← Table of contents
Vanhempieni romaani

XII. JOHAN KOCK.

Reading edition

Valtameren yli Amerikasta palattuaan oli Kurikan aikomuksena alkujaan ollut neuvotella — tuosta tsaarin kannattamisesta vallankumouksellisia vastaan — ystävänsä Johan Kockin kanssa ja saada hänet tässä tarkoituksessa mukaansa Suomen työväen johtoon, johon hän Matista oli erittäin sopiva. Mutta pahemmin ei voi lyödä kirvestänsä kiveen. Kock oli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessä ja sittemmin luutnanttina siirtynyt Suomen asevelvolliseen armeijaan, jossa hän suuresti kunnostautui, niin että häntä pidettiin yhtenä armeijan etevimmistä upseereista. Hänen sotilaallisten harrastustensa pääalana oli strategia ja strateginen linnoitusoppi, mutta Suomen sotaväen päällikkö piti sitä paitsi hänen erikoisena ansionaan hänen suurta kykyänsä suhtautua oikealla tavalla miehistöön eli hänen vaikutusvaltaansa niin sanottuun joukkosieluun.

Todellakin suuria ansioita kaikkeen siihen katsoen, mitä Kurikalla oli mielessä!

Mutta Kurikalla vain ei ollut aavistustakaan siitä, mikä mies tämä Johan Kock oli, vaikka he olivatkin entisiä koulutovereita samasta Helsingin alkeisopistosta.

Kock oli jo ennen koulun lopettamista siirtynyt sotilasalalle ja lähtenyt menemään omia teitään.

Pitkän Venäjällä olonsa aikana hän joutui tuttavuuteen ja läheiseen yhteyteen sikäläisten sivistyneiden vallankumouksellisten kanssa, ja näiden vaikutus on jättänyt kaikkein syvimmät jäljet hänen luonnekuvaansa.

Jos Ranskan vallankumouksen alkuunpanijoina olivat girondistit, tuon kansan kaikkein mielevimmät ja sivistyksen korkeimmalla tasolla olevat henkilöt, niin vielä suuremmalla syyllä voi samaa arvostelua käyttää venäläisistä vallankumouksellisista, jotka Herzenin ja Krapotkinin aatteiden kasvattamina valmistelivat vallankumousta Venäjällä.

Sen vuoksi Kockin mielessä kaikki, mitä hän sivistyneissä ihaili, koko hänen uskonsa ihmisjalouteen, miehekkyyteen, siveelliseen korkeuteen, uhrautuvaisuuteen, kuolemanhalveksumiseen, toverillisuuteen, uskollisuuteen, oli ehdottomasti yhtyneenä silloisiin vallankumousmiehiin ja heidän aatteisiinsa. Tästä juonti juurensa tuo hänen olemukselleen niin tunnusomainen sivistyneisyyden ihannoiminen ja kunnioittaminen. Jos hän itse tahtoi jotakin olla tai tulla olemaan, niin hän sitä tahtoi vain tämän vallankumouksellisen toveriston arvostelemana. Kaikin voimin siveelliseen eheyteen pyrkiessään hän myös rajattomasti palvoi sekä muinaisuuden että nykyisyyden henkisiä suurmiehiä, Sokratesta, Epiktetosta, Dostojevskiä, Tolstoita, joiden teoksia hän osasi sivumäärin ulkoa.

Senpä vuoksi, kun hän jo Suomeen muutettuaan ja täällä upseerina saavutettuaan suuren menestyksen äkkiä luopui sotilasuralta ja alkoi liikkua siviilimiehenä, moni luuli hänen tehneen sen Tolstoin oppien vaikutuksesta, joita hänen tiedettiin harrastaneen.

Mutta asianlaita ei ollut niin.

Tolstoin opin vaikutuksen alaisena hän ei ollut siihen määrään, että olisi omaksunut myöskin tuon "pahan-vastustamattomuus"opin, jota jotkut kyllä pitivät pääasiana koko tolstoilaisuudessa, mutta jota Kock puolestaan ei ollut koskaan voinut oikein hyväksyä.

Päinvastoin, hän olisi pitänyt itsellensä suurena häpeänä elää lekotella porvarillisessa yhteiskunnassa olematta vallankumouksellinen, se on, aikomatta ajan tullen tovereineen perin pohjin myllertää koko tämän yhteiskunnan bordelleineen, santarmeineen, viinoineen ja vankiloineen. Tolstoi oli hänen mielestään, kieltäessään väkivallan, hiukan epäkäytännöllinen.

