XIII. ALEKSANDER VOIMISTELEE.

Omituista oli, että keskelle sitä harmia ja tuimaa katumusta, joka tuon vasten Aleksanderin kaikkia suunnitelmia ja päätöksiä tapahtuneen käynnin johdosta ja erittäinkin tuota tyhmää väittelyä muistellessa raateli hänen mieltään, oli jäänyt myöskin jokin miellyttävä läikkä, joka valoi suloista lievennystä katumuksen kirvelevään pätsiin.

Mikä ihmeen asia se saattoikaan niin epämiellyttävät muistot muuttaa siedettäviksi, jopa viihdyttää ja saada yhä uudestaan ottamaan pohdittavaksi tuon illan tapahtumat? Kohta oli jo viikko siitä illasta vierähtänyt ja yhä hän otti aamuin illoin ajatellakseen kaiken alusta loppuun ennen kuin hyökkäsi vuoteestaan tai vaipui uneen. Miellyttävä läikkä väikkyi kuin peiliheijastus sinne tänne kaiken kamaluuden yli, sulostuttaen ja keventäen.

Hän tutki tutkimistaan mitä tuo saattoi merkitä ja mistä se johtui. Omituista kyllä, sillä oli oikeastaan värinsäkin. Se oli hyvin tumman sininen eli gredliini, ja siinä oli ylt'yleeasä pieniä valkoisia pyörylöitä, joten se muistutti jotakin musliinivaatetta.

Mutta kun Aleksander yht'äkkiä huomasi, että Elizaveta Konstantinovnalla oli ollut koruton puku juuri sellaisesta vaatteesta, hyökkäsi hän vuoteesta siinä silmänräpäyksessä. Tämähän oli jo liikaa, ajatteli hän. Eikö hän ollut kiven kovaan päättänyt olla ajattelematta Elizaveta Konstantinovnaa, ja eikö siinä asiassa ollut erinomaisesti onnistunutkin? Ja nyt tullaan musliinihameen muodossa! Hän alkoi tarmokkaasti voimistella.

Voimistelussaan hän noudatti säännöllistä, joka liikkeen suhteen tarkasti määrättyä kaavaa. Siihen kuului paitsi tavallisia käsien ja jalkain ojennusliikkeitä 1) polvien notkistus, kädet lanteilla, 2) toisen jalan oikaiseminen eteenpäin ja toisella nouseminen asentoon. 3) Vartalon taivutus taaksepäin, kädet lanteilla, kiertäminen vasempaan, sitten oikeaan, 4) samanlainen niskan ja pään kiertely. 5) Jalat hajalle, voimakkaita hakkuuliikkeitä ojennetuin käsivarsin ja yhtynein kämmenin, ylhäältä alas jalkojen väliin.

Kun hän nousi asentoon tästä viimeisestä liikkeestä, oli hänen hengityksensä rajun kiihtynyttä, pää punaisena veren voimakkaasta syöksystä ja mielen iloinen uudistus antoi tavallisesti ilmaisunsa jossakin mehevässä Glunttien sävelmässä.

"Drick ur ditt glas, se döden på dig vä-äntar!"

Katkelma puhui kuolemasta, mutta tuota mehevää "vä-äntar" oli kerrassaan hytkähyttävän iloista laulaa.

Tällä kertaa laulahdus jäi kuitenkin tulematta, sillä Aleksander oli tyytymätön voimisteluunsa. Hän ei näet ollut voinut estää ajatustensa palautumista musliinivaatteeseen, vaan pään kiertyessä ja viipyessä vasemmalle taivutettuna hän oli ehtinyt lyhyesti toistaa mielessään kaiken mitä Jelizaveta Konstantinovna oli väittelyssä hänen puolustuksekseen sanonut.

Täytyi ottaa ankarampaa voimistelua.

Hänellä oli rautatanko riippumassa kahden köyden varassa ja siinä hän tarpeen tullen teki sangen vaikeita ja voimiakysyviä liikkeitä vapaiden liikkeittensä lisäksi. 24 kertaa hän saattoi vetää leukansa tankoon kiinni käsiä koukistamalla. Sen suoritettuaan hän käsien välitse pujottautuen veti selkänsä poikittain tangon päälle ja joko kohottautui tangolle istumaan tai laskeutui riipuksiin käsiensä varaan, josta hyppäsi maahan polviennotkistusasentoon.

