← Table of contents
Vanhempieni romaani

VI. "KANSAKOULUSSA."

Reading edition

Siihen aikaan kun Kasper pantiin kouluun, oli pikku Eerikki — nuorempi veli — jo aika nassakka pojan mukula ja täyttämässä neljä vuotta. Hän oli kaksi vuotta minua ja neljä vuotta Kasperia nuorempi. Pienuutensa vuoksi olisimme pitäneet häntä kurissa ja kokonaan vallassamme, mutta hän osasi ihmeellisesti välttää meidän kurituksiamme ja luiskahdella valtapiirimme ulkopuolelle. Sillä hänellä oli päässä paljon viisautta. Hän osasi hädän hetkenä taitavasti puikahtaa aikuisten turvaan, he nauroivat hänen sukkeluuksiaan, olivat hänen puolellaan, tietysti ei ainoastaan hänen viisautensa, vaan myös hänen pienuutensa takia. Usein hän meidän mielestämme ilmeisellä vääryydellä, se on, aikuisten suosiota väärin käyttäen, pääsi livahtamaan ansaitusta kurituksestamme, ja se kovasti harmitti Kasperia, erittäinkin harmitti Eerikin pää, jossa tuo viisaus sijaitsi, koskapa Eerik juuri kekseliäisyydellään tuntui uhmailevan Kasperin ylivaltaa. Kasper sen vuoksi keksi ihmeellisen historian. Hän kertoi Eerikille kaikessa totuudessa ja salaisuudessa, ettei hän, Eerik, muka ollutkaan vanhempiensa lapsi, vaan oli syntynyt — sammakosta.

Eerik kävi totiseksi ja suri pitkän aikaa tätä asiaa.

Muistan suuresti ihmetelleeni kuinka Eerikin älykkyys ei ollut riittänyt näkemään noin kouraantuntuvaa valhetta. Myös muistan kovasti säälittäneen, että Eerik uskoo, mutta Kasperin tähden en ottanut paljastaakseni totuutta. Kasperilla oli tietysti painavat syynsä, muuten hän ei olisi valehtelemaan ryhtynyt, sillä hän ei mielellään valehdellut, ei edes leikilläkään. Kohtuus vaatineekin mainitsemaan, että Kasper se itse lopulta vapauttikin Eerikin tuosta harhakäsityksestä, kun katsoi hänen kyllin kauan kärsineen rangaistuksesta.

Elisabet on kertonut minulle, että juuri tämä Eerik se oli saattanut hänet entistä pontevammin kiirehtimään suomenkielen oppimista. Eerikillä oli alusta asti ollut umpisuomalainen hoitaja, ja kun poikaa sekä isä että palvelijat ja muukin ympäristö puhutteli suomeksi, ei hän oppinut enää venäjää. Elisabetin oli alkanut kovasti käydä kateeksi, kun ihmiset usein ihan katketakseen nauroivat pojan odottamattomille sanasutkauksille ja sukkeluuksille ja Elisabet itse ei ymmärtänyt siitä mitään. Koko lähempi yhteys ja kasvatuksen teho alkoi luisua Elisabetin käsistä tämän pojan suhteen.

Suomenkielen oppimisen harrastukset, joiden teoreettisen puolen Elisabet oli Aleksanterin avulla aloittanut suurella innolla jo Pulkovassa ja Pietarissa, olivat Viipuriin muutettua joutuneet jälleen takapajulle, ensiksikin koska sen kielen käytännöllinen oppiminen osoittautui vielä paljon vaikeammaksi kuin teoreettinen, ja toiseksi koska Elisabet vastoin kaikkia odotuksiaan ei löytänyt Viipurissa mitään seurapiiriä, jossa olisi suomea kuullut puhuttavan. Kaikki puhuivat ruotsia, jota Elisabet ei ollenkaan osannut. Oli käynyt niin, että hänen seurapiirikseen olivat tulleet vain jotkut saksalaiset perheet, paitsi niitä monia naineita ja naimattomia venäläisiä upseereja, jotka muodostivat Aleksanderin alaisen topografikunnan. Saksalaisista muistan itsekin Schubertin ja Frankenhäuserin perheet, joista etenkin viimeksi mainittu oli läheisessä tuttavuudessamme. Venäläisistä on Elisabet kertonut useita juttuja ja elävästi kuvannut monta hauskaa tyyppiä, joista itse puolestani muistan pienen ja lihavan lyllerön, Hernbergin, ja kauniin puolalaisen Jasynskin sekä erään nimeltä unohtuneen, miellyttävän näköisen upseerin, joka yhteisillä huviretkillä, kun hänen oli pakko istua veneessä kauan aikaa liikkumatta toisten viereen ahdettuna, pyyhkieli hikeänsä ja tavattoman happamena haukkui kaikkia huviretkiä. Mutta juuri tämä surkea happamuus se naurattikin, ja ilman häntä tuskin mikään veneretki olisi ollutkaan hauska. Vielä saareenkin päästyään, jo puun varjossa istuessaan ja samovaarin iloisesti poristessa hän vain haukkua naposteli, hokien ylenkatseellisesti: sangen hauskaa! — sangen hauskaa! — (ja melkein huutaen:) sangen hauskaa!

