XXI. MATKA JATKUU.

Laamannin omat ripeät hevoset valjastettiin seuraavana aamuna rekemme eteen ja nopeassa ravissa ne lähtivät viemään meitä edelleen Kuopiota kohden. Entinen kyytimies oli tietämättämme maksettu ja lähetetty pois.

Talon vieraanvaraisuus — vaikka vastaanotto oli minusta ensin tuntunut koleahkolta — oli itse asiassa kaikitta suudelmittakin ja tunteellisuuksitta ollut aivan suurenmoinen. Meidän oli melkein väkisin riistäydyttävä matkalle, ja minä olin lopulta niin kiintynyt sekä laamanniin että laamanskaan, että olisin aivan mielelläni jäänyt heille oleilemaan vieläkin vuorokaudeksi. Mutta Aleksanderin huomasin haluavan pikaista lähtöä, sillä matkan päämäärä oli vielä kaukana, ja hän luonnollisesti tahtoi pian nähdä äitinsä, josta oli niin kauan ollut erossa.

Sää oli kaiken alkutaipaleen ollut erinomaisen suotuisa. Meillä oli päivisin ollut auringonpaistetta. Maan vaihteleva luonto hirmuisine havumetsineen ja taas avonaisine lumikenttineen ja punahelkkyvine taloineen mäkien harjalla oli painautunut mieleeni iloisena, runollisena, lupaavana, öisin oli taivas ollut miljoonissa tähdissä, ja me pidimme kuomua alhaalla, paremmin taivasta nähdäksemme. Sillä milloin Aleksander ei nukkunut, hän halusi opettaa minua tähtiä tuntemaan. Hän näytti minulle Otavan, sanoi sen olevan reenmuotoisen, selitti missä oli aisa ja missä itse reki, ja käski laskemaan viisi reen perälaudanmittaa suoraan avaruuteen päin, jolloin löytyi Pohjantähti, taivaan liikkumaton napa, jonka ympäri koko muu taivas pyöri kerran vuorokaudessa. Vaikka välimatkojen mittaileminen olikin Aleksanderille taivaan katselemisen pääviehätyksenä ja minulla taas haaveileminen sen mahdollisesta asutuksesta, oli meistä kummastakin tuo katseleminen ja tähdistä puhuminen kuitenkin suuresti kiinnostavaa. Se ikäänkuin yhdisti meitä. Me ikäänkuin tulimme lähemmiksi ystäviksi. Ehkäpä Aleksander semmoisina hetkinä unohti tuovansa Suomeen venäläistä vaimoa, ja ehkä minä itse pääsin silloin painostavasta aavistuksesta, joka oli alkanut tuntua sydämen perimmässä sopukassa, että venäläisyyteni tulisi olemaan Aleksanderille tässä maassa suurena vastuksena. Se epäilys oli laamannilla-olosta vain vahvistunut, sillä oli ilmeistä kuinka huolestunut Aleksander oli ollut nolon avuttomuuteni johdosta. Mutta kun miljoonat tähdet kaareutuivat päittemme yllä, unohtuivat kaikki sellaiset huolet, ja me olimme vain kaksi pientä ihmistä, jotka vaelsimme lumiaavikolla ja haimme onnea toistemme läheisyydestä.

Luulenpa, että olimme yhtä hyvillämme kumpikin, kun päivätuulien tyynnyttyä, yöpakkasessa laskimme kuomun alas, ja taas saman mittaamattoman, mustan avaruuden miljoonat tähdet tuikkivat yllämme.

Mutta sää ei pysynyt yhtä suotuisana koko matkaa. Viimeisenä vuorokautena, kun meillä Aleksanderin sanojen mukaan ei olisi ollut kuin yksi yö matkustettavana, alkoi jo puolesta päivää taivas sumeta pitkiin usvapilviin ja tuuli yltyi yltymistään. Kuski nosti lammasturkkinsa kauluksen ja laski karvalakin nahat korville. Hän piti päätään vinottain tuulta vasten, jonka mukana hänen kasvoihinsa lensi kristallisokerin tapaista hienoa ja kirpeää lunta, sitä samaa kokoontui myös kaikkiin jalkanahkojen laskoksiin ja kuomun sokkeloihin. Tuuli tempoili hevosten harjoja, piti niiden häntiä vinossa ja välistä sai temmatuksi koholle nahkaloimet, jotka kuski oli sitonut hevosten selkiin.

