IX. YHÄ ERILAISEMPIA MINUJA.

Niiden suomalaisten kävijäin joukossa, jotka aika ajoin pistäytyivät Vieremässä, ei ollut suinkaan keskenään vähemmän erilaisia "minuja" kuin edellisessä luvussa mainitut Elisabetin pietarilaiset omaiset.

Arvokkaimpia ja kaivatuimpia olivat hänelle Mathilda Wreden käynnit. Elisabet oli aikain kuluessa vain yhä enemmän kiintynyt häneen, erilaisten ajatustapojen voimatta heidän väleihinsä mitään vaikuttaa. Heissä oli sentään paljon enemmän yhteistä kuin erilaista.

Neiti Wredellä oli siihen aikaan usein asiaakin Vieremään.

Hän oli näet sijoittanut Vieremän läheisimpään naapuritaloon elätettäväksi erään vanhan, jo yli 80-vuotiaan ukon, joka oli niitä hänen rakkaita vankejaan, elinkautisia.

Tämä ukko oli istunut 19 vuotta Kakolassa eikä olisi vieläkään sieltä hellinnyt, ellei neiti Wrede olisi ottanut häntä sieltä pois ja luvannut elättää omilla varoillansa.

Sillä vaikka elinkautiset tavallisesti armahdetaan jo 12 vuotta palveltuansa, ei tätä ukkoa voitu vapauttaa, koska hän ei suostunut täyttämään armahduksen pääehtoa, myöntämään katuvansa.

Säännöllisesti joka vuosi tuli tirehtööri hänen koppinsa ovelle kysymään:

— Eikö Kekki jo kadu rikostansa?

Johon vanki yhtä säännöllisesti vastasi:

— Enkä kadu, en yhtään kadu.

Lopultakin levisi päällysmiesten keskuudessa se vakaumus, että ukko ei ehkä halunnut jättää vankilan leipää ja oloja, joihin oli peräti eläytynyt ja tottunut; hänellä oli siellä myös paljon tuttuja ja ystäviä. Ja kun mies oli jo peräti raihnainen lotkupolvi eikä hänestä saattanut enää olla yhteiskunnalle mainittavaa vaaraa, luovuttivat he hänet Mathilda Wredelle, — ehdonalaisesti.

Suoraan sanoen, eipä ollut ihmekään, että hänen suhteensa katumusmieltä pidettiin erikoisen tärkeänä armahduksen saamista varten. Hänen rikoksensa laatu oli kaamea. Hänen eläessään nuorempana kotiseuduillaan kaukana Pohjanmaalla joku hänen kyläläisistään oli häntä pahoin panetellut, josta hän oli sydänveriinsä asti loukkaantunut. Ajan mukana ei tapaus ottanut unohtuakseen, vaan viha yhä kasvoi, ja aamuöistä hän oli kuin hullu miettiessään parhainta kostotapaa. Ja kun panettelu lisäksi uudistui, oli Kekki tehnyt päätöksensä. Hän oli puumies ja hänen puukkonsa oli aina terässä. Hän otti taskuunsa viinapullon ja meni metsään siihen paikkaan, missä tiesi vihamiehen olevan halonhakkuussa. Nähtyään hänet Kekki tyhjensi katajapensaan takana kurkkuunsa puolet viinoista ja alkoi sitten lähestyä vihamiestään. Huomattuaan lähestyjän tämä otti piipunnysän suustaan ja pahaa aavistaen asettui nojalleen selin pinoa vasten, kirvestä kädestään päästämättä. Mutta Kekki, juopuneen liikkeitä matkien, heilutteli viinapulloaan ja kohdalle tultuaan sanoi: hei, eikös jo sovita vanhoja vihoja! Toinen otti vastaan pullon, nosti sen huulilleen, kallisti kasvonsa taivasta kohden, ja kun hänen kitansa oli täynnä viinoja, hyökkäsi Kekki hänen kimppuunsa, kamppasi hänet lumeen selälleen ja viilsi puukollaan kielen ulos viinoihin läkähtyvän miehen suusta, sanoen sen tehtyään: vieläkö sinä nyt minusta pahaa puhut?

Tästä tapauksesta oli kulunut kolmattakymmentä vuotta ja Kekki eleskeli edelleen neiti Wreden elättinä Vieremän naapuritalossa. Sivistyneiden ihmisten seurassa ukko osoitti olevansa mitä herttaisin vanhus. Hän kiintyi näihin siihen määrään, että oleskeli enimmät ajat juttusilla Elisabetin ja muiden Vieremän asukkaiden kanssa. Kiitollinen hän oli suuresti ruoasta ja kahvista, jota hänelle tarjottiin, ja kun hänelle vastattiin: ei kestä kiittää, muisti hän aina lisätä: no kiitokset eivät lopu, tarkoittaen kaiketi: vaikka kahvit loppuivatkin. Jolloin hänelle kaadettiin lisää.

