttui auran kurkiin.

Hevoset, vainuten kyntäjän kiukun, lennähtivät ripeään käyntiin.

— Seisauta, hyvä mies, kenraalska kielsi.

— Ei ennen kuin sahanpilli soi!

— Sahanpilli! Sitä saat odottaa. Puheenjohtaja on pysäyttänyt kaikki tehtaat, ja miehet ovat Tietolassa kokousta pitämässä.

Vouti veti hevoset seisomaan ja kuulosteli. Ei todella kuulunut mitään tehtailta päin, mistä muutoin aina kuului kalkkimyllyjen jyske, sahojen sohina ja lautojen läiske. Hiljaa kuin sunnuntaina. Kaikki elämä kuin kuollut.

Voudilta putosivat ohjakset käsistä.

Janne yhä vain selitteli:

— Se on suurlakko, näes, suurlakko se on. Herratkin ovat lakossa. Soittivat Helsinkiin ja seisauttivat, ennen kuin puheenjohtaja oli käskenytkään. Helsingissä poliisitkin kuuluvat olevan lakossa.

Nyt Lintikin puuttui puheeseen.

— Jaa-a, vai poliisitkin! Sitäpä minä ihmettelinkin, kun meidän vallesmannilla oli sivelilakki päässä, käyskeli katuväen seassa ja jutteli niinkuin muukin ihminen. Vai että poliisitkin! No nyt sitten loppuu herrain valta!

Janne yhä vain hoki voudille:

— Ymmärrätkö sinä? Se on suurlakko, suurlakko!

Mutta vouti ei enää kuunnellut ketään. Äkkiä hän oli ymmärtänyt kaiken. Hänen kasvonsa olivat saaneet erittäin lempeän ilmeen, silmät hymyilivät sanomatonta hyväntahtoisuutta säteillen, niinkuin ne varmaan olivat hymyilleet silloin, kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt hänelle esikoisen.

Sanaakaan sanomatta, koska toiset eivät kuitenkaan olisi mitään puhetta ymmärtäneet, hän riisui hevoset valjaista ja lähti taluttamaan niitä kotiin päin.

Tupaan tultuansa hän oli peseytynyt ja pukeutunut pyhävaatteisiinsa. Hymyillen ja nyökytellen kenraalskalle päätään hän ikäänkuin tahtoi sanoa hänelle: no nyt on käynyt niinkuin minä olen sanonut, enkös minä sanonut: yht'aikaa!

Ja Elisabet kohta arvasi, että vouti tarkoitti sen ajan nyt tulleen, jolloin ihmiset merkin saatuaan pysähtyvät töissään ja toimissaan, riisuvat aseensa, muuttavat mielensä, ja koko maailma ikäänkuin luodaan uudestaan hyväntahdon, veljeyden ja rauhan pohjalle.

Vouti ei puhunut mitään, siihen oli hetki melkein liian juhlallinen. Kaikki olikin oikeastaan sanottu tuossa entisiä puheita mieleen johtavassa katsahduksessa ja hymyssä. Kenraalska kyllä ymmärsi hänet sanoittakin.

Eikä Elisabet hennonutkaan häiritä sitä suurten aavistusten onnea, joka näytti vallanneen hänen rakkaan voutinsa. Kesken hommiensa hän hymyili vastaan, vaikkei voinutkaan kauan katsoa voutia silmiin, niinkuin tämä olisi tahtonut. Muutaman päivän perästä se kävi jo luontevammin.

Elisabet ajatteli: — "Kuka tietää! Entäpä jos tämäkin lakko, vaikka Kurikka tarkoittaakin sillä tsaarin avustamista, — vaikka Kock onkin vallankumouksellinen ja kaikki olisi vain heidän shakkisiirtojaan, ja vaikka Suomen porvariston onnistuukin käyttää sitä entisten olojen palauttamiseksi, — entäpä jos tämäkin lakko vain edistää sitä aatteellista tulevaisuuden lakkoa, jota ei enää tehdä minkään valtiollisten tarkoitusten vuoksi, vaan omantunnon vaatimuksesta!"

Junat olivat kaikki pysähdyksissä ja hevoskyytejäkään ei saanut tehdä, mutta sentään tuli joka päivä sanantuojia Helsingistä käsin, jotka kertoivat asiain menosta. Tuhatlukuisissa laumoissa ihmiset liikkuivat siellä ilman mitään järjestyksen valvontaa, ainoankaan poliisin näkymättä, ei missään juopottelua, ei ainoatakaan rikosta, ei vähintäkään vallattomuutta nyt jo lähes kokonaiseen viikkoon!

Ja vähänkö Elisabet sai omin silmin nähdä omassa kylässään! Täydellinen rauha vallitsi kaikkialla. Pihoilla ja teillä ihmiset kuljeskelivat tai seisahtuivat ryhmiin, sovussa ja yhteisymmärryksessä kaikki, herrat ja työläiset, rouvat ja mummot keskustellen näistä ihmeellisistä tapahtumista. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä.

Se oli kaikille kuin suurta juhlaa. Elämän tavallinen juoksu, sen jatkuvaisuus oli keskeytynyt. Aivan kuin olisi pimeyden jälkeen hierottu silmiä ja uudessa valossa saatu nähdä tuhansia ennen tuntemattomia ystäviä, jotka vain hakivat tilaisuutta saadakseen palvella toisiaan ja osoittaa rajatonta uhrautuvaisuuttaan yhteisyyden hyväksi.

Ei kukaan tiennyt, mitä tänään, mitä huomenna, mitä seuraavanakaan tuntina oli tapahtuva. Ja kun jokainen tunsi, että saattoi tapahtua melkein mitä hyvänsä, koetti jokainen lähestyä juuri niitä, joista hän oli ennen ollut yhteiskunnallisesti kaikkein etäimpänä tai muuten vieraimpana. Näinä ihmeellisinä päivinä, jolloin ei ollut olemassa mitään valtaa, mikä olisi suojannut henkeä tai omaisuutta, ihmiset rakastivat toisiansa ikäänkuin aavistaen, että ainoastaan niin toisiinsa suhtautuen voi tapahtua hyvää.

Ja Elisabet alkoi jälleen toivoa, niinkuin oli toivonut passiivisen vastarinnan aikana.

Mutta Helsingistä alkoi jo tulla sanomia, ettei siellä sopu herrojen ja työväen välillä enää ollutkaan eheä, vaan oli noussut taistelu vallasta. Tietysti, — ajatteli Elisabet, — sillä sitkein usko ihmisessä ei ole usko rakkauteen, vaan väkivaltaan. He eivät usko, että ilman komentajaa voisi elää viikkoa kauemmin, ja rupeavat taistelemaan vallasta.

Kurikkaan, joka tosin oli ollut suurlakon oikea julistaja, ei työväki eikä porvaristo voinut yhtyä. Hän kadotti kohta johtaja-asemansa, sysättiin syrjään, ja hän häipyi tietymättömiin niinkuin kuiva lehti, jonka myrsky riuhtaisee puusta.

Kock sitä vastoin valittiin "kansalliskaartin" päälliköksi. Tämä kaarti oli muodostettu työväen omasta keskuudesta, ja sen tarkoituksena oli ylläpitää järjestystä, jota kylläkään eivät häirinneet kadulla liikkuvat ihmiset, vaan sitä enemmän vallasta taistelevat puolueet. Kock hallitsi poliisikamarin huoneistossa ja hänellä oli miltei ylivoimainen tehtävä hillitä sinne tunkeutuvien eri puolue-edustajain vaatimuksia, vallankumouksellisten niinkuin porvarienkin.

Ruhtinas Obolenski, joka oli kenraalikuvernöörinä, pakeni lopulta suureen, sataman vesille ankkuroituun venäläiseen sotalaivaan, jossa hän lupasi ottaa vastaan puolueiden edustajat neuvotellakseen tilanteesta ja siitä raportista, joka hänen oli lähetettävä keisarille Pietariin. Mutta nämä neuvottelijat olivat keskenään riitaisia, puhuivat ja huusivat kaikki yhtaikaa ja esittivät asioita, jotka olivat ruhtinaalle niin epäselviä, että hän ei lopulta keksinyt muuta keinoa kuin hankkia herroille luvan matkustaa henkilökohtaisesti Pietariin ylimpien valtamiesten puheille.

Matka tehtiin meritse, koska lakko yhäkin vallitsi rautateillä.

Niin suuri oli venäläisten hallituspiirien pelko vallankumouksen mahdollisesta puhkeamisesta, ettei Suomessa voitu käyttää tänne sijoitettua, kumouksellisilla aatteilla kiihotettua venäläistä sotaväkeä, vaan se pysyi kaiken aikaa passiivisena. Toiselta puolen arvailtiin, että mahdollisesti venäläiset hallitusmiehet yhä vieläkin odottivat Suomen työväen asettumista tsaarivallan puoltajaksi vallankumousta vastaan.

Hämmästys ja sekasorto oli joka tapauksessa Pietarissakin niin suuri, että lähetystön tehtävä onnistui täydellisesti, ja molemmat päävaatimukset: (porvarien puolelta) entisen autonomian ja hallitusmuodon palauttaminen ja (työväen puolelta) yleinen, rajoittamaton äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta, luvattiin.

Lakko julistettiin päättyneeksi.

Kun palattuani Helsingistä kerroin Elisabetille näistä tapahtumista ja kuvasin lakon suurenmoista alkurauhaa, Matin esiintymistä Rautatientorilla lakonjulistajana kymmentuhatlukuisille väkijoukoille, suunnattoman, punakeltaisen leijonalipun kohoamista asemahuoneen viirisalkoon, aseettoman poliisikunnan ilmestymistä yleisön keskuuteen ilmoittamaan lakkoon yhtymisestään ja sitten tuota intohimoista valtataistelua, sanoi Elisabet, välittämättä autonomiasta ja äänioikeudesta:

— No, ja pilasivat kaiken!

Vouti taas, vaikka olikin aluksi huolestunut puolueriitaisuuksien syntymisestä, meni kohta sen viisaan suutari Lintin luo, ja täältä hän palasi vieläkin säteilevämpänä kuin oli ollut lakon alkaessa.

Linti oli selittänyt hänelle, mitä se "yleinen äänioikeus" ja "yksikamari" oikeastaan merkitsivät. Lintin mielestä se nyt vasta olikin tulossa se oikeuden ja vapauden aikakausi, kun työväkikin sai äänestää. Sillä työväkeähän oli monta vertaa enemmän kuin herroja, ja hullujako me olisimme, ettemme osaisi omaksi eduksemme äänestää! Nyt oli vain kaikkien liityttävä yhteen ja järjestäydyttävä, niinkuin puheenjohtaja oli sanonut.

Tämän ajan jälkeen Linti, joka oli ollut alkujaan erittäinkin vaimonsa vaikutuksesta jumalinen kirkossakävijä, heitti haudantakaiset asiat vähemmälle, ja hänet valtasi kiihkeä maailman parantamisen into, niin etteivät hänen ajatuksensa enää voineet vaeltaa muualla kuin tämän näkyväisen maailman asioissa. Ja paljon, paljon voi vanha suutari tullakin ajatelleeksi, kun hän päivät pääksytysten istumistaan istuu paikoillansa jakkarallaan, maailman pyöriessä kiireissään touhuten hänen ympärillään. Heti talvipäivän alkaessa kallistua iltaan hän kuitenkin heitti nahat, lestit ja pikilangat käsistään ja vaelsi työväentalolle, Tietolaan, jonka avarassa, valoisassa salissa sosialistit pitivät kokouksia, kiihkeästi pohtien valtiollisia kysymyksiä.

Pitkä Linti avasi kokouksissa usein suunsa lausuakseen mielipiteensä asioista, mutta eipä ollut sitä kysymystä, jonka ainoana lopputuloksena ja ratkaisuna hän ei olisi pitänyt juuri samaista työväen tulevaa äänioikeutta. Mutta kotonaankin suutarintöitä tehdessään, jos joku asiakas sattui tulemaan, ei kauan kestänyt, kun Linti oli jo taaskin selittämässä äänioikeuden suurta merkitystä. Häneltä tiedusteltiin usein suullisten vuokrakontrahtien pitäväisyyttä, mutta nyt hän ei enää ruvennutkaan vetoamaan lakipykäliin, vaan sanoi kohta: älä sinä köyhä saatana semmoisista enää välitä, mutta tiedätkös sinä, mitä se työväen äänestysoikeus merkitsee? Ja pitkään ja perusteellisesti selitettyään, mitä se merkitsee, hän sanoi: kun se laki tulee voimaan, niin kyllä sitten sinunkin asiasi selvitetään, ohoh!

Niinpä siis voutikin, joka oli mennyt Lintin luo ja väittänyt, ettei mitään hyvää voi syntyä, elleivät sosialistit nyt, juuri tänä aikana, kaikki yhtaikaa päätä hajoittaa punakaartiansa ja ikipäiviksi luovu aseihin turvaamasta, sai kuulla Lintin mehevät selitykset köyhälistön äänestysoikeudesta ja sen kaikkivoivasta merkityksestä. Hän nauroi sekä kenraalskan mielipiteelle, jonka mukaan asia oli jätettävä jokaisen omantunnon varaan, että myöskin voudin ajatukselle yleisen merkin antamisesta. Hän selitti, kuinka mahdottomia sellaiset yritykset olivat, ennen kuin köyhälistö oli päässyt äänestämään. Mutta kun se on kerran tapahtuva, — sanoi hän, — kas silloin vasta voi punakaartikin olla tarpeeton ja kaikista aseista voidaan luopua — jos köyhälistö niin äänestää.