Elisabet muisteli näitä veneretkiä Viipurin saaristossa suuresti ihastuneena. Ne olivat tietysti hänestä taaskin "kaikkein hauskinta maailmassa" ja hän loisti onnesta eläytyessään muistelmissaan uudelleen noihin aikoihin, aivan samoin kuin oli säteillyt Pietarin elämän onnellisimpia hetkiä muistellessaan.

Mutta suomeako semmoisilla huviretkillä oppi!

Vielä enemmän kuin pelko pikku Eerikin vieraantumisesta vaikutti Elisabetin kiirehtimiseen ja uudistuneeseen tarmoon hänen suomenkielen harrastuksissaan se, että aikomuksena oli panna Kasper kouluun jo syksystä. Ajatella että Kasperkin, totuttuaan toverien kanssa puhumaan vain suomea ja ehkä ajattelemaankin suomeksi, voisi vähitellen vieraantua äidistään, joka ei hänen uutta maailmaansa ymmärrä, se ajatus oli Elisabetista aivan mahdoton sietää. Tietenkään ei hänen mielestään muu tullut kysymykseenkään kuin että hänen oli lapsiensa tähden opittava täydellisesti käyttämään suomea, niin täydellisesti — sanoi hän — että hän lopulta rupeaisi hänkin ajattelemaan suomeksi.

Ihmeellistä hänestä vain oli, että aika oli saattanut niin pian kulua ja että nyt jo oli tullut kysymys Kasperin kouluun panemisesta. Kun Aleksander mainitsi tästä, oli kuin Elisabet olisi herännyt unesta. Ihanhan juuri äsken pikku Kasper oli vain leikkivänä paitaressuna! Ihan äskenhän oli tapahtunut tuo koko talon hälinään ja juoksuun saattanut tapaus, että Kasper oli tavattu paitasillaan pihalla muovailemasta pientä hevosta kaikkein pahimmasta ajateltavasta loasta. Ja nyt — hänellä oli jo koulupojan vaatteet! Kauhistus, minkä Kasperin yritys oli herättänyt, oli kyllä ainiaaksi peloittanut pojan matkimasta sekä Pjotrin savimuovailua ja hevosharjoitelmia, joita hän oli nähnyt sedän luona Pietarissa. Mutta pahapa olisikin ollut, jos poika olisi päässyt kiintymään savimuovailuun semmoisella perinnäisellä intohimolla, joka oli saattanut setä Pjotrin ja monet muut Clodteista jättämään lupaavimmatkin alat ja antautumaan vain taiteen palvelukseen. Siitä ei Aleksander olisi iloinnut. Elisabet kyllä tiesi, mikä oli Aleksanderin aikomus Kasperin tulevaisuuden suhteen. Aleksander oli hänelle monen monituisia kertoja kuvannut Suomen omituisia kielioloja ja puhunut siitä vääryydestä, mikä on kohdannut maan suomenkielistä väestöä, kun ei perustettu suomalaisia kouluja. Maassa oli jokaisessa kaupungissa oivallisia ruotsalaisia kouluja, lyseoita, jopa naiskoulujakin. Niin oli Viipurissakin. Mutta suomalaista koulua ei ollut täällä kuin jokin kansakoulun tapainen. Siihen oli Kasper pantava. Aleksander sanoi, että ehkä siihen mennessä kuin Kasper on käynyt tämän koulun läpi, syntyy jo parempiakin suomalaisia kouluja ja hänet voidaan siirtää niihin. Elisabet oli huomannut, että vaikka Aleksander hyvinkin mielellään puhui ruotsia, jopa sitä kieltä rakasti, se kun oli hänen äitinsäkin kieli ja veljestenkin varsinainen kotikieli, niin tuo suomalaisia kohdannut vääryys syvästi loukkasi hänen oikeamielisyyttänsä ja hän näytti kerta kaikkiaan lujasti päättäneen kulkea tässä asiassa vastavirtaan. Se muuttui vähitellen ikäänkuin hänen sitkeimmäksi periaatteekseen. Ja kun kerran niin oli, ymmärsi Elisabet, että niin oli oleva loppuun asti, kaikissa asioissa, yhtä horjumattomasti ihan kaikissa. Siis myöskin siinä, että Kasperista oli tuleva suomalainen virkamies, niin korkea kuin mahdollista, suomalaisille oikeutta tekemään.

Kaukana siitä, että tämä suunnitelma olisi ollut Elisabetille vastenmielinen. Päinvastoin. Hän oli jo lapsuudesta saakka, setä Pjotrin maatilalla Uudellakirkolla eläessään, omin ehdoin ruvennut rakastamaan suomalaista rahvasta ja heidän pehmeän sointuisaa kieltänsä, kun he, häneenkin puolestaan mieltyneinä, kokoontuivat kylänraitille penkeille istumaan, ottivat hänet keskuuteensa ja opettivat laulujaan, myöskin sen "Mistäs tulet, kustas tulet", jota Elisabet oli sitten niin suurella menestyksellä laulanut kotona vieraille. Myöhemmin sitten Suomeen muutettuaan hän yhä oli hyvin kiintynyt suomalaiseen rahvaaseen, ja enemmän kuin sivistyneisiin, jotka puhuivat ruotsia eivätkä välittäneet tuttavuudesta, vaikka Elisabet olisi voinut puhua heidän kanssaan saksaa taikka ranskaa, ellei venäjää. He ikäänkuin kääntyivät pois hänestä, ehkä Aleksanderinkin tähden, joka vihoitti heitä tuon suomalaisuuden periaatteensa vuoksi.

Mutta Elisabetin saksalaisetkin ystävät olivat kovasti sitä vastaan, että Kasper pantiin suomalaiseen rahvaankouluun.

— Rakas Lizbeth — he sanoivat, — oletko ajatellut mitä vääryyttä teet pojallesi?

— En ole ajatellut.

— Miehesi oikun tähden sinä olet valmis panemaan pikku Kasperin koko tulevaisuuden vaaranalaiseksi. Eihän kukaan, ei kukaan tässä maassa pane lapsiaan suomalaiseen kouluun, jos aikoo saada heistä sivistyneitä.

— Jonkunhan täytyy ensimmäiseksi panna.

— Mutta mitä tulee pojastasi? Hän on vanhemmaksi tultuaan tunteva itsensä yksinäiseksi ja vieraaksi muiden sivistyneiden joukossa. Hän on tunteva itsensä hylätyksi. Ah, usko, Lizbeth, hän on tästä kerran moittiva omia vanhempiansa! Onko sitä oleva helppoa kuulla?

— Mutta Aleksander sanoo, että ehkä muutkin sivistyneet kerran seuraavat esimerkkiä ja rupeavat panemaan lapsiansa suomalaisiin kouluihin.

— Mihin suomalaisiin kouluihin, rakas Lizbeth, eihän semmoisia ole sivistyneitä varten! Ei ainoatakaan! Kaikki oikeat koulut ovat ruotsalaisia.

— Niitä tulee.

— Ei, Lizbeth, anteeksi, mutta eiköhän miehesi ole suuri oikkuilija ja visapää? Etkö ole huomannut, kuinka miehesi on jäänyt eristetyksi kaikista seuroista? Onko teillä Viipurin sivistyneiden joukossa enää ainoatakaan tuttavaa? Ja kaikki tuo vain jonkin hullunkurisen päähänpiston vuoksi! Miksi tahallaan pilata koko elämäänsä?

Näin puhuivat kaikki yhdestä suusta.

Mutta seurauksena oli vain, että Elisabet yhä tarmokkaammin antautui suomenkieltä harrastamaan. Häneen oli käynyt kipeästi tuo saksalaisen rouvan lausuma ajatus, että Kasper on vanhempana ehkä todellakin tunteva itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi vieraassa ympäristössä ja on ehkä ikävöiden ajatteleva: miksi, miksi ette ole kasvattaneet minua semmoiseksi kuin ovat kaikki muut?! Mutta silloinhan juuri pitäisikin Kasperin tukena olla ainakin äidin, joka osaa suomea ja ajatteleekin suomeksi eikä muukalaisuudellaan ainakaan lisää hänen yksinäisyyden tunnettaan.