Kun Kekki huomasi, että hänen pitkät vierailunsa ja haastelunsa pahasti keskeyttivät taloustöitä Vieremän tuvassa, mutta hän ei olisi mitenkään malttanut olla sieltä poissakaan, alkoi hän inttää pikku töitä vanhuudesta jo vapiseviin käsiinsä. Ja kaikki ilostuivat suuresti, kun huomattiin, että hän oli mitä taitavin mestari luutien, pärekorien ja vesisaavien valmistuksessa, jopa hänestä oli sellaisten asiain opettajaksikin. Mutta vaikka tämä toimi oli hänelle jo liian rasittavaa ja hän olisi voinut elää naapuritalossa ihan toimettomanakin, veti häntä aina vain herrasväkien luo.

Vihdoin Mathilda Wrede katsoi ajan tulleen ryhtyä vähän niinkuin sydämellisiinkin keskusteluihin ukon kanssa. He vetäytyivät naapuritaloon Kekille varattuun huoneeseen ja hänen elättäjänsä otti varovasti puheeksi ukon entisyyden. He viipyivät siellä sangen kauan. Palattuaan oli neiti Wrede alakuloisena. Kyseltyämme tulosta hän kertoi tiedustelleensa pari tuntia kestäneen keskustelun jälkeen, miten oli katumuksen laita, johon Kekki oli ikäänkuin äkkiä unesta heräten vastannut: — Enkä kadu, en yhtään kadu.

Elisabet lohdutteli Mathilda Wredeä sillä, että Kekki mahdollisesti oli noin sanonut vain vanhasta tottumuksesta tai sitten sen vuoksi, että pelkäsi nykyisten suloisten olojensa taas voivan muuttua ties mihin suuntaan, jos tunnustaisi katuvansa. Ja neiti Wrede suostuikin olemaan Kekkiä enää tunnustuksille vaivaamatta.

Neiti Wreden toinen Vieremässä-käynti ei ollut enää aiheutunut hänen hoidokkinsa sielullisista tai taloudellisista asioista, vaan hän oli tullut keskustelemaan ja keventämään sydäntänsä sen suuren valtiollisen murhan johdosta, joka oli silloin juuri tapahtunut.

Eräänä päivänä ennen hänen saapumistaan olimme Elisabet ja joitakuita meidän vieraitamme koolla Rantalan puutarhassa Emmyn valmuja ja muita monivuotisia kukkakenttiä katsomassa.

Keskipäivän aurinko paahtoi maata ylimmiltään ja kukat sekä perhosten monivärisinä räpyttelevät siivet kimaltelivat kilpaa sen hohteessa, valkoisten hattarain tutun rauhallisina vaeltaessa sinisellä laella.

Joku runoilija, kyllin paatunut lausuakseen tunteitansa komein elein ääneen, puhkesi sanomaan:

"Voi kuinka tyynnyttävä, kuinka autuaasti tuudittava onkaan luonnon helma!"

Tavallisuudessa nuo sanat olisivat tympäisseet, ehkäpä turmelleet koko olon, mutta nyt ne niin täydellisesti vastasivat jokaisen tunnelmaa, että ne saattoi hyvin sietää, vain kääntymällä lievästi poispäin.

Ei todellakaan ollut tänä keskipäivän hetkenä mitään, mikä olisi kenenkään rintaa vaivannut, ketään tehnyt levottomaksi, sydämiä kalvanut, olipa vain sellaista unen lepoa valveilla, jota vain aurinko voi ihmiselle antaa.

Silloinpa niinkuin salama kirkkaalta taivaalta tuli pääkaupungista sana, että siellä Suomen kenraalikuvernööri oli murhattu.

Ensin kaikkien veri syöksähti kauhusta sydämeen, niinkuin se aina tekee ihmisen kauhistuessa miestappoa.

Sitten seurasi hetkinen äänettömyyttä, joka kului tämän kauhistuksen omakohtaiseen arvostelemiseen ja myös päätökseen olla sitä mitenkään sanoilla, huudahduksella, liikkeellä tai edes ilmeellä ilmaisematta.

Ensimmäisenä sanoi joku:

— Se oli oikein, olemme päässeet tyrannista!

Kaikki huoahtivat niinkuin todella olisivat juuri vapautuneet tyrannin kourista. Ja joku toinen sanoi:

— Onpa vielä Suomessakin sankareita!

Ja kolmas:

— Kuinka emme sitä olekin jo ennen tehneet!

Ja nyt alettiin melkein kilpailla semmoisista ihastuksen ilmaisuista, jotka parhaiten ylistivät sankariteon tekijää. Joku neideistä, opettajatar ammatiltaan, sanoi:

— Tästä lähtien on Eugen Schauman oleva kansallissankarimme!

Minä katsahdin Elisabetiin.

Ollakseen mukana yhteisessä innostuksessa Elisabetkin koetti hymyillä. Mutta se muodostui jonkinlaiseksi nolouden hymyksi, ja vähän ajan kuluttua hän kenenkään huomaamatta poistui.

Hän oli monena päivänä tämän jälkeen alakuloinen.

Näinä päivinä hän ikäänkuin menetti uskonsa siihen passiiviseen vastarintaan, — johon hän oli pannut parhaan toivonsa Suomen tulevaisuudesta.

Muiden intoilu painosti hänen mieltään, ja vilkkaista poliittisista keskusteluista hän alkoi vetäytyä pois mennen mieluummin puutarhaan kitkemään. Ei hän olisi ennen toki milloinkaan malttanut jäädä keskusteluista syrjään.

Ja ehkäpä hän olisi tästä ajasta lähtien menettänyt lopullisesti kaikki poliittiset harrastuksensa, ellei Mathilda Wrede olisi tullut juuri sopivaan aikaan taas Vieremään käymään.

Neiti Wrede tuli suoraan Turusta vierailtuaan Kakolassa viikon päivät ja oltuaan vuorotellen melkein kaikkien "elinkautisten" ystäväinsä puheilla. Hän oli tavannut jälleen myöskin Haapaojan, tuon hirmumiehen, jonka tekemiksi suomalaisissa ja siperialaisissa rikosrekistereissä mainittiin lähes kaksikymmentä ihmismurhaa. Ensimmäinen seuraus Mathilda Wreden käännytystyöstä oli ollut, että Haapaoja, vankilan ruokalaan tultuaan, sai käsiinsä pöytäveitsen, jolla oli raivokkaana pistellyt itsensä täyteen haavoja. Hän ei ollut kuitenkaan malttanut pistää veistä syvemmälle ruumiiseensa, vaan oli sen sijaan tehnyt lukemattomia pienempiä haavoja, jotka eivät olleet kuolettavia.

Neiti Wrede oli ruvennut selittämään hänelle, kuinka väärin oli yrittää tappaa itseänsä, kuinka suurta epäkiitollisuutta se oli ensiksikin omaa äitiä kohtaan, joka oli hänet vaivoin synnyttänyt, imettänyt, toivonut hänen puolestaan… Ja tuskin oli päästy pitemmälle jatkamaankaan, kun Haapaoja oli äkkiä heltynyt ja ruvennut itkemään ilmeisesti käsittäen, että jos oli noin väärin tappaa itsensä, kuinka väärin olikaan tappaa muita. Sen jälkeen hän oli käännyttäjänsä seurassa aina ollut uskonnollisesti täysin herännyt mies, käyttäytynyt mitä hienoimmin, osoittanut yhä syvenevää henkisyyttä. Mutta hänet oli vallannut armoton vapaudenjano, vastustamaton halu paeta kauas kauas ja saada vapaana hengittää uuden ymmärryksen ilmaa. Onneksi oli neiti Wrede toimittanut hänet käsiraudoista vapaaksi.

Verstaasta hän oli hankkinut kaksi puukkoa, jotka kätki housujensa lahkeisiin. Suunnitelman mukaisesti hän vankien ollessa pihalla kätkeytyi sen oven taakse, jonka vartija juuri oli avannut päästääkseen vangit palaamaan takaisin koppeihinsa. Kun kaikki olivat kulkeneet sisälle, ei vartija seurannutkaan heitä, vaan sulkiessaan jälkeensä ovea huomasi piiloutuneen. Haapaoja iski häntä puukolla sydämeen, ja pahasti parahtaen mies kaatui kuoliaana sementtiastuimille. Itse hän aikoi, lyömällä molemmat puukkonsa vuorotellen tiilien väliseen laastaan, vetää itsensä vieressä olleen vankilamuurin ylitse, mutta paikalle rientäneet pihavartijat ylettyivät hänen toiseen jalkaansa ja vetivät hänet alas.

Neiti Wrede oli hänet tämän jälkeen tavannut vankilan sairaalassa, jonne Haapaoja oli siirretty uuden ja taaskin epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen. Saatuaan kuulla hyväntekijänsä tulosta hän oli pyytänyt hoitajattarelta nenäliinan, joka sitten Wreden astuessa sisälle oli levitettynä hänen kasvojensa ylitse. Ei sanonut voivansa kestää tulijan katsetta eikä itsekään katsoa häntä silmiin. Pyysi tulemaan jonkin päivän kuluttua hänen koppiinsa, jonne hänet kohta aiottiin siirtää.

Neiti Wrede oli uudelleen toimittanut hänelle oikeuden olla sekä käsi- että jalkaraudoitta.

