XI. KONTIOLAHDELLA.
Reading edition
Eräänä kesänä olimme myöskin kaukana Karjalassa, Aleksanderin synnyinseuduilla, Kontiolahdella. Siellä suurella Höytiäisellä "käv' oaallot nii suuret jotta hiää!" — selittivät meille Takkulan pojat, ja oudolta tuntui tämmöinen puhe Lopen murteen jälkeen. Ehdottomastikin rupesi vertailemaan murteita toisiinsa ja kyselemään itseltään, miten asia olisi oikeimmin sanottava, joten tultiin kirjakieleen. Murteet rikkoivat toinen toisensa, ja voimatta yhtäkään niistä omaksua me vain kehityimme kirjakielen käyttämisessä. Aleksanderin systeemi osoittautui oikeaksi: mitä moninaisempia ja kummallisempia murteita kuulee, sitä varmemmin pelastautuu kirjakieleen. Ja murteista oli hänen mielestään sangen tärkeää totuttautua pois, koska tarkoituksena oli luoda suomalainen sivistyneistö, joka käytti omaa erikoista sivistyskieltään.
Mutta Kontiolahdelle muuttoon oli lisävaikuttimena vielä se, että siellä oli pappina setä Clas, Aleksanderin veli, sama suuri laulaja, joka oli Elisabetia niin ihastuttanut hänen käydessään ensi kertaa Kuopiossa ja sittemmin kuullessaan hänen messuavan valtiopäivien avajaisissa Nikolainkirkossa Helsingissä, jonne Aleksander oli hänet vienyt näkemään maan suurta loistojuhlaa. Aleksanderin vanhin veli, joka edusti sukuansa aatelissäädyssä, oli toimittanut Elisabetille paikan ritariston ja aatelin naisten penkkeihin, ja hän oli istunut silkin ja sametin kahinassa, ympärillään kenraaleja ja marsalkkoja ja kunniamerkein ja punanauhoin koristettuja herroja. Ja kun Clas, yllään valkoinen ja kultainen messukaapu, astui alttarille, kävi uteliaisuuden humaus yli kirkon ja ihmiset kurkottivat päitänsä, sillä hänen laulajanmaineensa oli suuri. Kaikki odottivat, että nyt saadaan kuulla jotakin huippusaavutuksia laulutaiteen alalla, jotakin mahtavasti kajahtavaa, valtavaa laulun paisutusta. Mutta niin ei käynyt. Clas aloitti messunsa aivan koruttomasti, ilman vähintäkään paisutusta, ilman värähtelyä, ilman minkäänlaista taiteellisuuden tavoittelua, ikäänkuin olisi pitänyt kaikkea semmoista Jumalan edessä sopimattomana. Hänen äänensä sointu oli totinen, vilpitön, lapsellisen harras. Pieni nöpökkä suu meni laulaessa kapeaksi aukoksi, mikä lisäsi lapsellisuuden ilmettä. Silmät, unohtaen kirkossa olijat, rukoilivat totuuden herraa. Olihan Clas Elisabetin kuullen monesti laulanut paljon mehevämmin ja äänekkäämmin. Ja korkeat rouvat katsahtelivat toisiinsa, pettyneinä odotuksissaan. Mutta Elisabet ei ollut koskaan eikä missään kirkossa ollut niin syvästi liikuttunut kuin nyt tästä messusta, jossa tuntui niin täydellinen nöyrtyminen totuuden kasvojen edessä.
Kontiolahdella — kertoi Elisabet edelleen — oli tarkoitus toimittaa saman Clasin juhlallinen kirkkoherraksi vannottaminen. Sitä varten kirkko koristettiin ja määräpäivänä saapuivat pappilaan vieraiksi ylhäiset papit ja piispat. Kun tarvittiin paljon ruokavaroja tämmöisen suuren juhlan pitoon, oli Clas kuuluttanut muutamiksi päiviksi ennen juhlaa voin, juuston ja muiden papinsaataviin kuuluvien ruokatavarain rästikannon. Olihan tämä kaikki laillista ja niinhän siihen aikaan papinpalkkoja aina koottiin. Mutta Elisabetin tuli kovin surku Clas parkaa, joka sai aamusta iltaan istua apuriensa ja kirjuriensa kanssa tungokseen asti täyttyneessä pappilan tuvassa, riidellen epärehellisten veronmaksajain kanssa puuttuvista painomääristä ja pilaantuneesta tavarasta, toruen ja paljastellen tehtyjä petosyrityksiä, sill'aikaa kun päärakennuksessa ja pihanurmikolla valkeapukuiset sirot pitäjän neitoset muiden vieraiden mukana sitoivat köynnöksiä ja seppeleitä kirkon koristamiseksi.
Näin Elisabet.
Minä puolestani muistan vain seisovani Clasin poikien ja Kasperin kanssa kauniisti koristetussa kirkossa, jossa on hyvin kuuma. Veisaavat. Kaikki penkit ovat täynnä istujia, miehet toisella ja naiset toisella puolella. Välistä kaikki nousevat, sitten taas istuvat. Mutta käytäväkin on täynnä aikuisia, jotka aina seisovat, ja lasten on hyvin vaikea pujottautua heidän välitsensä, että jotakin näkisivät. Sitä paitsi on pujotteleminen täällä sopimatonta, täytyy vain seistä ja muutella jalkaa.
Muistan valkoisille seinille aaltomaisesti ripustetut vehreät köynnökset ja aaltojen harjakohtiin kiinnitetyt seppeleet. Muistan kirkon ikkunain olleen selko selällään kuumuuden tähden ja tervapääskysten lennelleen vapaasti sisään ja ulos. Mistä ne lensivät sisään, en nähnyt, mutta ulos niitä tuon tuostakin suhahteli siitä ikkunasta, jonka vastapäätä oli tummanvehreä vaahteran lehvistö. Ulkoa kuului niiden viserrystä ja iloisia kiljahduksia, mutta sisällä ne lensivät äänettömästi, ja vain ulos vilpoisuuteen kiitäessään saattoi joku liian aikaisin kiljahtaa: kivii! — jolloin kirkossa kajahti. Mutta ei kukaan siitä välittänyt eikä huomannut. Kaikki olivat kovin totisina, vain pääskyset pitivät iloa.
Muistan myös ihmetelleeni, miksi setä Clas seisoi yksin alttarin edessä selin kirkkoväkeen, niin ettei voitu nähdä, mitä hän asioista ajatteli, kun hän kuitenkin oli tässä päähenkilö. Sen sijaan seisoivat ylhäällä alttarilla nuo kaukaa tulleet papit ja piispat, ja taisipa siinä olla arkkipiispakin, kaikki komeissa messupuvuissa, rivissä ihmisiin päin kääntyneinä. Tiesin vain, että siinä nyt vannotetaan setää kirkkoherraksi, "vaikkei hän vielä rovastiksi päässyt". Papit vuorotellen puhuivat ja messusivat ja seurakunta juhlallisesti vastasi: niin myös sinun henkesi kanssa! — Mutta kun heidän piti ruveta puhumaan sedän asiasta eli häntä vannottamaan, ei siitä tahtonut tulla mitään. Yksi ja toinen papeista pääsi kyllä jonkin alkulauseen päähän, mutta toisten kieli takeltui jo parin sanan jälkeen. Leuka alkoi vapista, ääni värähteli ja uhkasi vaikka mitenkin ulvahtaa, ellei kohta lakattu puhumasta. Täytyi painaa huulet hetkiseksi umpeen ja niellä liikutuksen kutkutus. Mutta uudestaan yrittäessä kävi vieläkin hullummin. Lopulta oli luovuttava puheenvuorosta kokonaan. Vieressä olija saattoi alkaa rohkeasti, mutta kohta hänenkin kävi samoin. Liikutus ja kyyneltyminen oli levinnyt yli koko kirkon. Naisten puolella pyyhittiin nenäliinoilla silmiä ja niisteltiin, miehetkin rykivät ja katselivat kattoon, että minkähänlaisista koukuista ne kirkonkruunut riippuivat alas. Ja jo minuakin alkoi itkettää. Leuka jo vapisi ja nyt — nyt olisi kuulunut sopimaton ulvahdus. Pelastuakseni siitä häpeästä ja huomion kääntymisestä itseeni katsahdin hädissäni Kasperiin. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan liikuttunut. Hän ei koskaan itkenyt vain siksi, että muut itkivät. Hänen piti ensin tietää ainakin, mistä oli kysymys. Ja sitä hän ei näyttänyt tietävän enempää kuin minäkään. Nähtyäni Kasperin pääsin kohta itkemisen vaarasta. Minua jo melkein nauratti. Naurattivat nuo pääskysten kiljahdukset, kun ajattelin, että mitähän sanottaisiin, jos joku ihminen sillä tavalla ilosta huudahtaisi tai letkauttaisi jonkin sukkeluuden, joka saisi kaikki naurahtamaan ja unohtamaan turhan liikutuksensa? Eipä se taitaisi olla mikään synti, päinvastoin Jumala voisi melkein hyväksyä niin iloisen teon. Mutta voi sitä ihmistä — ajattelin — joka todella semmoisen teon tekisi! Ja tässäpä minua juuri naurattikin, kun kuvittelin minkä suunnattoman hämmästyksen teko synnyttäisi. Eihän semmoisen ihmisen elämästä tämän maapallon pinnalla enää mitään tulisi. Hän olisi kaikkien silmissä mahdottomaksi käynyt ja ihmisten yhteydestä pois sysätty. Vaikkapa ei mitään muuta sanoisi kuin pienen viattoman sanan vain, esimerkiksi: appelsiini, — niin parempi olisi, kun ainiaaksi vajoaisi maan alle. Miten se kohtalon kauhea isku saattoikaan lepattaa ihan tuossa kielen viimeisessä nipukassa. Oikein se saattoi olla kauhistavaakin.
Juhlallisen kirkkotoimituksen päätyttyä Kasper, joka ei milloinkaan voinut kauan kestää sisimmässään epäselvyyksiä, meni suoraa päätä mammalta tiedustelemaan, mitä varten ukot olivat itkeneet. Sitten hän teki vielä monta muuta kysymystä, ja kun ei yhteenkään saanut täysin tyydyttävää selvitystä, kysyi miksi yleensä oli tarpeellista rovastien ja piispain mennä alttarille ja puhua niin juhlallisesti, että kaikkia itketti? Eikö olisi ollut paljon parempi sanoa setä Clasille vain: tähän asti olit vain pastori, nyt olet kirkkoherra?
Mamma arveli, että oli kenties tahdottu olla tavallista juhlallisempia, jotta ihmiset kauemmin muistaisivat, mitä oli tapahtunut. Mutta Kasper ei ollut tähän vastaukseen ollenkaan tyytyväinen. Hän kysyi melkein kiukkuisesti:
— Mitä tässä nyt sitten on tapahtunut? johon mamma ei voinut antaa selitystä. Hän sanoi vain, ikäänkuin myöntäen Kasperille:
— Kyllä on totta, ettei mikään juhlallisuus voi olla korkeampi sitä, mikä on totta.
Me menimme papan luo, ja Kasper kysyi nyt häneltäkin: miksi tämä juhla oli tarpeellinen?
Pappa arvasi, että me jo olimme keskustelleet tästä asiasta mamman kanssa. Hän rypisti vähän silmäkulmiansa ja mietittyään hetkisen sanoi päättävästi:
— Se on tarpeen kansan vuoksi.
Mitään enempää hän ei sanonut. Saimme ajatella mitä tahdoimme. Ja keskustellessamme sen jälkeen kahden Kasper selitti minulle papan vastauksen: papan mielestä kansan täytyi uskoa, että setä Clasin oli tehnyt kirkkoherraksi Jumala itse eikä ihmiset. Kasper vakuutti, ettei pappa itse oikein usko kaikkeen, mitä kirkoissa puhutaan, mutta kansan tähden hän pitää välttämättömänä, että kaikki käyvät kirkossa.
Kasperia hyvin mietitytti papan antama vastaus. Hän ei siitä ollenkaan pitänyt. Hänestä se oli suorastaan epäloogillinen. Kansan tähden piti muka olla uskovinaan siihen, mihin ei uskonut, siis valehdella. Hän väitti hyvin tietävänsä, mistä oli peräisin tuo papan uusi into saada mamma ja meidät käymään joka sunnuntai kirkossa: Koskinen ja Meurman olivat semmoista hänelle uskotelleet välttämättömäksi. Koskinen itse nousi koko perheineen joka sunnuntai ylös Nikolainkirkon päärappusia, ja sen jälkeen pappakin oli alkanut meitä kuljetella Kaartin kasarmin kirkossa, Pettersonia kuuntelemassa.
Minuun puolestani olivat koko tässä asiassa tehneet suurimman vaikutuksen, ei papan vastaus Kasperin kysymykseen, vaan mamman sanat, että mikään ei ole korkeampana sitä, mikä on totta.
Kun seuraavana talvena papan sisaren, hurskaan Frederique Grahnin vaikutuksesta rupesin postillaa lukemaan ja käymään Vanhassa kirkossa (joka oli silloin samanlainen suuri puurakennus kuin nytkin), niin värjötellessäni siellä keskiviikkoisin iltajumalanpalveluksen aikana, muistui usein mieleen mamman ajatus, ja se tuntui olevan ristiriidassa täti Fredriikan opetusten kanssa, sillä kyllä täti piti kirkkoa, tuota saarnatuolia ja alttaria ja kaikkea veisaamista ja postilloja paljon, paljon korkeampina asioina kuin sitä, mikä ihmisestä saattoi tuntua olevan totta. Tätiä seuratessa ei kyllä tarvinnut olla välttämättä kirkossa voidakseen rukoilla, mutta jumalaa piti ajatella taivaalliseksi, jota taas ei voinut mitenkään kuvitella muuten kuin jossakin paikassa olevaksi, siis jossakin pilvissä tai vielä korkeammalla. Tämä olento se oli tädin mielestä ylin kaikesta, vähätpä siitä, mikä ihmisen mielestä oli totta mikä ei.
Mamma ajatteli ihan toisella tavalla kuin täti. Mamma ei tosin milloinkaan puhunut meille, mitä hän ajatteli uskon asioista. Sitä hän ei tehnyt, koska hän ajatteli toisin kuin pappa, eikä hän kaiketi tahtonut saattaa meitä lapsina ollessamme mihinkään ristiriitoihin. Mutta hän ei milloinkaan opettanut meitä rukoilemaan, niinkuin täti olisi varmaan tahtonut, sillä ajatus jossakin paikassa olevasta jumalasta oli hänestä yhtä mahdoton kuin usko Örnin talossa esiintyneeseen kummitukseen. Koska papalla oli toiset ajatukset, ei mamma puhunut omistaan, vaan oli mieluummin aivan vaiti. Siksi hän ei myöskään opettanut meille mitään hengellisiä tapoja, kuten käsien ristiinpanemista, rukoilemista aterialle käydessä ja siitä noustessa, aamu- ja iltarukouksien lukemista y.m.s., joiden noudattamista terve järki ei vaatinut.
Luultavasti juuri sen vuoksi, ettei hän uskon asioista milloinkaan kanssamme puhunut, olivatkin nuo hänen sanansa setä Clasin vannotusjuhlan jälkeen: ettei mikään voi olla ylempänä totuudentietoa, niin voimakkaasti ja ratkaisevasti vaikuttaneet minuun. Jos niin on — ajattelin istuessani yksin vieraan yleisön keskellä Vanhassa kirkossa — niin tietäessäni, että joku pappi ei puhu totta, ei olisi ainoastaan mikään synti, vaan suorastaan jumalalle otollinen teko, että julkisesti sanoisin, minkä tiesin todeksi. Sitä en kuitenkaan tehnyt enkä ajatellut edes mahdolliseksi tehdä sen hirvittävän hämmingin vuoksi, joka olisi seurannut.
Tämän ristiriidan tunto esiintyi hyvin vaivaavasti melkein joka kerta kun olin kirkossa, ja se oli lopullisena syynä siihen, että kirkossakäynti tuli minulle vihdoin vastenmieliseksi.
Kirkosta olin kuitenkin hakenut apua muutamiin sisällisiin asioihini. Ja jos mamma olisi vain aavistanut, miksi jätin nämä hartaudenharjoitukset, olisi hän varmaan ilmaissut minulle omat mielipiteensä ja selittänyt, mitä hän uskonasioista oikeastaan ajattelee, silläkin uhalla, että olisi näin menetellen toiminut papan vakaumusta ja tarkoituksia vastaan.