Noilta ajoilta säilyneitä Elisabetin kielellisiä harjoitusvihkoja ja suomalaisten sanojen luetteloja olen nähnyt useitakin. Myöskin omin käsin ja suurella hartaudella kirjoitettuja kieliopillisia sijoitus- ja taivutussääntöjä tavataan niissä. Suurta vaikeutta näyttää hänelle tuottaneen erilaisten genetiivien oppiminen ja niiden syiden käsittäminen, jotka tuon erilaisuuden aiheuttivat. Hänellä oli pitkät kokoelmat näitä merkillisyyksiä, kuten: lamppu lampun — lampi lammen — amme ammeen — lanne lanteen — kansi kannen — vesi veden jne. "Miksi? miksi?" — kyseli hän lakkaamatta koettaen ymmärtää syitä pehmennyksiin, kaksinnuksiin, supistuksiin, typistyksiin. Ja taas istui Aleksander hänen viereensä koettaen kärsivällisesti selitellä ja usein itsekin vaikeasti päästen perille kieliopin säännöistä, joiden vaatimuksia hän itsekin osasi noudattaa vain korvakuulonsa perusteella. Semmoinen oppiminen se vasta aikaa vei — kertoi Elisabet, — kun Aleksander kaikessa perusteellisuudessaan alkoi kaivautua kielioppeihin asian ensin itse ymmärtääkseen, ja hänen piti aina ymmärtää viimeisintä ruotoa myöten, ennen kuin ryhtyi Elisabetille selittämään "miksi". Siinäpä sitä odotellessa vasta haukotutti!

Elisabet alkoi niihin aikoihin myös puheluharjoittelun vuoksi käyttää suomea kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, joita ei kyllä ollut tarjolla liikaa. Parhaita tilaisuuksia oli, kun Aleksanderin veljet kävivät Viipurissa, silloin sitä puhuttiin ja yritettiin. Välistä he hyväntahtoisesti nauroivat Elisabetin kommelluksille ja usein myös käänsivät jälleen ruotsiin, jota olivat tottuneet keskenään puhumaan. Heitä täytyi Elisabetin usein pyytää puhumaan taas suomea. Mutta kun he matkustivat pois, ei taaskaan voinut muuta kuin kuunnella, miten palvelijat puhuivat murteita.

Elisabet koetti yhä ja yhä uudestaan ruveta puhumaan Kasperin ja minun kanssani suomea, mutta sitä me emme oikein suosineet, sillä emme itsekään vielä osanneet suomea täydellisesti ja usein meiltä puuttui suomalaisia sanoja. Niinpä muistan kysyneeni kerran Kasperilta, mitä se "krandash" (lyijykynä) taas onkaan suomeksi? Kasper vastasi: etkö nyt sitä tiedä, rantassihan se on. — Muistan myös mamman usein aloittaneen päivänsä sanomalla meille: no nyt, pojat, tästä lähin puhutaan vain suomea! Se tuli melkein sananparreksi, sillä sanat toistettiin joka kerta, kun päätös oli vahingossa unohtunut. Mutta mamma ei hellittänyt, ja pappa ei lakannut kannustamasta.

Syksyn tultua siis Kasper varustettiin kouluun. Hänelle laitettiin uusi mekko ja mustanahkainen leveä vyö, jossa oli kadehdittava messinkisolki. Selkään kiinnitettiin hihnoilla pieni kirjarensseli, ja niin hän alkoi tallustaa joka aamu torin yli kouluunsa, joka oli sillan tuolla puolen. Minulle sanottiin: kun kasvat, saat sinäkin rensselin.

Mikäli olen jälkeenpäin koettanut saada selville, oli tämä suomalainen oppilaitos nimeltään Wilken koulu. Elisabet ei sen nimeä muistanut.

Mutta onpa minulla omaperäisiäkin muistoja tästä samasta koulusta.

Asia oli semmoinen, että näin kadotettuani ainaisen leikkitoverini, veljeni, aika tuli kotona ikäväksi, ja minä ajattelin: kouluun täytyy tästä minunkin lähteä, kannan kirjat käsissäni, vaikkeivät antaisikaan rensseliä.

Olin suuri mankuja enkä antanut mammalle mitään rauhaa. Hän ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsakaan, koetti keksiä leikkejä ja leikki mukana, jopa ryömi jaguaarina lattiallakin, mutta minua ei huvittanut mikään, ja tuo petoleikki nyt ainakin tuntui jo kovin lapselliselta. Hymyilin ylenkatseellisesti, mutta mamma ei taipunut lähettämään kouluun.

Silloin tuli odottamaton apu.

Pappa otti asian aivan toiselta kannalta. Hän tuli melkein hyvillensä. Ehkä hän oli iloinen, että sai toisenkin poikansa suomalaiseen kouluun.

— Kun poikaa näyttää noin haluttavan, antaa hänen koettaa, — sanoi hän mammalle, ja sillähän asia oli päätetty.

Rensseliä en kuitenkaan saanut. Enkä lähimainkaan heti seuraavana aamuna päässyt Kasperin mukana kouluun. Vaan aloimme ensin papan kanssa tavailla, ja kiireimmän kautta hän koetti saada päähäni laskennon ensimmäisiä alkeita. Se oli tarpeen pääsytutkintoa varten, sanoi hän.

Vihdoin eräänä iltana menimme koulun rehtorin luo, jonka oli tutkittava tietomäärääni. Kasper otettiin mukaan, koska minun oli siten turvallisempi.

Istuimme rehtorin pehmeille tuoleille oudon kauas toisistamme. Jalkani eivät ylettyneet maahan, kun tulin asettuneeksi liian syvälle nojatuoliin. Mutta sitä ei nyt enää voinut auttaa. Pappa oli sanonut, että pitää istua liikkumatta, ja hän katsoi koko ajan minuun. Hetki oli jännittävä.

Rehtori luetti ensin jotakin kirjaa, sitten alkoi kysellä yhteenlaskua. Vastatessani en katsonut rehtoriin, vaan pappaan, joka istui hänen vieressään. Kaikki kävi jotakuinkin hyvin, kunnes minä rehtorin kysymykseen ilmoitin, että 8 ynnä 6 on yhtä kuin 16. Näin papan silmäkulmien hetkeksi värähtävän ryppyyn, ja että hän ei ryhtynyt torumaan, oli vain siksi, ettei tässä sopinut torua. Mielenliikutuksen vuoksi en käyttänyt hyväkseni minulle annettua miettimisaikaa, vaan pysyin väitteessäni, että 8+6 = 16.

Rehtori lakkasi kyselemästä. Hän neuvotteli vähän aikaa papan kanssa ja sanoi, että minut otetaan kouluun "koetteeksi". Tämä oli kyllä alentavaa, ja väärä vastaukseni kiusasi minua kauan.

Jo seuraavana päivänä mamma varusti minut Kasperin mukana kouluun, ja me tepastelimme yhdessä käsi kädessä, vaikka Kasper taisikin vähän hävetä mennä niin pienen pojan kanssa suurten poikien joukkoon. Mutta suuret pojat ottivat minut iloisesti vastaan. He ottivat minut syliinsä ja riitelivät, kuka heistä sai minua kantaa. He katselivat hienoa, kahisevaa silkkimekkoani, vyötä ja solkea, ja ihmettelivät, miksi kenkiini oli kiinnitetty vaskiset kärkisuojukset.

Kellon soidessa ja opetuksen alkaessa he veivät minut suureen valkoiseen saliin, joka oli täynnänsä penkkirivejä, ja näihin he istuivat, ja kuului kova porina, kunnes opettaja tuli ja meni penkkien eteen korokkeelle. Silloin kaikki nousivat yht'aikaa ylös ja taas yht'aikaa istuivat. Minut he olivat asettaneet istumaan ihan keskelle huonetta. Eivätkä täälläkään jalkani ylettyneet lattiaan. Poikia oli joka suunnalle niin paljon, ettei viimeisiä voinut miltään puolelta nähdä, ja paljon niitä istui ikkunalaudoillakin, sillä pojat sanoivat heidän saavan penkkinsä vasta myöhemmin, kun nikkari ehtii laittaa.

Opettajalla oli pieni keppi kädessä. Hän naputti pöytään ja rupesi kyselemään. Silloin kaikki pojat huiskuttivat käsiään, ja se pojista, joka vastasi, nousi seisaalleen. Kun en tiennyt mitä varten käsiä oli nostettava ilmaan, en minä nostanut. Minulta ei kysytty koskaan mitään. Väliajalla pojat taas ottivat minut syliinsä, ja joskus he suuressa joukossa veivät minut monien käytävien ja huoneiden läpi hyvin isoon saliin, jossa oli riippumassa katosta köysiä ja telineitä, täällä he voimistelivat ja hyppivät "plinttien" yli. Ja pojat ja minä olimme niin hyviä ystävyksiä, etten Kasperista tiennyt mitään. Mutta kyllä he veivät minut koulun loputtua aina hänen luokseen, nostivat hartioilleen ja minä olin ratsastavinani. Toiset kurottivat käsiään saadakseen minut vuorostaan syliinsä, ja heilläkin oli hyvin hauskaa.