Ja jos omavaltaiset ajatukset sittenkin kiertyivät musliiniin, tahtoi hän niiden suhteen käyttää toista suunnitelmaa. Hän aikoi kurittaa koko tuota perhettä mitä ankarimmalla arvostelulla.

Koko perhe oli ilmeisesti alusta loppuun pelkkää Koljaa, suvustaan, isänmaastaan ja mistään uskonnosta välittämätöntä, jonkinlaista taiteilijarotua, joka ei huolehtinut edes puvuistaan. Onko kuultu, että paronin ja kenraalin vanhin tytär omana syntymäpäivänään, satalukuisten vieraiden läsnäollessa esiintyy ihan suorassa ja mitä halpahintaisimmassa musliinipuvussa, tukka sidottuna nauhasella pään taakse? Kiireestä kantapäähän ilmeinen Kolja, hänen toisintonsa, itse Koljaakin koljempi!

Näitä hän mietti istuessaan tangolla, joka äskeisen liikkeen jälkeen vielä vähän keinui. Sitten hän keikautti polvien varassa selälleen ja tuli seisaalleen maahan.

Tätä ankaran arvostelun keinoa hän käytti sitten koko päivän työskennellessään yleisesikunnan virastossa, jos vain ajatusten puolelta jotakin omavaltaisuutta sattui ja jos miellyttävä läikkä alkoi uudelleen välkehtiä. Siellä ei ollut paljon aikaa syrjä-ajatuksiin. Selittämätön oli hänelle vain se omituinen keveys ja iloisuus, jolla hän tänään käsitteli kaikkein ikävimpiäkin virka-asioita. Kaikki oli kuin hauskaa leikkiä vain. Hän puhui sukkeluuksia virkatoveriensa kanssa ja sai hyvälle tuulelle koko osaston.

Työajan päätyttyä hänessä heräsi kaukainen epäluulo tätä hyvätuulisuutta vastaan. Aivan äkkiä ja odottamatta se heräsi kotimatkalla, joten Aleksander päätti mennä mielensä haihduttamiseksi balettia katsomaan. Ja seuraavina iltoina hän aikoi käydä oopperoissa ja keisarillisissa teattereissa.

Myöhään illalla saavuttuaan kotiin ranskalaiseen hoitolaansa hän päätti ryhtyä kirjoittamaan äidille pitkää kirjettä ja vetikin jo esille äidin kirjeistä sen, johon nyt oli vastattava, kun huomasi, että hänen työpöytänsä toiseen kynttilään oli puhkaisemalla pujotettu paperiarkki, nähtävästi jotta hän sen kohta huomaisi.

Paperiin oli ilmeisessä kiireessä töhritty seuraavaa:

"Rakas Aleksandr, olin luonasi sinua tapaamassa. Omasta ja sisareni puolesta pyydän sinua laskiaisajolle Tsarskojeen. Lupaavat hauskaa. Lähtö tapahtuu meiltä klo 11 a. p.

"Kolja."

Ajatuksiinsa vaipuneena hän tietämättä mitä teki otti pöydältä suuret saksensa ja leikkeli paperin vaivaavasti epäsuorat kulmat säännöllisen suunnikkaan kulmiksi, rutisti myttyyn reunat ja vei uuniin. Sitten hän kauan oikoili sitä paperin kohtaa, joka oli puhkottu, silitteli repeämän reunat, paineli paperin huolellisesti taitteisiin ja oli pistämäisillään salkkuun asiapaperien joukkoon, mutta heräten ajatuksistaan vei senkin paperin uuniin.

Sen tehtyään hän naurahti, sanoen varmasti ja harvaan:

— Ei ikinä!

Sillä hän ei aikonut ikinä enää mennä siihen taloon.

Sen sijaan hän otti esille äitinsä valokuvan, pujotti sen seisovaan kehykseen, jonka oli juuri samana päivänä ostanut, ja asetti pöydälle ihan eteensä, siinä olemaan niin kauan kuin hän kirjoittaa. Äidin kuva oli oleva hänen ajatuksiensa ylimpänä vartijana.