Illan tultua ei ollut kysymystäkään kuomun alhaalla pitämisestä, vaan se päinvastoin varustettiin edestäpäin tiheällä nahkapeitteellä, jonka keskellä oli neliskulmainen lasiruutu. Lasin läpi ei näkynyt muuta kuin hevosten juoksussa hölkkyvät luokit ja tuulessa ryöppyvät harjat. Joskus näkyivät myös piiskansiiman sivallukset, joista tuntui kuskin pahatuulisuus. He olivat näet vähän riidelleet Aleksanderin kanssa. Ymmärsin asian niin, että kuski oli pyryn vuoksi neuvonut matkan keskeyttämistä yön ajaksi, mutta Aleksander oli käskenyt noutaa mökistä lumilapion mukaan, ja sen tehtyä olimme laskeutuneet aavoille vesien selille, joita oli Aleksanderin sanojen mukaan nyt kestävä Kuopioon asti. Hän kehoitti minua paneutumaan pitkäkseni ja nukkumaan. Asetti tyynynkin minulle. Itse hän teki niin, ja luullakseni hän nukkui heti kun oli sanonut, ettei vaaraa ollut minkään näköistä, ja että vaikka kuski ei näkisikään missä tie kulkee, niin hevoset kyllä tuntevat sen kavioillaan eivätkä milloinkaan eksy tieltä.

Nyt alkoi minulle matkan peloittavin yö.

Tuuli ulisi ja vonkui ulkona. Kuomumme tutisi ja ryskyi sen puuskissa. Puuskat piiskasivat tuota sokeria kimakasti ruudun lasia vasten, ja sitä tuli jokaisesta rakosesta sisälle kuomuunkin, muodostaen sinne tänne pieniä mäenkumpuja, joita minä sitten koetin koota ja työntää piiloon, kunnes huomasin että ne kasvoivat hitaammin, jos ne jätti paikoilleen.

Välistä tuli outo ajatus. Mitä tämä pimeässä kuomussa tutajaminen oikeastaan on? Minne me ajamme? Mitä varten pohjoiseen ja aina vain pohjoisempaan? Pois lämpimästä, valoisasta, iloisesta elämästä yhä kauemmas tuntemattomaan pimeyteen!

Silloin muistin aina, että Aleksander oli vieressäni ja hän ajoi äitinsä luokse. Olin hakevinani omaa äitiäni, ja minun täytyi myöntää, että jos hänet olisi ollut haettava vielä paljon pimeämmästä pohjolasta, en olisi epäillyt rientää hänen luokseen, matkustaa yöt läpeensä tuiskussa ja pakkasessa, kiljuvien susilaumojen seuratessa kintereillämme.

Mutta tämä kaikki oli teoriaa, joka auttoi vain niin kauan kuin sitä ajatteli. Uudet puuskat ja jyskytykset ajoivat pelon jälleen vallitsevaksi, ja monta kertaa minä olin jo aivan varma, että täydellinen tuhoutuminen ja kaamea kuolema tässä pyrymeressä oli ainoa mahdollisuus.

Hevoset hiljensivät juoksuansa ja minä ymmärsin, että ne liikkuivat enää vain käyden. Nyt se tuho siis tulee, ajattelin, kohta reki pysähtyy ja me hautaudumme nietoksien alle.

Aivan oikein, me pysähdyimme. Ihan pimenneen ruudun takaa vain kuulin kuskin vihaista hevosille ärjyntää ja piiskan läimäyksiä vasten nahkaloimia. Vain pieniä nytkähdyksiä, ja taas olimme liikkumattomina. Kuski on tyyntynyt eikä enää piiskaa hevosia, vaan odottaa jotakin. Aleksander nukkuu yhä kuin tukki, ja minä olen varma, että jos hänet herättäisin, hän vain sanoisi: Älä sekaannu kuskin asioihin, vaan kallistu levolle ja ummista silmäsi!