Kock jätti sotilasuran toisesta syystä.

Hänestä oli alkanut tuntua epämiellyttävältä, epäritarilliselta, kierolta palvella upseerina sitä valtakuntaa, jonka kumoamista hän hautoi. Toiset samassa asemassa olijat eivät huomanneet siinä mitään kieroutta, vieläpä katsoivat sen vallankumoukselle erittäin hyödylliseksi. Mutta Kock ei voinut siihen suostua.

Vain tähän omantunnon herkistymiseen rajoittui Tolstoin vaikutus Kockin suhteen, ei edemmäksi. Hän jäi vallankumoukselliseksi.

Ja sotilasurasta vapautuminen osoittautuikin myöhemmin ei ainoastaan hyödylliseksi, vaan välttämättömäksikin juuri vallankumousasialle, katsoen heidän suunnitelmiinsa Suomeen nähden ja siihen erikoistehtävään, joka nyt aivan luonnostaan joutui Kockin valmisteltavaksi ja suoritettavaksi. Tehtävä otti hänet kokonaan valtoihinsa.

Oleskellessaan meillä ja Elisabetin luona Vieremässä (talvella v. 1906) hän kuitenkin siviilipuvussaankin näytti sangen sotaisalta.

Suora, sotilaallinen ryhti. Liikkeet voimakkaat, mutta huolellisesti hallitut. Suunnattomat, tuuheat viikset, jotka eivät milloinkaan väsähtyneet riipuksiin, vaan aina ojentuivat suoraan sivuille. Posket ja leuka tarkasti ajeltuina, leuassa ikäänkuin jokin juuri loukatun lapsen väreily. Rehellisen vilpittömät, vihertävät silmät tuijottivat totisina kulmakarvojen alta, ollen ilmaisevinaan sotilaallista häikäilemättömyyttä, periaatteellista armottomuutta, iskuvalmiutta, mutta voimatta salata luonteen pehmeää hellyyttä.

Hän toi tullessaan — näytteeksikö vai itse kokeillakseen — joukon erilaisia ampuma-aseita, joiden kantavuutta ja muita ominaisuuksia hän sanoi aikovansa tarkastaa, ne kun olivat uudenmallisia ja hänelle vielä tuntemattomia. Puheenjohtajan ja joidenkin muiden seurassa hän sitten pani toimeen koeammunnan jäällä. Ja sieltä palattua puheenjohtaja ei voinut kyllin ihmetellä sen miehen tavatonta varovaisuutta ampuma-aseen käyttämisessä. Ammuskelemisesta ei ollut tahtonut tulla mitään vain sen vuoksi, ettei osattu pidellä ja käännellä kivääriä juuri niinkuin Kock vaati. "Ei-ei-ei!" — oli hän kiivastuneena ja äärimmilleen hermostuneena tiuskinut, jos pyssyn suu ennen ampumista vähänkin käännähti sivulle päin eikä osoittanut suoraan maata kohden.

Melkeinpä olisikin luullut hänen mieluummin kieltävän koko ampumisen kuin sallivan varomattomuuksia kiväärin käytössä. Ja vaikea oli ajatella hänen tosileikissäkään sallivan mennä niin pitkälle, että todella kiväärin laukaiseminen lähimmäistä vastaan olisi tullut kysymykseen. Olisi mieluummin kuvitellut hänen silloinkin huudahtavan: ei-ei-ei! Vaikea oli kuvitella vähemmän Marat'n tapaista vallankumousmiestä.

Että ihmisluonteen synnynnäinen hellyys, jopa joskus halu olla kärpästäkään kiduttamatta, huonosti sopi yhteen niiden tehtävien kanssa, jotka ovat aiotut vallankumousmiehen suoritettaviksi, esimerkiksi tuomita vallankumousoikeudessa joku kurja silmälasiherra pyövelien haltuun vain lyhyellä viittauksella sanoen: "roikkumaan!" — tai pommittaa kaupunkia, jossa on itse käynyt koulua ja elänyt äidin hoteissa, tietäen, että viattomat kaupunkilaiset perheineen, lapsineen sortuvat luhistuvien muurien raunioihin — sen tiesi Kock niinkuin jokainen muukin vallankumouksellinen. Ja sen tähden Kock niinkuin jokainen vallankumouksellinen myöskin alituisesti harjoitteli ei ainoastaan itse ajattelemaan itseänsä Marat'n tai Robespierren kaltaiseksi julmuriksi, vaan myös antamaan muille itsestään senluontoisen kuvan. Ja kerran tehtyään vallankumousvalan he todella itsekin luulivat sellaisia olevansa.