Kirjeen kirjoitettuansa hän todella tunsi kohonneensa jälleen siihen maailmaan, jossa hän tahtoi olla: äiti, isänmaa, yleneminen ylimmille asteille Suomen ja suomalaisuuden hyväksi — tämä oli hänen oikea maailmansa, josta älkööt mitkään musliiniläikät vetäkö häntä alas! Ne olkoot iäksi voitetut!

Kuitenkin hän kaiken varmuuden vuoksi otti mukaansa äidin valokuvan ja asetti sen taskukellon kera tuolille, joka oli vuoteen vieressä hänen nukkuessaan.

Silmät rypistyksissä siihen katsoen hän tunsi unen lähestyvän ja tiesi viimeisen ajatuksensa olevan: äiti, Suomi, yleneminen…

Hän puhalsi kynttilän sammuksiin.

Mutta niin harjaantunut kuin ihminen saattaa ollakin pakottamaan ja hallitsemaan ajatuksiansa, ei hän voi estää, että nukkumisen hetkellä, kun hengitys putoaa ensimmäiseen kuorsahdukseen, koko maailma käännähtää ylösalaisin ja ajatukset laukeavat siteistään, karaten omavaltaisille poluille. Vaikka kohta heräisikin tästä kuorsahduksesta, ovat ne jo ehtineet punoa kokoon pitkän romaanin. Yhdessä ainoassa tuokiossa!

Niinpä Aleksander kavahti hereille ja suuresti ihmetteli, miksi hän oli uneksinut Pietarin kirkonkellojen pampattavan pääsiäistä, kun unessa oli kuitenkin kysymys ollut vain laskiaisen vietosta, sillä hurjasti ajettiin kolmivaljakoilla tuntemattomia katuja myöten ja kaikki ohjat olivat olleet Aleksanderin käsissä, aivan kuin roomalaisilla kilpa-ajajilla. Hurjassa lennossa hän oli ehtinyt vain sen verran käännähtää, että oli saanut huudetuksi taakseen Jelizaveta Konstantinovnalle: pitäkää lujasti kiinni, muuten olette hukassa! Ja tyttö oli todella pitänyt lujasti kiinni hänen ohjastavasta käsivarrestaan, se suloinen lapsi, joka oli ensin puolustanut häntä venäläisten edessä ja sitten venäläisiä hänen edessään.

Aleksander uudisti silmäinsä rypistyksen.

— Ei ikinä! — toisti hän taas, pakottaen ajatuksensa entiseen raiteeseen, saamatta enää nähdä miten kilpa-ajot päättyivät tai tuntea tytön kieppuvan käsivarressaan.

Hänen silmänsä olivat yhtä ankarissa rypyissä vielä neljän tunnin kuluttua hänen herätessään, talviaamun jo valjettua. Hän heräsi omaan äänekkääseen Elisabetin nimen huutamiseen. Tanssiaiset olivat näet uudistuneet, ja tuostapa Prshevalskysta hänellä nyt oli koko yön kiusaa. Koko yön oli kestänyt yhä kiihtyviä poloneesivuoroja, joita oli johtanut Jelizaveta Konstantinovna siten, että kuiskasi komentosanat Aleksanderin korvaan, ja Aleksander sitten huusi ne muka ominaan koko tanssiseuralle. Heidän yhteinen salajuonensa oli antaa kaikkien hämmästyä ruotsalaisen tavatonta poloneesitaitoa ja kekseliäisyyttä. Tytöllä ei ollut muuta mielessä kuin saada hänet edulliseen valoon ja kunnostautumaan.

Tosin hän yhä aikoi sanoa Jelizaveta Konstantinovnalle, että tuo oli oikeastaan epärehellistä peliä, mutta kun tyttö oli niin innoissaan hänen menestyksestään ja kun tämä oikeastaan oli unta, ei hän sanonut mitään, vaan antoi mennä unen laskuun, ja vain yhä innokkaammin ja äänekkäämmin huuteli tanssivuoroja, näiden muuttuessa yhä satumaisemmiksi ja hurjemmanluontoisiksi.