Mutta ennen kuin hän tapasi holhokkinsa tämän kopissa, ilmoitettiin hänelle, että Haapaoja oli hänen lahjoittamistaan villasukista punonut narun ja hirttäytynyt polvillensa kopinoven alempaan saranaan.

Mathilda Wreden silmäkulmassa kiilsi sama valoa taittava kosteus, joka hänellä oli yhtä hyvin surun kuin ylimmän ilon merkkinä. Sillä sekä surun että ilon kyynelet ilmaisivat hänellä samaa haltioitunutta Kristuksen ylistystä.

Jos Haapaoja teki itsemurhan tai jokin muu asia tapahtui vastoin Mathilda Wreden harrasta odotusta, ei mikään muuttanut hänen mielialaansa: koska jokin oli niin tapahtunut, niin sen oli niin tapahduttava. Hänen oli vain pidettävä huolta siitä, etteivät mitkään tapaukset, eivät surut eivätkä ilot päässeet himmentämään Kristuksen olemusta hänessä itsessään. Hänen täytyi aina riemuita.

Sen vuoksi, kun Elisabet puolestaan kertoi tulleensa alakuloiseksi kadotettuaan uskonsa yleisen passiivisen vastarinnan mahdollisuuteen, ei neiti Wrede sitä oikein ymmärtänyt. Eikä myöskään ymmärtänyt Elisabetin mielenmasennusta Haapaojan kohtalon johdosta ja hänen syytöksiään omaa itseänsä ja yhteiskuntaa vastaan sen johdosta, että "me" pidimme ihmisiä suljettuina vankiloihin ollenkaan ajattelematta, mihin semmoinen voi nuo ihmiset johtaa. Elisabetin mielestä me olimme tässä asiassa sulkeneet totuudenhengen kokonaan pois laskuistamme. Meidän asiamme oli vain antaa anteeksi, totuudenhenki oli kyllä itse omiatuntoja herättämällä johtava maailmaa. Elisabetin mielestä oli täysikäisen ihmisen rankaiseminen jotakin aivan nurinkurista ja järjetöntä, eivätkä mitkään vankilat siis voineet olla sopusoinnussa totuudenhengen kanssa.

Mutta Mathilda Wredellä ei tuntunut olevan rangaistusta ja vankiloita vastaan mitään sanomista. Ne olivat kaikki noita esivallan asioita, joihin hän ei tahtonut kajota. Sillä hänen varsinainen uskonherättäjänsä, apostoli Paavali, oli sanonut esivallasta, ettei se miekkaa turhaan kanna.

Wreden käsityksen mukaan oli ainoa maailmanparannus Kristuksen yhä tapahtuva kirkastuminen ihmisissä, ja sen vuoksi hän aina riemumielin kertomistaan kertoi semmoisista vankiloissa tapahtuneista kääntymisistä. Mutta muuten oli maailmaa sotineen ja muine väkivaltoineen hänen mielestään verrattava peltoon, jossa kasvoi sekä rikkaruohoja että vehnää, ja oli kielletty nyhtämästä pois rikkaruohoja, ettei jalo vilja vahingoittuisi. Ajan tullen oli jumalallinen voima kyllä kokoava saaliin ja hävittävä rikkaruohot.

Elisabet ei voinut olla huomaamatta, että tämä oli melkein samaa kuin mitä vanha Sarénska oli puhunut Ihmisenpojan tulemuksesta.

Ja kuka tietää vaikkapa tuokin Kostjan Minä, joka ei koskaan kuole, olisi juuri sama Mathildan heräävä Kristus. Eiväthän Kostjaakaan oikeastaan kiinnostaneet mitkään maailmanparannukset.

Tämmöisen samastuksen ajatus, kun kysymys oli kahdesta niin peräti erilaisesta ihmisestä, suuresti ilahdutti Elisabetia, sillä hän oli asettanut heidät rinnakkain oikeastaan sellaisina vastakohtina, joita oli ajatellut aivan mahdottomiksi samastaa. Ja nyt olikin osoittautunut, että heillä olikin molemmilla oikeastaan sama elävä jumala.

Omasta puolestaan oli Elisabet yhäkin kovasti kahdenvaiheilla nyt niinkuin ennenkin siitä, mikä oli oikea suhde yksityisen ihmisen ja maailman välillä. Hänestä tuntui vähän kylmältä sellainen ajatus, että maailma iankaikkisesti pysyisi rikkaruohokenttänä, josta vasta viimeisellä tuomiolla nyhdettäisiin korjuun jalompaa viljalajia. Ei, hän tahtoi, hän olisi melkein vaatinut, että jokaiselle olisi osoitettuna selvästi tie, jota myöten kulkien juuri tämä näkyväinen maailma olisi vihdoin tullut onnelliseksi, kaikki, kaikki, kaikki!