Pohtiessaan Elisabetin kanssa kysymystä siitä, oliko väkivalta katsottava jokaisessa tapauksessa hylättäväksi, ja Elisabetin koettaessa todistaa, että väkivaltaa ei voi harjoittaa samalla rakastaen sitä, jolle väkivaltaa tekee, ja että väkivaltaa tehtäessä aina herää viha kukistettavaa kohtaan, Kock räpytteli uskollisesti silmiään ja näytti hyvin totiselta. Hän vähän punastui, arvatenkin niiden kiivaiden ajatusten vuoksi, jotka hänessä sillä hetkellä risteilivät. Sillä heidän vallankumouksellisten kesken pidettiin juuri eräänlaisen vihantunteen säilyttämistä porvarillista yhteiskuntaluokkaa kohtaan aivan olennaisen tärkeänä. Se oli kuin vallankumoustahdon ilmapuntari. Sen puhtaana ja voimakkaana säilyttämisestä he tunsivat toisensa. Sen laimeneminen merkitsi luopiota.

— Onko siis viha teidän mielestänne kaikissa tapauksissa moitittavaa, esimerkiksi siinäkin tapauksessa, että äidin viha kohdistuisi hänen oman tyttärensä raiskaajaan? — sanoi Kock kerran Elisabetille, sivistyneen kohteliaasti hilliten väittelyssä kiehahtanutta mieltään.

— On. Tietysti on, — vastasi Elisabet lapsellisen vilpittömästi ja katseli pyörein silmin häneen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, että sellaista kysymystä voidaan edes tehdäkään.

Vastaus oli Kockille odottamaton. Ehkä hän ei ollut ennen tavannut henkilöä, jonka usko rakkauteen olisi ollut siihen määrään ehdoton. Mutta vallankumouksellisille oli moinen kaikki anteeksiantava rakkaus eli vihan täydellinen kieltäminen suorastaan vastenmielistä, sillä se ei heidän mielestään voinut enää johtua ihmisen luonnollisesta sydämestä, vaan siinä oli jo jotakin uskonnollisuuden hajua, joka heille aina oli vastenmielistä. Ja Kock muisti, mitä vallankumouksellisten oli juuri viime aikoina tullut yleiseksi tavaksi sanoa, kysymyksen ollessa sellaisesta rakkaudesta. Hän sanoi saman ajatuksen Elisabetille omanaan:

— Rakkaus ja rakkaus ja rakkaus, siitä on huudettu jo parituhatta vuotta ja sitä tultaisiin saarnaamaan, kunnes kaikki vihdoin uskoisivat, että ihmiset eivät voi elää muunlaisessa kuin juuri tällaisessa yhteiskunnassa, että vallankumous on suuri ja rangaistava synti, että nöyryys ja esivallan totteleminen on ihmisen korkein avu ja niin edespäin tunnettuun saarnatyyliin…

Kock nousi seisoalleen, pyysi saada sytyttää savukkeen ja alkoi ylenmäärin kiihottuneena kävellä edestakaisin, intohimoisesti vetäen savuja syvälle keuhkoihinsa. Ja kun hän oli siinä luulossa, että Elisabet, jonka rohkeata vapaamielisyyttä hän oli jo koulupoikana ollessaan ihaillut, ei ehkä käsittänyt tuota rakkausoppiaan aivan niin puustavillisesti, vaan että hänen sydämessään täytyi uskoa maailman täydellisen mullistamisen välttämättömyyteen, hän ei ruvennut ollenkaan hillitsemään kiihtymystänsä, vaan antoi ajatuksilleen vapaan lennon luottaen siihen, että semmoisen purkauksen oikeastaan täytyi olla Elisabetin mieleen.

Joka kerran pöydän luo tultuaan hän pysähtyi hetkeksi sen ääreen, ja hänen rajulla voimalla kokoonpuristettu nyrkkinsä, antaakseen pontta hänen sanoilleen, kosketteli rystyillään hillityn hiljaa pöydän pintaa, koputuksen tuskin kuuluessa.