Aina kun he olivat kohtaavinaan Prshevalskyn, teeskenteli Elisabet — yhteisymmärryksessä Aleksanderin kanssa — mitä iloisinta ystävällisyyttä puolalaista kohtaan, nyykäytteli päätään ja säteili hymyissään. Mutta sopivan hetken tultua hän antoi sovitun merkin Aleksanderille ja he liukuivat pois Prshevalskyn edestä. He koettivat kadota hänen näkyvistään, mutta se ei ollut suinkaan helppoa, vaan vaati heiltä mitä suurinta kekseliäisyyttä, ja neuvotellen he kuiskivat toistensa korviin. Puolalainen näet kohtasi heidät aina juuri siinä missä olisi vähimmin odottanut, eikä Aleksander ollenkaan osannut antaa kasvoillensa semmoista teeskennellyn lempeyden ilmettä, mikä olisi jostakin syystä ollut tässä tilanteessa aivan välttämätöntä.

Vihdoin Elisabet, puolalaisesta päästäkseen, käski komentamaan yleisen galopaadin, parittain. Aleksander huudahti reippaasti komennuksen, ja se otettiin vastaan riemuhuudoin. Hän oli tanssi-illan ylin sankari. Hurjistuneiden tanssijain seuraamina he lensivät Elisabetin kanssa kaikkien huoneiden läpi.

Mutta joka paikassa oli puolalainen heitä vastassa, vaikka he olisivat viimeiseen perukkaan paenneet. Elisabet nauroi vain yhtä ystävällisesti puolalaiselle, mutta salaa teki Aleksanderille merkkejä karkuun lähtemiseksi.

Heidän tanssittuaan kortinpeluu-huoneen pöytien välitse ja pantuaan kynttilät heilumaan ja pelaajat jättämään paikkansa, heidän rynnättyään teehuoneen läpi ja saatuaan rouvat kiljahtelemaan ja juoksemaan ovista, Elisabet kuiskasi Aleksanderin korvaan ja käski johtamaan galopaadin puistoon. Siellä oli elokuun kirkas kuudan. Jotkut parit saattoivat vaivoin seurata heidän hurjaa lentoansa noin puoliväliin puistoa, mutta kun puiston tihetessä valot talosta eivät enää kauemmas kantaneet, jäivät muut kaikki jälkeen ja he lensivät vain kahden yhä edemmäs aivan pimeätä lehmuskäytävää pitkin, ollakseen vihdoinkin turvassa. Jos oli ollut vaarallinen tämä villi vauhti kuutamon puolihämärässä, niin vielä vaarallisempi oli lento pilkkosen pimeässä, ja heidän molempien sydämet vavahtelivat pelosta, että he eksyvät käytävältä ja jokin oksa sattuu silmään.

Mutta tuoltapa jo näkyy kuun valaisema aukeama. He vetäytyvät vielä kiinnemmäksi toisiinsa, tuntien vihdoinkin pääsevänsä pois pimeästä. Silloin he kuitenkin huomaavat, että puolalainen seisoo aukeamassa. Kuu valaisee hänen valkoista otsaansa ja hänen kasvonsa ovat valkoiset, posket ja suu pyöristyneinä ivalliseen nauruun. Tukan kiharainen mustuus on hävinnyt ympäröivään pimeyteen.

Elisabet pysähtyi kuin kivettyneenä. Mutta jostakin vain unessa selvästä syystä hänen oli aivan välttämätöntä heti mennä puolalaisen luo, niinkuin olisi muka häntä vain hakenutkin, tekeytyä taas säteilevän ystävälliseksi ja hymyileväksi. Tällöin hänen vartalonsa alkoi irtaantua Aleksanderin otteesta, käsivarret liukua Aleksanderin käsivarsilta, katseen uskaltamatta hetkeksikään kääntyä puolalaisesta. Vihdoin kädet hiljaa pyyhkäisivät Aleksanderin käsiä ja sormenpäät erkanivat sormenpäistä.

Puolalainen avasi sylinsä.

Elisabet alkoi lipua puolalaista kohden.

