I. ELISABET JA HÄNEN KAKSI POIKAANSA.

Minä, näiden muistelmien kirjoittaja, olen toinen Elisabetin pojista, jotka hän synnytti miehellensä Aleksanderille heidän vielä ollessaan Pulkovan kuuluisassa observatoriossa Venäjällä, professorien Struven ja Döhlerin siellä pitäessä tieteellistä komentoa ja Struven sisarten hoitaessa hellin käsin tuota nuorta, yhä vielä lapsekkaan tyttömäistä rouvaa, joka näytti vielä rouvanakin, vieraaseen, ankaraan tosimaailmaan jouduttuansa jatkavan iloisen keveää tassuttelemistaan vanhan kotipiirin pehmeissä kengissä. Perin kokematonna hän oli näiden neitien mielestä ikäänkuin liian leikkisästi, liian epäjuhlallisesti ottanut kannettavakseen lähestyvän synnyttämisen raskaan taakan.

Mutta nytpä saatiin nähdä, mitä elämä on. Voi kauhistusta! Kohtalo piteli — näiden säälivien neitien mielestä — tuota ajattelematonta tyttömäistä nukkerouvaa liian kovakouraisesti. Kumpikaan vanhoista neideistä — se huomattakoon — ei ollut vielä milloinkaan saanut todistaa ihmislapsen häikäilemätöntä, veristä ja väkivaltaista tuloa tähän maailmaan, ja sen vuoksi — kun asia heidän talossaan vihdoin alkoi — heidän nuoren holhokkinsa kimakat kiljahdukset pyörtymiseen asti vihloivat heidän sydäntänsä.

Totta voi kyllä olla, että Elisabet kipujen alkaessa ehkä oli itsekin liiaksi hätääntynyt ja päästellyt ylimääräisiäkin kiljahduksia jo ennen kuin oikeat kivut alkoivat, tuo hupakko kun aina säikkyi aavistamattomien luonnontapausten ja tuntemattomien voimien enteitä. Mutta tosi kipujen tultua hän kätilön todistuksen mukaan osoittikin malttia ja harvinaista kestävyyttä, vaikka kipuja oli jatkunut ilman sanottavia seurauksia jo toista vuorokautta. Kun neidit lähestyivät vuodetta ja näkivät rakkaan Lizansa äänettömästi vääntelehtivän tuskissaan ja kun hän joskus tukehtuneesti pitkään voihkaisi, alkoivat hekin voihkia ja kaatua nojatuoleihin, ja kätilön täytyi pyytää heitä poistumaan. Totisena kätilö kehoitti hankkimaan lääkärin.

Ratkaisevan hetken lähestyessä, toisen vuorokauden lopulla, ja lääkärin myönnettyä neideille, että tämä synnytystapaus oli katsottava sangen vaikeaksi, he tietysti otaksuivat Elisabetin viimeisen hetken jo olevan käsissä, ja nyt he alkoivat päättöminä parkuen ja valitellen lennellä huoneesta huoneeseen tietämättä mitä tehdä.

Ja aivan arveluttavasti nämä hyväsydämiset neidit nurkuivat kohtalon kovuutta vastaan sanoen:

— Mitä pahaa tämä pikku Lizamme on tehnyt, että häntä näin kauhealla tavalla rangaistaan! Kaikki häntä rakastivat, viatonna hän eleli suuressa onnessaan, vielähän me ihan äsken näimme hänen puoli salaa leikkivän kotoa tuodun nuken kanssa, ja nyt —! Tämä on julmaa! tämä on järjetöntä raatelua! Tämä on anteeksiantamatonta!

Olen kuullut kerrottavan, että Elisabet, ensimmäisen lapsen saatuaan, oli peräti hurmaantunut pikku Kasperiinsa, joksi luterilainen pappi risti lapsen. Voihan kyllä helpostikin kuvitella, mitä hänelle merkitsi pienen, elävän nuken saaminen niiden monien hengettömien posliini- ja vaatevauvojen sijaan, joiden kanssa hän vasta niin äskettäin oli tuntenut velvollisuudekseen lakata leikkimästä. Ei tällä lämpimällä, elävällä olennolla enää ollut mitään sinne tänne letkuvia posliinikäsiä eikä valkoisen ja punaisen kiiluvaa, kivenkovaa, ruumiiseen ommeltua valepäätä, vaan pienellä suullaan tuhruttaen se haki oikeata paikkaa, ja löydettyään kävi ahnaasti imemään, varmuuden vuoksi tarraten vielä käsilläänkin kiinni rintaan, niin että siinä kiperässä puristuksessa sen punaiset sormet vaalenivat. Tämä lienee tietysti sekin tehnyt vähän kipeätä, mutta ah, kuinka suloisen kipeätä! Näinkö pienten kärsimysten kaupalla on nyt sylissä elävä, hengittävä olento? Painaessa korvaa sen ruumista vasten tuntuu pienoisen kylkiluut ja kuuluu hiljaa sen oma, itsenäinen sydämentykytys, joka ei enää syki äidin tahdissa, vaan omassaan. Se melkein nauratti Elisabetia. Ja silmiin katsoessa olisi naurattanut sekin pikkuinen, mutta jo erillinen minänen, joka niistä tirkisteli, — ellei olisi niin armottomasti säälittänyt tuo poloinen, epäonnistunut itsenäisyyden julistus. Ei naurattanut, päinvastoin melkein itketti. Kyynelet nousivat Elisabetin silmiin. Ja vaikka hän, mitenkään hyväilemättä tai suutelemattakaan, vain katseli Kasperinsa silmiin, heidän kahden erillisyyttä ihmetellen, kietoi sinä hetkenä ääretön, lämmittävä, suojaansa ottava rakkaus tuon pienen olennon yltä ympäriinsä. Näin hellän kirvelevästi, yhtaikaa sekä naurattaen että itkettäen elämä vei Elisabetin leikistä kaikkein totisimpaan toteensa.

Jos kukaan äideistä, jotka imettävät ensimmäistä lastaan, niin ainakin myös Elisabet tuli päivä päivältä yhä enemmän rakastuneeksi lapseensa ja valmistui elämään vain tätä ainokaistansa varten, omistamaan sille kaikki ajatuksensa, antamaan sille elämänsä, kaikkensa.

Ne kaksi valokuvaa, jotka olen löytänyt Elisabetin vanhimmasta albumista ja joista toisessa pikku Kasper esiintyy hänen sylissään ja toisessa, mitään pahaa aavistamatta, näyttäytyy suurelle yleisölle paitasillaan, ne oli otettu niinä aikoina, jolloin Aleksanderin oli matkustettava Pietarista Suomen Lappiin joidenkin geodeettisten pisteiden määräämistä varten. Aleksander oli välttämättä tahtonut saada pojastaan valokuvan mukaansa matkalle. Asia oli niin kiireellinen, että valokuvaus oli suoritettava aamutuimaan. Poika oli pukemattomana suoraan vuoteesta tullen noudettu valokuvattavaksi, ja sitten Elisabetin täytyi asettua kameran eteen, vaikka hänellä oli ankara hammastauti ja vaikka turvonneen posken yli kiristetty side oli kohottanut nenänpäätä pahasti ylöspäin.

Kun perustuen Elisabetin omiin kertomuksiin ja muisteluihin ajattelen hänen silloista nuorta olemustansa, hänen antautuvaisuuttaan tunne-elämän syvyyksiin, hänen suurta onneansa ensimmäisen synnytyksen kauhujen jälkeen, ja erittäinkin kun ajattelen ensimmäisen lapsen imettämistä ja sitä rajatonta rakkautta, minkä tämä imettäminen oli hänessä herättänyt Kasperia kohtaan, en voi ollenkaan ymmärtää, miten niin suuri äidinrakkauteen antautuminen enää olisi saattanut jakautua ja riittää vielä toiselle lapselle, Arvidille.

Rakkauden luonne piilee rakastetulle antautumisessa ehdoitta ja kokonaan. Ja Elisabetille olisi varmasti hänen ainokaisensa, pikku Kasper riittänyt. Mutta niin kumminkin kävi, että kahden vuoden perästä toisen pojan synnytys olikin kuin leikkiä vain. Maidosta ei ollut puutetta tälle toisellekaan, mutta en voi muuta kuvitella kuin että Elisabet, ottaessaan uuden vaivattomasti syntyneen tulokkaan rinnoilleen, ensin katsahti Kasperiinsa ja sanoi häntä lohdutellen: "Odota, kultaseni, tämä on kyllä pian tehty." Sillä eivätköhän äidit tavallisesti rakastane enimmin niitä lapsiaan, jotka ovat vaivalla syntyneet ja joiden puolesta he ovat saaneet enimmin kärsiä? Minulla ei ollut onnea syntyä Elisabetin esikoisena, en ollut tuottanut hänelle synnytyskipuja, minun ei imiessäni tarvinnut pureskella häntä maidon heruttamiseksi, enpä edes huomannut puristaa kynsiäni hänen rintaansa. Selvää siis on, että Elisabet edelleen rakasti Kasperia ylitse kaiken eikä vielä ollut oikein ottanut huomatakseen minua. Syyllinenkö minä siihen olin, etten ollut ehtinyt syntyä ensimmäiseksi!

Mutta kohtalopa otti minun asiani omiin käsiinsä ja rupesi auttajakseni.

He panivat, kuten sanottu, minun nimekseni Arvid. Ja tultuaan kahden vuoden ikäiseksi tämä Arvid sairastui ankaraan kuumeeseen ja tukehtumistautiin. Aha! Silloinkos tuli Elisabetille hätä. Melkeinpä Kasperkin unohtui.

Lääkäri oli käynyt totiseksi eikä antanut enää varmoja lupauksia pojan henkiin jäämisestä, ja kun lisäksi Elisabetin silmät monen yön valvomisesta olivat ruvenneet katsomaan hiukan eri suuntiin, kutsuttiin useita lääkärejä neuvottelemaan sairaan tilasta ja keinoista, joita mahdollisesti olisi vielä ehdotettu lapsen hengen pelastamiseksi.

Lääkärit kokoontuivat neuvotteluun, olivat huolestuneen näköisiä eivätkä tahtoneet vastata kysymyksiin. Toiset heistä eivät antaneet mitään toiveita, toiset vain aivan vähäisiä. Mutta he päättivät pitää seuraavana päivänä vielä uuden neuvottelun ja määräsivät uuden lääkkeen, jota oli käytettävä joka puolen tunnin kuluttua.

Siitäkään lääkkeestä ei ollut kuitenkaan mitään apua. Kun lääkärit kokoontuivat uuteen neuvotteluun, ei sairas poika enää hengittänyt kuin lyhyin, tuskin kuuluvin pihahduksin ja oli alkanut paikoitellen jo sinertääkin. Nähtyään siis, ettei uusikaan lääke tehonnut, he pitivät tilaa toivottomana ja tippuivat toinen toisensa jälkeen pois.

Yksi ainoa lääkäreistä, nuorin kaikista, se, joka oli hoitanut lasta sairauden alusta asti, ei hylännyt Elisabetia, vaan lupasi koettaa parastansa viimeiseen asti. Hänellä oli toimi jossakin klinikassa, ja sen vuoksi hän ei voinut pysyä sairaan luona koko aikaa, niinkuin olisi tahtonut, mutta hän saapui kaikkina mahdollisina väliaikoina ja viipyi usein tuntikausia vuoteen ääressä, auttaen kääreiden muuttamisessa ja kuumeen vaihtelua seuraten.

Elisabet oli monen monesti ja erittäinkin nyt viimeksi hänen muistelmiaan kirjoittaessamme kertonut tästä vaikeasta tuskankaudesta ja tuosta uhrautuvasta lääkäristä, joka oli hänelle ollut vaikkapa heikkonakin toivon pilkkeenä. Lääkärin ilmestyminen kuolevan lapsen hiljaiseen, hämäräksi kaihdittuun huoneeseen oli hänelle kuin lämpimän auringon valahdus pimeään, hän tunsi lohdutusta, toivoi, eli. Mutta jonkin tunnin kuluttua, hänen taas yksin jäätyään, pimeni kaikki ja epätoivo sai vallan.

Erittäinkin elävästi Elisabet muisteli niitä kauhun päiviä ja öitä, joiden aikana lääkäri oli odottanut ratkaisevan käänteen tapahtumista. Monta kertaa vuorokaudessa, satoi tai tuuli, oli lääkäri tullut sairasta katsomaan vaivojaan säästämättä. Yöllä eivät lautat kulkeneet Nevan ylitse sen kohdan luona, mistä olisi pitänyt tulla, sen vuoksi hän ei voinut öisin käydä.

Viimeksi lähtiessään lääkäri oli sanonut:

— No, Jelizaveta Konstantinovna, jos vielä jaksatte kestää vain yhden yön, on huomenna ratkaisu tapahtunut. Niin, niin, minä tarkoitan, jos lapsi elää tämän yön ylitse, ei ole aivan mahdotonta, että se jää henkiin.

Hänen täytyi kiirehtiä viimeiselle lauttavuorolle, sillä klinikassa oli jokin tärkeä leikkaus, jossa hänen läsnäoloansa välttämättä tarvittiin.

Tuli yö. Se oli sateinen, vettä tuli välistä kuin kaatamalla ikkunoita vasten. Tuuli ulisi uuneissa ja jyskytteli. Vallitsi melkein hirmumyrsky.

Elisabet jaksoi hyvin valvoa, sillä epätoivo ei pane nukuttamaan. Hänen nähdäkseen lapsi ei puolenyön jälkeen enää ollenkaan hengittänyt. Edellisenä yönä se oli vielä haukkonut ilmaa, niinkuin kuoleva kala keittiön pöydällä. Mutta nyt se vain joskus ummisteli huuliaan. Ja sydämenlyönneistä ei tahtonut enää mitään tuntua.

Koneellisesti Elisabet sentään täytti kaikki ne määräykset, jotka lääkäri oli hoidon suhteen antanut. Mutta hän ei toivonut enää mitään.

Aamupuoleen yötä kilahti eteisessä hyvin hiljaa ylhäällä joustimen päässä roikkuva ovikello. Ja kun Elisabet meni ovea aukaisemaan, niin kenenkä hän näkikään astuvan sisälle? Kenenpä muun kuin sen uskollisen, rakkaan lääkärinsä! Hän oli yön pimeässä tullut Nevan ylitse pienessä ruuhessa ja itse soutaen. Vettä valui virtana sadetakista ja töppöpäähineestä, jotka kiiltäen kimaltelivat kynttilän valossa.

— No? — hän kohta kysyi tippuvan päähineensä raosta, tuijottaen Elisabetiin levottomuudesta pyöristynein silmin.

Elisabet purskahti itkuun eikä voinut vastata mitään.

— Kaikki siis lopussa! — sanoi lääkäri synkistyen.

— Taitaa se vähän vielä elää … — änkytti Elisabet nyyhkytyksissään.

Silloin lääkäri nopeasti viskasi päällysvaatteensa syrjään, otti kynttilän Elisabetin kädestä ja kiiruhti suoraan lapsen luo.

Hetken aikaa vuoteen ääressä seistyään, hyvin likeltä katseltuaan ja tunnusteltuaan lasta hän pyysi Elisabetiä auttamaan häntä ja rupesi itse hääräämään huoneessa ja keittiössä, valmistaen hauteita ja kääreitä. Koko yön hän viipyi talossa, ja Elisabetille hän antoi niin paljon puuhattavaa, ettei itkuun ja epätoivoon riittänyt mitään aikaa. Tuskin hän ehti katsahtamaankaan lapseen, kun lääkäri jo määräsi hänelle uusia tehtäviä.

Aamun sarastaessa ja kynttilän palettua loppuun lääkäri sammutti sen syttyneet paperit ja veti käärekaihtimen ylös.

Silloin Elisabet näki, että lapsi oli kasvoiltaan hyvin punainen, mutta suu avautui ja sulkeutui säännöllisesti ja hengitys oli selvään kuuluva.

Uusi toivo värähti Elisabetin rinnassa. Olisi pyrkinyt rajuihin ilon tai itkun purkauksiin, mutta hän ei uskaltanut häiritä lääkäriä, ja vavahtelevin käsin vain puuhasi tehtävissään.

— Minä tulen päivemmällä uudestaan, — sanoi lääkäri.

Elisabet ei vieläkään uskaltanut kysymällä päästä varmuuteen, oliko lapsi tuomittu kuolemaan vai pelastunut.

Hyvästellessään lääkäri sanoi:

— Olette hyvin hoitanut lasta, Jelizaveta Konstantinovna. Se jää elämään.

Näinpä kohtalo siis teki Elisabetille Arvidinkin synnyttämisen vaikeaksi, ja näiden kärsimysten ja tuskanpäivien ja tämän rajattoman onnen jälkeen Elisabet rakasti Arvidia yhtä paljon kuin Kasperia.

En ainakaan ole omasta puolestani milloinkaan missään tilaisuudessa vähintäkään erotusta huomannut.