Keskusteltuansa useita tunteja Lintin kanssa voutikin tuli siihen järkähtämättömään päätökseen, että aseitten hylkäämistä ei voida suinpäin toimittaa eikä ikuista rauhaa saada aikaan, ennen kuin köyhälistö pääsee äänestämään, ja että kunnes tämä tapahtuu, sosialisteja on tuettava vaikkapa kaartinkin avulla.

Tätä mielenmuutostaan hän ei tosin hennonut kenraalskalle tunnustaa, ja puheen kallistuessa siihen suuntaan, että työväen turvautuminen asevoimaan oli yhtä hylättävää kuin porvarienkin, hän edelleen oli myönnyttelevinään sanoen tuon tuostakin: joo … joo … vaikka itsekseen piti työväen kaartia ihan välttämättömänä näissä oloissa. Tämä kierous kenraalskan edessä oli voudista itsestäänkin sangen epämiellyttävää, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että kaarti oli — kuten Linti sanoi — välttämätön vain toistaiseksi ja että köyhälistön päästyä äänestämään kyllä aivan ensimmäiseksi äänestetään kaikki aseet mereen heitettäviksi.

Voudista tuli sosialisti.

Hän alkoi usein käydä Tietolassa, joten häntä ei aina lauantai-iltoinakaan enää näkynyt Vieremän lukutuvan laulu- ja esitelmätilaisuuksissa.

Saatuaan oman komean työväentalonsa valmiiksi sosialistitkin tietysti lakkasivat käymästä Vieremän lukutuvassa, jossa oli sekä ahdasta että vähän pimeää, puhumattakaan siitä, että sen henki alkoi heistä tuntua "voitetulta kannalta" nyt, kun suurlakon jälkeen sosiaalidemokratia oli kohoamassa ennen aavistamattomiin saavutuksiin. Jos joku lauantai-illoin vielä eksyikin vanhaan lukutupaan, eivät häntä enää tyydyttäneet ne laulut, joita oli siellä käytetyssä laulukirjassa, semmoiset kuin "Honkaen keskellä" tai "Mun muistuu mieleheni" tai "Mistäs tulet, kustas tulet" tai "Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!" tai edes "Pojat kansan urhokkaan", vaan heillä oli uudet laulukirjat, joihin oli koottu Marseljeesit ja Internatsionaalet, joissa puhuttiin "sorron yöstä" ja herrojen läheisestä kukistumisesta, ja he lauloivat uusin sävelinkin.

Yhteistä onnea, hyvinvointia, varakkuutta luvattiin Tietolassa köyhälistölle, jos se vain liittyy yhteen ja järjestäytyy. Kukapa olisi enää Vieremässä kuunnellut Tolstoin satuja, että maailman onnellisimmaksi havaittiin mies, jolla ei ollut edes paitaa!

Kun Vieremän lukutuvan esitelmiä eivät enää saapuneet kuuntelemaan muut kuin vanha Sarénska ja jotkut toiset mummot, lopetettiin sen iltakurssit, lainakirjasto lahjoitettiin työväenyhdistykselle ja siirrettiin Tietolaan.

Tämä tapahtui muutama vuosi jälkeen epäonnistuneen Viaporin kapinan. Kock oli paennut Amerikkaan, kapinalliset upseerit oli ammuttu. Mutta vielä entistäkin kiihkeämmin alkoivat venäläiset kumoukselliset nyt tehdä aatteistansa propagandaa sekä sotaväen keskuudessa että sosialististen työväenyhdistysten piireissä. Ja onnistuneen suurlakon kautta voimansa tuntoon päässyt Suomen työväenluokka, joka jo alkoi huomata, ettei pelkkä "äänestysoikeus" ollutkaan riittävä hankkimaan ylivaltaa tälle luokalle, osoittautui kumoukselliselle kiihotukselle sangen kiitolliseksi vaikutusalaksi.

Sen vuoksi Vieremän lukutupakin ja sen henki, joka niin lahjomattomasti tuomitsi paitsi voimassaolevan väkivallan myöskin sen väkivallan, jota kumoukselliset valmistelivat, kävi tietolaisille yhä vieraammaksi, kunnes eristäytyi aivan erilleen, jäi yksikseen ja lakkasi olemasta.