Aloin pian huomata, että koulunkäyntini ei ollut samanlaista kuin muiden. Olinkohan todellakin niin pieni, että minua kannettiin sylissä ja hyväiltiin? Jalat minä sentään lopulta sain ylettymään lattiaan, ainakin toisen jaloistani, kun opettelin istumaan ihan istuimen reunalla, mutta mitä merkitsi, ettei minulta milloinkaan mitään kysytty? Pappa selitti kotona, että ehkä tahdotaan saada minut ensin tottumaan koulun tapoihin, ja sitten kyllä ruvetaan minultakin kysymään. Mutta eipäs vain ruvettu. Loukkaavaa!

Eräänä aamuna, kun Kasper ei odottanut, vaan lähti kouluun ilman minua ja kun mamma pakkasen vuoksi tahtoi pukea minut töppöpäähineeseen ja panna palvelustytön saattamaan, kävi minulle vihdoin ihan selväksi, etten ollut vielä samanlainen kuin muut pojat ja että minua käytettiin koulussa ikäänkuin vain "leikillä".

Juuri ovesta lähtiessämme minä siis sanoin mammalle, palaten takaisin sisälle:

— Enpä enää viitsikään mennä kouluun.

— No ei tarvitsekaan, — sanoi mamma hellästi ja alkoi riisua päällysvaatteitani.

Siinä sen koulunkäynnin loppu.

Enkä koko Viipurissa-olomme aikana enää ehtinyt siihen ikäkauteen, että minut olisi "leikittä" pantu tähän kouluun, sillä suuria muutoksia tapahtui pian oloissamme. Isästä tehtiin Suomeen sijoitetun topografikunnan päällikkö, ja hänet siirrettiin Helsinkiin kaikkine upseereineen.

Teimme matkan Viipurista Helsinkiin yhäkin meritse. Rautateitä ei kai silloinkaan vielä ollut Suomessa muita kuin Helsingin-Hämeenlinnan linja. Pietarin-Riihimäen ei liene ollut vielä liikenteelle avattu.

Muistan suuren laivan, jonka kannella oli kovin hauska Kasperin kanssa leikkiä, tarkastella sen maukkaita sokkeloita ja tirkistää lasien läpi ruumaan, jossa koneet syvällä jyskyttivät. Aurinko paistoi helakasti kannelle, sininen vesi pakeni ohitsemme. Laivassa ei ollut siipipyöriä, sanottiin tämän olevan ensimmäisen laivan, joka kulki "propellilla". Ja todella, kun katseli peräkannelta alas veteen, kuohui vesi siellä valkoisenaan ja jätti pitkän linjan. Muistan myös, kuinka joku vanhempi upseeri koetti selittää Kasperille tuon propellin muotoa ja mistä syystä se pyöriessään työntää laivaa eteenpäin. Vaikea oli käsittää, että semmoinen laitos jaksoi näin suurta laivaa liikuttaa, vieläpä saada kokkavedenkin kuohuina aaltoilemaan. Mutta Kasper oli kova kyselijä. Hän tahtoi välttämättä tietää, miten höyry saa koneen luistimen liikkumaan edestakaisin? Tähän kysymykseen setä ei ollut halukas vastaamaan, hän vain murahteli jotakin, mutta Kasperista, kuten sanottu, ei ollut niin helppo päästä. Sedän lopullinen selitys oli tämmöinen: — "On huomattu", hän sanoi, "että höyryllä on se ominaisuus, että se välistä voimakkaasti paisuu, välistä taas hellittää, ymmärrätkö? noin vuorotellen, ymmärrätkö, poikaseni? Mutta jätä minut jo rauhaan."

Niin vaillinainen oli siihen aikaan vielä yleisön käsitys höyrykoneesta. Kasper jäi kovasti mietteisiinsä eikä oikein uskonut setää. Hänen ihmettelyjensä vuoksi lieneekin tuo selitys painunut muistiini.

Vihdoin saavuimme Helsingin satamaan.

Mutta sen jälkeen muistot sekaantuvat, varmaankin pitkäaikaisten, rauhattomien muuttopuuhien ja järjestelyjen vuoksi, joissa kaikki aikuiset hääräilivät.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings