XIV. KAKSI VASTAKOHTAA.

Edellisissä luvuissa aloitettuun selostukseen Vieremässä käyneistä ja Elisabetiin vaikuttaneista henkilöistä jäisi suuri aukko, ellei vielä lisäksi lueteltaisi kahta kävijää, Jean Boldtia ja Akseli Isohiittä.

Heidän mainitsemisensa on tässä tärkeätä sen vuoksi, että he täydellisinä vastakohtina toisilleen olivat kahden vastakkaisen elämänkatsomuksen äärimmäisiä kärjistymiä.

Saattaa hyvin olla, että heidän kummankin aatteellinen lähtökohta oli oikeastaan sama, mutta se tekee heidän kehityksensä myöhemmän vastakohtaisuuden vain sitäkin mielenkiintoisemmaksi.

Ensiksikin Jean Boldt.

Hän oli mielipiteiltään anarkisti. Hänen pääaatteensa oli alussa ollut vain vivisektion vastustaminen. Ei hän olisi edes lääkeopillisessa tarkoituksessa sallinut elävien elukkain koeleikkelemistä. Itse hän ei olisi ehdoin tahdoin tappanut pienintäkään itikkaa. Ei syönyt lihaa, ei kalaa, koska se edellytti elävien olentojen hengiltäottamista.

Mutta taisteltuaan turhaan vivisektiota vastaan "laillisin keinoin" hän oli pian tullut huomaamaan, että lääkärien oikeutta koeleikkelyyn ei voinut heiltä riistää. Hänen vastalauseittensa ja julkaisujensa todistelut, hänen toimeenpanemansa kansalaiskokoukset ja perustamiensa eläinsuojeluyhdistysten mielenosoitukset osoittautuivat tuloksettomiksi.

Ja tämä järkiolentojen tunteettomuus vajaajärkisiä veljiänsä ja elintoverejansa kohtaan järkytti siihen määrään Jean Boldtin mieltä, että hän katkeruudessaan olisi mielellään käyttänyt mitä väkivaltaa tahansa, jopa vivisektiotakin, ihmisiä kohtaan, jotka kannattivat semmoista vääryyttä heikompaa vastaan. Syylliseksi teki ihmisen juuri ihmisen oma järki.

Boldtin koko vastainen anarkismi oli alkujaan johtunut tuosta katkerasta voimattomuuden tunteesta niin huutavan vääryyden ehkäisemisessä. Se oli hänen nähdäkseen kaikkein julmin vääryys, mihin ihminen saattoi tehdä itsensä syylliseksi, sillä kuolemaan tuomittu ihminenkin vain teloitettiin, mutta vajaajärkinen eläin kidutettiin elävältä kuoliaaksi.

Kun hän siis monista julkisista mielenosoituksistaan ja katukulkueistaan huolimatta ei saanut tätä hänen mielestään niin helposti korjattavaa vääryyttä ehkäistyksi, ei lainsäädännöllä eikä edes yleiseen mielipiteeseen vetoamalla, niin hän vihdoin päätti erota mokomasta yhteiskunnasta, joka sellaista vääryyttä salli ja jossa hänellä näytti olevan niin vähän sananvaltaa.

Hän rakennutti itsellensä yksihuoneisen erakkomajan metsäisen niemen kalliolle Lohjan pitäjässä Vohlaistentalon maalle, joka oli meiltä noin kolmen kilometrin päässä, joten Elisabetkin tuli hänet läheisesti tuntemaan.

Erakkoelämä osoittautui kuitenkin hänelle ylivoimaisen vaikeaksi, hän kun ylimysperheen lapsena oli aivan tottumaton minkäänlaisiin talousaskareihin, halonhakkuuseen enempää kuin keittämiseenkään, ja hänen huono terveytensä ei suinkaan sallinut aivan vaillinaista keittotaitoa.

Kerrankin hän soitti apua meiltä, ja apu näyttäytyikin todella välttämättömäksi: aamusta asti hän oli turhaan yrittänyt saada tulta hellaansa, siinä onnistumatta. Paperintuhkaa, puoleksi palaneita risuja ja tukuittain tulitikkuja oli uuninsuussa, mutta puut eivät edes pihisseet. Joten hermostumiseen ei kyllä puuttunut aihetta.

Tämänkin yrityksen epäonnistumisen jälkeen Boldt alkoi pitää kaikkea tolstoilaisuutta peräti epäkäytännöllisenä elämänviisautena ja joutui kohta vilkkaisiin väittelyihin Elisabetin kanssa.

Erittäinkin oli hänen mahdoton käsittää tolstoilaista oppia "pahan vastustamattomuudesta" eli kaiken väkivallan kieltämisestä. Terävällä älyllään hän asetti tuon opin mitä kirpeimmän ivan esineeksi. Hän kyseli Elisabetilta, tietäen tämän kiintymyksen omaisiinsa, mitä Elisabet tekisi, jos joku rosvo uhkaisi esimerkiksi Arvidin henkeä? Elisabet vastasi tähän, että jos vain revolveri sattuisi silloin olemaan hänellä kädessään eikä muuta keinoa olisi, hän ampuisi rosvon, ennen kuin tämä ehtisi ampua Arvidin. Rosvon tappaminen olisi kuitenkin ollut hänen mielestään hyvin ajattelematon teko, sillä tappamalla sen, joka uhkasi hänen poikaansa, olisi hän menetellyt kanamaisen kiintymyksen eikä jumalallisen järjen mukaisesti: hän olisi asettunut määräämään, kenen on elettävä ja kenen kuoltava, toisin sanoen, tehnyt itsensä syypääksi juuri samaan rikokseen, jonka rosvokin oli ollut tekemäisillään.

Boldtilla oli nyt tietysti ihan päinvastainen mielipide.

Väkivalta oli hänen mielestään useimmissa tapauksissa ainoa keino, joka oli heikomman suojelemiseksi tarjolla. Hänen käsityksensä mukaan ihmisen siveellinen velvollisuus oli, vaikkapa tuntien oman voimattomuutensakin, suinpäin hyökätä rosvon kimppuun ja tehdä parhaansa väkivallanteon estämiseksi väkivallalla. Hän vain ei saanut pysähtyä miettimään, voittaako hän tuon vai ei, hänen asiansa oli vain hyökätä.

On hyvin mahdollista, että usein uudistuvat väittelyt näistä asioista saivat Boldtin vain yhä sitkeämmin vakiintumaan omaan käsitykseensä. Heikompina ja suojeltavina hän ei enää pitänyt vain vivisektion alaisia elukoita, vaan ala oli nyt laajentunut myös kaikkinaista vääryyttä kokeviin ihmisiin, alkaen Dreyfusista viimeiseen katurenttuun asti, jota poliisi hänen mielestään liian kovakouraisesti oli raastanut ajuriin ja painellut jalkoihinsa.

Usein hän vähän salaperäisesti katosi maalta kaupunkiin, ja eikös saatukin kohta kuulla jostakin kulkueesta, jonka hän oli koonnut ympärilleen satunnaisista samanmielisistä ja johtanut panemaan vastalausetta johonkin yhteiskunnan puolelta johtuneeseen vääryyteen. Välistä hän joutui järjestysvallan huostaan, jopa sai viettää yönsäkin pahnoilla — poliisin vastustamisesta tämän virkatehtävissä.

Mutta sellaiset kokemukset eivät vähimmässäkään määrässä heikentäneet hänen vakaumustaan, jonka mukaan ihmisen velvollisuus oli puolustaa heikompaa väkivalloin voimakkaampaa vastaan. Päinvastoin.

Näin hän, saman vakaumuksen edelleen kehittyessä, alkoi yhä enemmän lähestyä luokkataistelua, siis köyhälistön taistelua porvaristoa ja rahavaltaa vastaan. Ja siinäkin taistelussa hän tietysti piti väkivaltaa lopullisesti ainoana tehokkaana keinona, siis liittyi mieluimmin äärimmäisiin kumousmiehiin ja alkoi pitää äänestysoikeuksia ja parlamentarismeja vain jättiläismäisenä kansan pettämisenä.

"Vivisektion" vastustajasta kehittyi anarkisti.

Suurlakon aikoina hän tietenkin oli pitkiä aikoja poissa erakkomajastaan. Ei näkynyt, ei kuulunut. Tietysti Helsingissä keskellä suurlakon pahimpia lopputemmellyksiä. Kock, joka suuresti rakasti Boldtia, mutta myöskin hyvin tunsi hänen kumousmielensä ja intohimoisen valmiutensa hetken tekoihin, pelkäsi hänen milloin tahansa voivan nostattaa kiihottuneen katuyleisön ennenaikaiseen kumoukselliseen liikkeeseen ja nimitti hänet "adjutantikseen". Boldt sai käytettäväkseen Kockin kansliassa poliisikamarilla erikoisen huoneen, jonne hänen läpiluettavakseen ja ratkaistavakseen tuotiin erinäisiä pinkkoja asiapapereita, että kriitillisimmät hetket menisivät niiden selailemiseen.

Viaporin onnettoman kapinan jälkeen, kun Kock jo oli paennut kotimaastaan ja Venäjän mahtavia sotalaivoja oli vartiossa siellä täällä pitkin linnoituksen ja Helsingin satamaväyliä, tapasin Boldtin vaeltamassa rannikoilla ja kysyin häneltä, mitä hän siinä vaaniskeli.

— Noita sotalaivoja, — hän vastasi.

— Mitä niistä?

— Niistä ovat useat melkein tyhjinä ja ne seisovat siinä vain peloittimina.

— Entä sitten?

— Katsopas, — sanoi Boldt, — minäkin olen sentään jonkin verran sääliväinen, kun on kysymyksessä ihmishenki, mutta ainakin nuo laivat, joissa ei ole matruuseja, pitäisi välttämättä saada räjäytetyksi ilmaan. Tämmöisinä taantumuksen aikoina ei ihmisen siveellinen velvollisuus voi lakata olemasta hänen velvollisuutensa, ja sen vuoksi, kun ei muuta voi, olisi ainakin hävitettävä heidän aseitansa, jos heitä itseänsä "ei saa tappaa". Senhän ei pitäisi olla Toistoinkaan mukaan mikään synti.

Myöhemmin, maailmansodan aikana Boldt sairasteli eikä hänellä ollut voimia minkäänlaiseen esiintymiseen. Joskus vain, kun hän ilmestyi meille tai Vieremään, sattui hiljaisia ajatustenvaihtoja. Elisabet yhä koetti hänelle selittää, mistä syystä ihanteellinen tarkoitus välttämättä vaati yhtä ihanteellisia keinojakin. Väkivallantekoja miettiessään ja vielä enemmän niitä toteuttaessaan, — sanoi Elisabet, — tulee käyttäneeksi rakkaudettomuuteen sitä ainoata elämää, jota tietoisesti elää. Nykyisyydessä siis turmellumme, sen sijaan kuin vain siinä voisimme rakkauskykyämme laajentaa. Ja vihdoin olemme vain täynnä kiukkua, hermostusta, väkivallan ja koston ajatuksia. Ei ole niin ihanteellista tulevaisuudenkuvaa, jonka nimessä ihminen saisi turmella nykyisyytensä.

Boldt oli kuitenkin siinä määrin väsynyt ja heikko, ettei hän oikein jaksanut kuunnella, mitä hänelle puhuttiin. Kalpeana hän vain istui nojatuolissa, kädet riipuksissa, tuon tuostakin ummistaen raskaat silmäluomensa ja huokaisten:

— Kyllä kaikki vielä hyvin päin kääntyy…

Mutta tämä hiljaisuus oli vain tyyntä myrskyn edellä. Bolshevikkien vallankumouksen alkaessa Boldt jälleen heräsi.

Oli kuin hänessä olisi jälleen syttynyt palamaan sammuksissa ollut liekki, ja nyt se leimahtikin täyteen loimuunsa.

Terveenä, täynnä tarmoa hän ilmestyi Helsinkiin venäläisten kumousmiesten keskelle, ottaen kohta tehtäväkseen suomalaisen työväestön kiihottamisen. He antoivat hänelle veripunaisen lipun, johon oli valkoisella kirjoitettu venäjäksi: SVOBODA, mikä merkitsee: vapaus, ja saattoivat hänet Nikolainkirkon rappusille. Sieltä käsin hän sitten joka ilta piti kumouksellisia kiihotuspuheita senaatintorilla liikkuvalle yleisölle "maailmankommunismista". Ja nyt hän olisi ollut kyllä valmis lennättämään ilmaan ihmisineen päivineen minkä sotalaivan tahansa, jossa vain ei liehunut punaista lippua.

Tämä oli Jean Boldtin viimeinen voimainponnistus heikomman ja sorretun puolustamiseksi.

Sen jälkeen hän jälleen sairastui, tällä kertaa mitä ankarimpaan reumatismiin, joka lyhyessä ajassa teki hänet kyttyräselkäiseksi.

Mutta sittenkin olivat hänen viimeiset, hourailevat sanansa kuolinvuoteella olleet:

— Aika on tullut! Tarttukaa aseihin! Aseihin!

* * * * * *

Toinen noista kahdesta vastakohdasta oli Akseli Isohiisi eli Örnmark, kuten hänen nimensä oli alkujaan ollut. Isohiisi eli aina nykyisyydessä.

Hän oli vastakohtana Boldtille toisessakin mielessä kuin esimerkiksi Matti Kurikalle, jonka mieli haaveili tulevaisuuden malliyhteiskunnista. Boldt eli hänkin nykyisyydessä. Hän oli mielialaltaan anarkisti. Hän kokosi ja kaivoi itsestään esille kaiken mahdollisen kiukun, hermostumisen, vihanhimon, jopa paisutti niitä ja teki ne hyveiksi voidakseen sitten näillä voiman ja tarmon lähteillä hyökätä kaiken sen vääryyden ja sorron kimppuun, joka tuli hänen eteensä nykyisyydessä.

Isohiisi sitä vastoin tieten tahtoen tukahdutti itsessään kaiken vihan pitäen sitä paheena ja esteenä nykyisyytensä elämälle. Hän koetti pikemminkin olla näkemättä sitä vääryyttä, mitä ihmiset tekivät toisilleen, ollakseen ketään tuomitsematta ja voidakseen täydelleen antautua vain ihmisrakkaudelle.

Isohiisi eli nykyisyydessä niinkuin Boldtkin. Ja sittenkin he olivat mitä suurimpia vastakohtia.

Akseli Isohiisi kävi ensi kertaa luonamme jo paljon ennen sotaa. Silloin ei hän herättänyt erikoista huomiotamme. Hän oli ylioppilas, joka oli antautunut maalaustaiteen alalle, jopa harjoittanut taideopintoja Tukholmassa. Mutta hän oli tutustunut Tolstoin kirjoituksiin, joiden sanoi voimakkaasti vaikuttaneen häneen. Ja nyt hän oli tullut pyytämään neuvoja ja saamaan kannatusta aikomaansa jyrkkään elämänmuutokseen.

Ei hän ollut ainoa luonamme kävijä tämmöisissä asioissa, eipä edes ainoa ylioppilaskaan. Ja meillä oli tapana, melkeinpä sääntönä, kylmästi neuvoa ajattelemaan kolmesti ja neljästi päänsä ympäri, ennen kuin ryhtyi ilman ylivoimaista sisäistä pakkoa muuttamaan elämänsä ulkonaisia olosuhteita. Kokemuksemme mukaan jo se seikka, että tultiin ulkonaisen menettelyn suhteen neuvoja kysymään, osoitti, ettei kipinä ollut osunut sytyttävään kohtaan. Emme siis Isohiidenkään suhteen semmoisia neuvoja säästäneet.

Mutta muutaman vuoden kuluttua saimme syrjästä päin kuulla, että hän todella oli luopunut perintöosastaan muiden sukulaisten hyväksi ja ruvennut elämään "päivästä päivään", se on nykyisyydessä, huomisesta huolimatta. Kerrottiin hänen vaeltavan paikasta toiseen tavallisena puuseppänä, kirvesmiehenä, varattoman kansan rakennustöissä, kaikkialla vain ruokapalkasta suorittaen häneltä pyydettyjä tehtäviä.

Ja pian me saimme jälleen nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Varhaisena kevätaamuna hän tuli ylös mäelle kulkien koivikkotietämme. Hänen yllään oli sininen työläisenpuku ja selässä tuohikontti. Hän tuntui kuin kasvaneen entisestään, hänen päivettyneet kasvonsa uhkuivat terveyttä, ja silmistä ja hymyileviltä huulilta kuvastui onni ja ylevä rauha.

Hän oli tullut auttamaan meitä uuden asumuksen rakentamisessa ja jäi luoksemme melkein koko kesäksi, kunnes rakennus valmistui.

Nyt Elisabet sai tutustua ihmiseen, jolla oli kokonaan sama usko kuin hänellä itsellään. He olivat niin samaa mieltä kaikissa kysymyksissä, ettei heillä tuntunut olevan paljonkaan puhumisen ja selittelemisen aihetta. Jo puolesta lauseesta toinen ymmärsi toisensa, he vain nyökäyttivät päätänsä ja lauseen lopettaminen oli tarpeetonta. Enimmäkseen he vain hymyilivät toisilleen.

Kunpa semmoinen mies voisi arvata, millaisen rakkauden syvyyden hänen olemuksensa herättää! Vielä hänen kuolemansakin jälkeen tuntee hänen elävän läsnäolonsa. Häntä kaipaa niin kuin kaipaa auringonpaistetta. Hän oli todistamassa, että todella on olemassa, vieläpä ihmisille tarjona, ihan erikoinen, uusi elämä uskossa elävään nykyisyyteen ja vapaana huomisen huolista. "Onni onkin juuri siinä, ettemme tiedä mitään tulevaisuudesta, emme omastamme emmekä muiden, ja saamme elää nykyisyydessä, vapaina kuin taivaan linnut", — oli hänellä tapana sanoa. Tunnustelimme omin käsin ja näimme omin silmin, että oli saavutettavissa se, mitä olimme epäilleet mahdottomaksi. Näimme edessämme rakastetun tien, jota olimme pitäneet olemattomana, epätodellisena. Näimme utuisen ihanteemme taivaista maahan tuoduksi.

Näitä kahta vastakohtaa toisiinsa verratessaan Elisabet usein epäillen tuumaili, voiko heidän niin peräti erilaisia minujansa mitenkään yhdistää samaksi olemukseksi, ikuiseksi, kuolemattomaksi minuudeksi, jota Jeesus sanoi Jumalan Pojaksi. Olivathan heidän alkuperäiset elämänvaikuttimensa — Boldtilla vivisektion vastustaminen ja Isohiidellä köyhimmän palveleminen — kotoisin samasta elämänlähteestä, rakkaudesta. Heidän kummankin minuuden pohja oli siis sama. Ja se, että he näennäisesti olivat menneet niin eri suuntiin, Boldt anarkistiksi ja Isohiisi miltei ihanneihmiseksi, olisiko se riippunut vain muiden ihmisten erilaisesta vaikutuksesta heihin: kumouksellisten vaikutuksesta Boldtiin ja Tolstoin vaikutuksesta Isohiiteen, siitä, että Boldtiin oli pesiytynyt tuo ikivanha, pakanallinen usko väkivaltaan, ja Isohiiteen taas moderni kristillisyys, kaiken väkivallan kieltäminen, elämä nykyisyydessä.

Tämä kysymys ei tahtonut oikein selvitä Elisabetille.

Hän tunsi vain, että tuo samastus täytyi voida tehdä maailman kaikkein suurimpienkin vastakohtien välillä.