— Elisabet! Elisabet! — huusi nyt Aleksander, ja puolihorroksissa hän kuuli oman äänensä. Puolihorroksissa hän myös raotti luomiansa, joiden välistä ensin näkyi paitsi valkuaista vain alareuna silmäterästä, sen verran että hän tuli aamuvalon tietoon. Autuas hymy väikehti vähän aikaa hänen huulillaan, sillä olihan onnellista, ettei mitään Elisabetin viskautumista Prshevalskyn syliin ollut milloinkaan tapahtunut, vaikkei ikävä kyllä myöskään Aleksanderin ja Elisabetin välillä mitään yhteisymmärrystä, ei salaliittoa eikä korviin kuiskimista.

Mutta sikäli kuin Aleksanderin tietoisuus valveutui, avasi hän silmänsä, pää kohosi aluselta ja kohta rypistyi otsa uhkaavaan ankaruuteen sen hänen omituisen, Elisabetia kohtaan tuntemansa lämpimyyden johdosta, joka yhä vieläkin hiveli koko hänen olemustansa. —

"Mitä tämä on?" — ajatteli hän, nopeasti kooten todellisuuden lankoja yhteen ja yhä voimakkaammin kauhistuen hengessään. — "Tuskin vielä kahta viikkoa ensi tutustumisesta, ja alanko minä jo rakastua tuohon venäläiseen letukkaan!"

— Oho! — huudahti hän aivan kuin jollekin näkymättömälle viholliselle, kohtalolle, taikka suoraan paholaiselle. — Äläpäs sentään!

Ja samassa hän hyppäsi permannolle pystyyn, heilautti kätensä vimmatusti ilmaan, hieroi rajuin ottein päänsä punaiseksi, viskasi sitten paidan mykkyränä luotaan ja juoksi kylmään kylpyhuoneeseen.

— Äläpäs, äläpäs! — hoki hän yhä, asettui ammeeseen ja heitti ämpärillisen jääkylmää vettä ylitsensä.

Vasta kauan aikaa tämän jääkylvyn jälkeen alkoi sen kirpeä, ihoa kihelmöivä vaikutus laimeta ja yöllisen unen muisto virota hereille. Puolustautuakseen oman itsensä edessä Aleksander ajatteli:

"Voiko ihminen oikeastaan mitään unikuvia vastaan! Ajatukset tulevat ja menevät omin päin, ei niille mitään voi. Vasta teoistahan ihminen on vastuussa. Ja niitä ei minulla ole omallatunnollani, eikä ole oleva! Tehkää te siellä rekiretkiänne niin paljon kuin haluatte!"

Mitä muuten tämän päiväpaisteisen, sinitaivaisen, kirkkaan laskiaistiistain viettoon tulee, niin päätti hän — viraston ollessa suljettuna — ottaa ajurin ja vihdoinkin käydä katsomassa kuuluisaa Pulkovan observatoriota, jonne oli Pietarista matkaa noin 17 virstaa. Sinne oli häntä kutsunut käymään itse professori Struve, tuon tähtitieteellisen laitoksen johtaja, joka geodesian ja astemittauksen opettajana Sota-akatemiassa oli tutustunut Aleksanderiin, ja huomattuaan nuoren upseerin matemaattiset opinnot sangen laajoiksi mielistynyt häneen, ehkä myös toivoi joskus vastaisuudessa voivansa houkutella hänet siirtymään laitoksen apurikseen ja työtoverikseen.

Aleksanderin saavuttua sinne oli tosin laitoksen kaikilla virkamiehillä laskiaisloma ja tähtitorni oli suljettu, mutta professori oli hyvillään hänen tulostaan, omakätisesti avasi laitoksen kaikki ovet ja näytti sen mahtavat kaukoputket pienimpiä erikoisuuksia myöten.

Erittäin ystävällisiä olivat hänelle myöskin professorin tyttäret, jotka emännöitsivät tämän asunnossa. He vaativat Aleksanderia kiven kovaan jäämään päivällisille. Mutta hän kieltäytyi kohteliaimmin. Hänellä tuntui olevan ikäänkuin jotakin kiireellistä tehtävää, jotakin ehdittävää. Mitä se oli, siitä ei hän tosin itsekään ollut selvillä. Mutta pian hän vain rupesi lähtöä tekemään, herätti torkkuvan ajurinsa ja juuri ennen päivällisaikaa pyyhälsi kotimatkalle.