Tämän kansan levollisuus tuntuu joskus aivan sietämättömältä.

Mutta eipäs! Nyt naputtaa kuski piiskanvarrella lasiin. Odottaa. Taas naputtaa. Ilmeisesti hän tahtoisi sanoa jotakin Aleksanderille. Mutta noinko varovasti naputellaan silloin, kun on saavuttu kuoleman kynnykselle! Minä tartun Aleksanderin turkkiin ja alan sitä voimieni takaa rytyytellä.

— Mikäs nyt? — kuulen hänen unisen äänensä pimeässä.

— Nouse, nouse, olemme hukassa.

— Joko sudet ovat syöneet kuskin? — laskettelee hän pilojaan, pysyen pitkänään.

Mutta samassa kuuluu kuskin ääni puhuvan jotakin lasin takaa ja Aleksander kohottautuu. He keskustelevat vähän aikaa, ja Aleksander alkaa avata kuomun etusia. Tätä tehdessään hän minua rauhoittaakseen selittää syytä pysähdykseen.

— Siellä on avautunut railo hevosten eteen, ne eivät uskalla hypätä ylitse. Onpa se kuski aika saamaton mies, tahtoo poiketa rantataloon päivää odottamaan. Vielä mitä!

— Aleksander, Aleksander, — huudan tuskissani, — tee niin kuin hän tahtoo, muuten vajoamme pohjaan!

Aleksander selvitteli yhä jalkojansa turkeista ja peitteistä, joten hänellä on aikaa selvitellä myöskin railojen fysiikkaa.

— Näetkös, — sanoi hän, — jos heti jään halkeamisen jälkeen nousee voimakas tuuli, niin — ennenkuin halkeama on ehtinyt uudelleen jäätyä umpeen — voi jää ankaran tuulen painosta liikahtaa erilleen toisesta jäälautasta, ja niin syntyy aukeama, jonka yli kohta sataa lunta eikä se lumen alla enää ota jäätyäkseen. Hevoset vainuavat sellaisia aukeamia ja pysähtyvät.

— Jumalan nimessä, kääntykäämme takaisin, jos hevoset vainuavat, — huusin minä, tavoitellen Aleksanderia turkin liepeestä.

Hän irroitti minun turkkiin tarrautuneet käteni ja ulos kiivetessään sanoi:

— Vaaraa ei ole minkään näköistä, usko minua, Liza. Me luomme lumen aukeaman päältä ja hevoset astuvat kauniisti ylitse.

Näin sanoen hän uudistuneista huudoistani huolimatta hävisi kuomun alta pimeään pyryyn.

Kaikki oli sekaisin. Valkoista lumenmöyhyä tuprusi sisälle aukijääneestä kuomuetusesta, jonka lieve lepatti ruutuineen kuin lippu myrskyssä. Itse kuomukin tutisi ja lunta lensi sen seinämiin, jopa lakeenkin.

En voinut ymmärtää mitä ne miehet siellä ulkona puuhasivat, luulen heidän kaivelleen lumessa lapiolla, jonka olivat ottaneet talosta.

Vihdoin he lopettivat ja asettuivat kumpikin paikalleen.

Ja tämmöisenkö kuorman on lentäminen sylenlevyisen avannon ylitse! — ajattelin minä kauhun salvatessa hengitykseni ja ääntämiskykyni.

Reki liikahti.

Nyt he varmaankin ottavat vauhtia, — ajattelin, sydämeni koettaessa repeytyä ulos rinnastani. Hevoset rupesivat juoksemaan.

— No näetsen, — sanoi Aleksander, — kuinka kauniisti se kävi.

— Olemmeko jo ylitse? — huusin ihmeissäni.

— Aikoja sitten, — sanoi hän ja rupesi sovittelemaan taaksensa alusia, paneutuakseen pitkäkseen. Sen tehtyään hän toisella kädellään kohensi vielä minunkin tyynyjäni, kehoittaen seuraamaan hänen esimerkkiänsä. Hän sanoi, että minun täytyy levähtää ennenkuin tulemme Kuopioon, muuten voi käydä niin että nukun aamiaispöytään, niinkuin olin illallispöytäänkin nukkunut.

Olin niin iloinen vaaran välttymisen johdosta, että tottelin häntä kaikista hänen ivapuheistaan välittämättä, ja heittäysin selälleni. Olin sanomattoman onnellinen myöskin sen johdosta, että minulla oli sellainen mies, joka tietää neuvon missä tilanteessa tahansa. (Hänen nenänsä alkoi jo sipistä nukkumista.) Hieno, solakka upseeri, mutta kyllä tietää pyryasiat, vieläpä neuvoo vanhoja kuskeja! Kuinka monta esikuntaupseereista, jotka osaavat pyöritellä valssissa naisiaan paljon taitavammin kuin hän, olisi osannut pyrymyrskyssä lapioida railon selväksi lumesta! Esimerkiksi Litvinov! Varma on, että olisimme hänen kanssaan jo ajamassa täyttä karkua takaisin Pietariin päin, jos eteemme olisi tämmöinen hornan kuilu auennut. Ei, olinhan tosin suuri tyhmyri ja pelkuri, mutta kylläpä vaan olin osannut itselleni miehen valita!

Sanalla sanoen, kun sydänalassa taas jokin ihan tuntuvasti liikahti, täytti minut sellainen elämänriemu, että minä itsekseni hytisin ilosta ja tuulen jyskytys kuomua vastaan oli minulle pelkkää tuutulaulua. Kaikki, mikä äsken oli peloittanut ja nukkumasta estänyt, ajoi nyt ihan väkisin unta silmiini.

Kun heräsin, muistin kuulleeni vielä nukkuessa aisakellon kilinää, ja nyt avasin silmäni samanlaiseen kilinään, jonkun ajaessa meidän ohitsemme. Olin pitkästä nukkumisesta niin raukeana, etten ensin ollenkaan liikahtanut, en edes päätäni kääntänyt, vaan annoin maailman todellisuuden omin neuvoin virrata sisälle ja selittää minulle kaiken. Miksi on niin valoisaa? Siksi että Aleksander on avannut kuomun edestä etusen ja että pyry on tauonnut. Hän istuu suorana ja katselee ulos eteensä. Hänen viiksensä ovat huurussa, ja kulmakarvansakin. Silmät välkkyvät elokkaan kirkkaina kaikelle minkä hän näkee, mutta suu ei hymyile. Hän luulee minun nukkuvan ja varoo minua herättämästä, mutta näkyy selvästi, että hän palaa halusta saada näyttää minulle mitä itse näkee. Juuri siksihän minä vain pysynkin liikahtamatta, että ensin saisin rauhassa ajatella omiani, katsella Aleksanderia ja nauttia olevaisuudesta, itse siihen sekaantumatta.

Minä kuulen kaukaa ikäänkuin tornikellon kumean soinnin, välistä ei kuulu, välistä taas kuuluu, biu-bau … bau… Onko nyt sunnuntai? — On. — Kuinka rauhallista — biu-baau … baau … baau…

Välistä kuulen myös kaukaa ja lähempää kukkojen laulua, ja arvaan, että me kai lähestymme jotakin kylää. Mutta en raatsi sittenkään vielä kohota. Tornikellon kumina yhä kovenee. Sitä on hauska kuunnella.

Takaamme lähestyy taas kulkusten kilinä. Meidän hevosemme alkavat käydä. Ohitsemme ajetaan, reessä puhellaan iloisesti, sitten kulkuset taas etenevät. Silloin kun kulkusten kilinä oli kovimmillaan, Aleksander katsahti minuun, että enkö minä muka vielä tuostakaan herää. Mutta minä painoin silmäni kiinni. Ja tornikello yhä lähestyi.

Nyt alkoi jo kuulua jalankävijäinkin ääniä ja heidän askeltensa kopinaa, kun ajoimme heidän ohitsensa. Nyt jotkin pojat juoksivat rekemme talkille, sillä heidän kikatuksensa kuului ihan kuomun takaa. Ja nyt he kai pyrähtivät pois, sillä sekä kulkusten että suuren aisakellon räminä tuli jostakin käänteestä taaksemme ja hetken kuluttua ajettiin ohitsemme tavattomassa kellojen kilinässä.

Nyt minä vilkaisin Aleksanderiin, ja meidän katseemme tapasivat toisensa.

— Se on maalaista kirkkoväkeä, — selitti hän, tarkoittaen ohiajajia.

— Missä olemme? — kysyin haukotellen.

— Nousehan katsomaan, — hän sanoi, sierainten juuret tutusti kangistuneina, millä tempulla hän tavallisesti hillitsi kasvojensa omavaltaisia ilmeitä, erittäinkin tyytyväisyyden ilmettä ja tarpeetonta hymyilemistä, joka olisi omin päin pyrkinyt leventämään suuviivaa.

Minä kohottausin.

Edessäni oli loivasti kohoavalla rannalla isonlainen kylä kirjavine puurakennuksineen, jotka hauskasti heloittivat esille-pilkistävässä auringonpaisteessa. Erittäin helakasti loisti valkoinen kirkko torneineen, kohoten keskeltä kylää, taustanaan mahdottoman suuri vuorenharjanne, joka oli tummansininen, koska auringon valo ei ollut sinne vielä ennättänyt. Niin idyllisen kaunista! Ja sieltähän kylästä se kellojen soitto tulikin.

Jäällä näkyi paljon teitä ja mustia pilkkuja, jotka kaikki liikkuivat kylään päin. Ne olivat ajajia ja jalankävijöitä, menossa kirkkoon, kuten Aleksander selitti. Kun me ajoimme jalankävijäin ohitse, menivät he lumeen seisomaan, ja monet miehistä tervehtivät lakkia nostamalla ja naiset tekivät itsensä lyhyemmiksi, niinkuin se kahvintarjooja ensimmäisessä pysähdyspaikassa.

— Mikäs tämän kylän nimi on? — minä kysyin. Kun Aleksander ei kohta vastannut, kysyin uudelleen:

— Oletko ollut tässä kylässä ennen?

— Olen, — vastasi hän nyt. Ja kun katsahdin häneen, olivat sierainten juuret kangistuneet vieläkin syvempään. Hän sanoi:

— Olemme Kuopiossa.

Minä hämmästyin.

— Lasket leikkiä, Aleksander! Ihanko Kuopiossa?!

— Ihan Kuopiossa. Eikö tämä vastaa odotustasi?

Vastasiko vai ei, en tiedä, mutta totta on, etten ollut kuvitellut tämmöiseksi. Olin kuvitellut kaupungiksi. Ja jos kaupungiksi, niin tietenkin olin kuvitellut monikerroksisia kivimuureja. Mitään semmoista en nähnyt. En nähnyt melkein mitään siitä mitä olin osannut kuvitella.

Tornikellon kumea soitto oli ihan kuin päämme päällä. Voimakkaasti ja levottomasti sen ääniaallot vavahtelivat ylitsemme kaikkiin ilmansuuntiin.

Ja nyt me jo etenimme kellojen pauhusta. Olimme poikenneet syrjäkadulle. Kukaan ei enää aja ohitsemme.

Edessäni on rauhallinen, leveä katukuja. Ei mitään lumesta puhdistettuja katukäytäviä eikä lyhtytolppia, niinkuin Pietarissa, vaan suora tie, joka oli avattu lumireellä — ajoimme sellaisen ohitse, — ja molemmin puolin matalia puurakennuksia, joskus välimatkan päässä toisistaan, mutta kuitenkin suorassa linjassa, niinkuin vastaisen kadun ajatuksessa. Nuo rakennukset olivat kovin siistejä kaikki, toiset punaisia, toiset keltaisiksi maalattuja, ja niissä oli valkoiset kulmalaudat ja valkoiset ikkunanympärykset, ja ikkunoissa oli pitsikaihtimet kahden puolen ja näkyi palmuja ja muita huonekasveja, jopa pieniä punaisia kukkiakin.

Yhden tämmöisen keltaiseksi maalatun ja paksun kattolumen peittämän rakennuksen kohdalla Aleksander sanoi: — Kas niin Liza, nyt ollaan perillä.

Kuski käännytti hevoset ja me ajoimme portista rakennuksen pihaan.