— Mutta onneksi saarnaajat erehtyvät, — jatkoi hän. — Kaikki ei ole vielä vakan alla. Vielä hävetään bordelleja, kapakoita. Vielä eivät kaikkien niskat ole pehminneet, vielä uskotaan ihmisten tasa-arvoisuuteen, vielä orjuus hävettää. Viha elää vielä! Maan tasalle kaikki!

Kockin puhe masensi suuresti Elisabetin mieltä. Se ikäänkuin syytti häntä hirveästä välinpitämättömyydestä, johon hän kenties oli todella vajonnut. Täällä maalla hän oli melkein unohtanut kaikki nuo bordellit ja muut kauheudet, jotka ennen olivat hänen omankin mielensä saaneet niin kapinalliseksi yhteiskuntaa vastaan. Rakkaudella ja vain rakkaudella, — oli hän todella alituisesti sanonut sekä itselleen että muille, ja nyt ilmeneekin, että viha se vain voikin tässä maailmassa jotakin saada aikaan! Mitä kauemmin hän oli elänyt, sitä varmemmaksi hän oli tullut, että vihaan ja väkivaltaan turvautuminen oli maailmassa suurimpien onnettomuuksien lähde. Ja jos hänen rakkaudenopissaan oli jotakin väärää, niin ainakaan hän ei voinut kokonaan masentumatta ruveta uskomaan väkivaltaan.

Viime aikoina hän oli päinvastoin yhä enemmän lähestynyt sitä ajatusta, että rauhallinenkin puuhailu toisten ihmisten elämän johtamiseksi mielikuvituksen luomiin tulevaisuuden muotoihin oli harhaan viepää ja johti ihmistä pois pääasiasta, joka hänen mielestään oli vain oman henkilökohtaisen rakkauden laajentamisessa eikä toisten elämän järjestämisessä, — mutta pakottaa väkivallalla toiset elämään joidenkuiden kumousmiesten ihanteiden mukaisesti — se oli Elisabetille vähitellen käynyt suorastaan käsittämättömäksi, järjettömyydeksi. Muistihan hän nuoruudestaan semmoisia ihmisiä ja tiesi kyllä niitä yhäkin olevan, vieläpä tiedemiehiäkin, sekä teoreetikkoja että käytännöllisiä toimihenkilöitä. Mutta nähdä sellainen ihminen ihan tuossa edessään ja kuulla hänen pommitushistorioitansa omin korvin, tuntui Elisabetista niiden pelkän järjettömyyden vuoksi jollakin tavalla henkisesti pöyristyttävältä.

Huomattuaan Elisabetin mielenmasennuksen Kock istui taas pöydän ääreen ja kokonaan luopuen äskeisistä Marat'n eleistä rupesi lohduttelevasti selittelemään, miten vallankumous, mikäli sen hyrskyt tulevat Suomeen ylettymään, kaiken todennäköisyyden mukaan tulee sujumaan aivan verettömästi. Ja jos Helsingin pommitus meren puolelta tulisikin kysymykseen, on se rajoittuva vain uhkaan sen tapauksen varalta, että Helsingin porvaristo kieltäytyisi alistumasta vallankumouksellisten komentoon.

Hän saattoi katsoa tarpeelliseksi lohdutella, koska luuli Elisabetin vain pommitusten pelosta vastustavan eikä ymmärtänyt tuon masennuksen syyksi vain sitä, että viisaalla ja miellyttävällä miehellä, niinkuin Kock oli, saattoi yhä vielä meidän päivinämmekin olla moisia mielipiteitä ja sellainen luottamus väkivaltaan.

Joka tapauksessa oli Matti Kurikka kovasti eläytynyt pois Suomen oloista luullessaan voivansa johtaa helsinkiläistä työväkeä tsaarin avuksi vallankumouksellisia vastaan, sillä työväki oli hänen Amerikassa olonsa aikana melkein kauttaaltaan muuttunut mieleltään kumoukselliseksi. Vielä suurempi oli hänen erehdyksensä Johan Kockin suhteen.

Muutaman päivän kuluttua siitä, kun Kurikka oli lähtenyt meiltä, saatiin kuulla hänen ihmeellisistä johtajansaavutuksistaan Helsingissä.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings