XX. PÄIVÄN VAIKUTELMIA.

Yö ei ollut ikuinen. Susien viipyminen, kaiken vastuun rauhoittava siirtyminen miesten huoleksi alkoi vihdoin antaa sijaa muillekin ajatuksille, maailma alkoi tutusti keikahdella ja viskellä erilleen ja sekoitella selvyyksiä ja taas yhdistellä yhteen sopimattomia, kuten esimerkiksi pani suomalaisen kuskin leukaparran njanjan leukaan, joten minun täytyy otaksua, että lienen torkahtanut, niinkuin muutkin reessä olijat.

Kaikissa tapauksissa, kun avasin silmäni, oli auringonpaiste, ja istuville kohottuani tuskin saatoin kestää sitä häikäisevää valkeutta, joka heijasti lumikentiltä.

Lunta oli joka paikassa, aitojen päällä ja kuusten oksilla, joista alimmaiset olivat kokonaan hautautuneet nietoksiin. Yölliset pikku lumimättäät nyt punersivat toiselta puolen ja toiselta sinersivät. Joskus näkyi taloja ja niiden lumiset katot nekin toiselta puolen punersivat ja toiselta sinersivät.

Yhden talon pihaan me ajoimme, ja kun Aleksander nousi reestä ja kuski rupesi päästämään hevosia valjaista, oli minulla aikaa katsella pihaa ja siinä liikkuvia ihmisiä.

Merkillisintä kaikesta minkä näin oli kelkkaa työntävä tyttö, joka hurahtaen alamäkeen tuli kelkkoineen kaivolle. Hän seisoi kelkan kannoilla pidellen sen pitkistä tolpista, ja hänen toinen jalkansa, kauas syrjään ojennettuna, viilsi edessään tupruavaa lunta. Mutta hurjasta vauhdista huolimatta hän sai kauniin käännöksen onnistumaan ja pääsi juuri kaivon eteen.

Hän asetti paikoilleen saavin, joka oli vauhdissa kolissut alas kelkan etusille, ja kiipesi kaivon yli laitetulle jäiselle puulavalle, jossa oli iso pyöreä reikä. Ihmeellinen tossu näkyi tytön jalassa: sen kärki oli taivutettu ylöspäin kippuraan. En voinut ymmärtää kuinka tytön ei tullut kylmä, sillä siniset sukat olivat valuneet alas tossujen päälle ja sääret olivat alastomat. Hän rupesi nyt molemmin käsin vauhdikkaasti suljuttamaan alas kaivoon pitkää, kolisevaa tankoa, ja kun katsoin ylös, tuli tangon mukana alas hirmuisen pitkä hirsiriuku, joka vaappui keskikohdaltaan toisen pystyssä olevan hirren päässä. Hän veti riu'un pään alas asti, kuului vedenmulskahduksia, ja nyt hän alkoi yhtä vauhdikkaasti nostaa tankoa kaivosta ja lopuksi nosti sieltä sangollisen kirkasta vettä, jonka kaasi saaviin. Hän teki samaa usean kerran. Minä aivan rakastuin tähän reippaaseen tyttöön. Hänkin pari kertaa katsahti minuun kulmiensa alta ja vihdoin sanoi minulle jotakin, jota en ymmärtänyt ja josta me naurahdimme toisillemme.

Aleksander seisoi suorana punaisen talon kuistilla, jossa ei ollut seiniä, mutta kyllä penkit. Hän oli jättänyt turkkinsa sisälle lämpenemään ja oli nyt upseerin palttoossa. Hän puheli muutamien miesten kanssa, ja heillä kaikilla hengitys höyrysi kovassa pakkasessa. Naisia ja lapsia oli kerääntynyt heidän ympärilleen ihmettelemään sotaherraa. Ja ihmeellinen käppyrähäntäinen keltaturkkikoira haisteli vuoroin heitä kaikkia. Vielä toisen punaisen talon kupeella, jossa oli ruokakello kahden katetun punaisen hirren välissä, kengitettiin hevosta.

Minulla oli niin paljon katselemista, etten tiennyt, mitä olisin ensin katsonut. Huomioni kiintyi jälleen tyttöön. Hän oli saanut saavinsa täyteen vettä ja lähtenyt kelkkaa työntämään ylämäkeen. Hänen asentonsa oli mitä ihmeellisin. Selkä taipuneena keskikohdalta hän oli melkein aivan vaakasuorassa asennossa, kädet ojoina kelkan tolpissa ja jalat ojoina lunta vasten. Vesi läikkyi kovasti, mutta ei läikkynyt ulos.

Kun käänsin katseeni hänestä, seisoi edessäni toisella puolen kuomua vaimoihminen, jolla oli käsissä tarjotin, ja tarjottimella oli sokeria ja kermaa ja kupillinen mustaa, kovasti höyryävää kahvia. Hän hymyili minulle kovin ystävällisesti ja vähä väliä tekeytyi lyhyemmäksi kuin oli, niinkuin olisi aikonut istahtaa, mutta sitten jälleen kohonnut ylös.

Kuinka sääli, etten voinut ymmärtää mitä hän puhui niin tuoreesti nauraen! Aleksander huusi minulle kuistilta, että talonväki itse tahtoi kestitä minua eikä kahvi ollut hänen tilaamansa. Kun en osannut kiittää, tahdoin edes suudella tervehdykseksi, mutta Aleksander viittasi minulle, ettei semmoinen käynyt päinsä.

Pian olimme jälleen matkalla. Kuski oli toinen ja hevoset olivat toiset. Tämä kuski ei enää ymmärtänyt venäjää.

He puhelivat Aleksanderin kanssa suomea, ja minä aloin ensi kerran seurata tämän kielen äänteitä. Minulle Aleksander sanoi vielä äskeisen selitykseksi, että vieraanvaraisuus oli suomalaisen rahvaan tunnusominaisuus, mutta että suudella ei tässä maassa ollut tapana, — seikka, joka teki minulle kielentaitamattomalle erikoisen sydämellisyyden osoitukset melkein mahdottomiksi.

Tämä seikka kävi erittäin selvästi esille, kun me parin vuorokauden matkan jälkeen saavuimme suurenlaiseen ja taaskin punaiseksi maalattuun maataloon, jossa asuivat Aleksanderin ensimmäiset, tosin vähän kaukaisemmat sukulaiset.

Me poikkesimme sinne valtatieltä ja hurautimme kauniissa kaaressa portista sisälle.

Jos nyt olisimme olleet Venäjällä, olisi talossa heti syntynyt liikettä. Ovet olisivat paukahtaneet auki, kuistit, portaat, jopa pihakin olisi täyttynyt riemuitsevilla sukulaisilla, niiden lapsilla ja palvelijoilla. Tulijat olisi saatettu melkein kantaen sisälle, melkein tukehutettu suudelmiin ja puristuksiin, riemusaatossa ja kauhean sekamelskaisessa puheensorinassa viety talon sisimpiin ja kodikkaimpiin suojiin. Vaikka en olisi osannut sanaakaan talonväen kieltä, olisivat kaikki olleet vakuutettuja, että minä olin täynnä iloa ja ystävyyttä.

Mutta tässä kävi näin:

Hevosten pysähdyttyä portaiden eteen renki ensimmäiseksi kiipesi reestä. Hän meni toisen kuistin luo, joka lienee ollut keittiön puolta, ja piiskanvarrella naputteli oveen. Sitten hän koputteli vielä toisen kerran, kunnes keittiön ikkunassa jokin vilahti, joka näki meidät ja katosi. Tämä jokin arvattavasti meni joillekin sanomaan, sillä hetken odoteltuamme ilmestyi pääportaiden vieressä olevaan ikkunaan harmaapäinen pitkäpartainen ukko, joka painoi kasvonsa hyvin lähelle lasia, koettaen ottaa selvän tulijoista.

Nyt hän tunsi Aleksanderin.

Tämä tunteminen ilmeni siten, että hänen kulmakarvansa kohosivat, ja pään hitaasti nyökäyttäessä huulet painuivat yhteen, niinkuin hän olisi itsekseen ajatellut: jaha! Sitten hänkin katosi.

Aleksander sanoi:

— Se oli laamanni itse.

Minä rupesin tekemään reestä kapuamista.

— Ei, ei, — sanoi Aleksander, — odottakaamme, kunnes ovi avataan.

Jonkin ajan kuluttua alkoi kuistin rappusissa kuulua kopinaa, molemmat ovenpuoliskot aukenivat, ja palvelustyttö — samalla tavalla seisten-istahtaen — sanoi jotakin, jonka arvasin olevan sisälle pyytämistä.

Nyt me kiipesimme reestä, suoristimme kurttuiset vaatteemme ja rupesimme nousemaan ulkokuistin korkea-askelmaisia rappusia.

Palvelustyttö avasi meille sisäoven, josta tulimme suoraan huoneeseen. Tämä huone oli iso sali, jossa oli paljon ikkunoita sekä vastakkaisilla seinillä että sivulla. Lattia oli maalaamaton, pesty hohtavan valkoiseksi ja vihreillä katajanoksilla siroteltu.

Meidän vaatteemme pantiin — kaiketi ulkokuistin kylmyyden vuoksi — huoneen tuolin- ja sohvanselustoille. Sitten meidät käskettiin vierashuoneeseen, jossa laamanni ja laamanska olivat.

He kättelivät meitä ystävällisesti, mutta minun oli oltava melkein kuin kuuromykkänä, sillä laamanni kyllä puhui vähän saksaa, mutta laamanska ei sitäkään. Voi etten minä saanut lentää näiden niin pehmeiltä ja hyviltä tuntuvien vanhusten kaulaan ja suudella ja puristella kaiken vierastamisen olemattomaksi! Olisimme ymmärtäneet toisiamme ja heti puhuneet käsillämme ja silmillämme paremmin kuin millään kielillä. Nyt sen sijaan piti vaivaisella saksalla tiedustella ja yhtä kuolleesti vastata kysymyksiin miten matka oli käynyt, miten muka Suomi miellytti —; kaikesta tuli — ei sitä oikeata, vaan jotakin muodollista, teeskenneltyä, josta tuntui mahdottomalta milloinkaan päästä ennenkuin oli kielen oppinut.

Nämä vanhukset olivat minulle koko olomme aikana kuin jokin lämmin aavistus jostakin rakkaasta ja puoleensa vetävästä, jota ei voinut koskettaa, koska ei ylettynyt, ja jota voi katsella vain lasin läpi.

Vierashuoneessa meidät istutettiin sohvaan, ja taas saimme kahvia, jota meille oli tarjottu jokaisessa majatalossa. Pian olivat laamanni ja laamanska vilkkaassa keskustelussa Aleksanderin kanssa, ja minä sain mielin määrin ihmetellä ympäristöäni, pienimmistä esineistä suurimpiin.

Laamanni ja laamanska istuivat vierekkäin mitä kummallisimmalla liikkuvalla laitoksella, joka keinui kuin kahden puusta veistetyn joutsenen varassa, niinkuin kaksi leveätä nojatuolia olisi yhdistetty yhteiseen karmiin ja jalat kiinnitetty samantapaisiin keinulaitteisiin kuin on lasten puuratsujen alla. He istuivat totisina vieri vieressä, herralla pitkä, lattialle ylettyvä, valkopesäinen, hopeahelainen piippu, josta hän veteli tavattoman pitkiä sinisiä savuja, antaen pesän seistä nuppinsa päällä maassa ja piipun suun seurata edestakaisin keinun liikettä. Imuletku pysyi koko ajan hänen suussaan ja hän joskus pani sen naputtelemaan huuliansa eri paikkoihin. Laamanskalla taas oli sukankudin kädessä ja puikot kilisivät hänellä tavattoman nopeasti. Kutoessa hänen huulensa laskivat silmuja, mutta suu hymyili sille, mitä Aleksander ja laamanni keskenään haastelivat. Keinunta kävi hyvin hitaassa ja syvässä tahdissa. Pitkään aikaan minä en voinut siihen tottua, vaan kun keinu painui taaksepäin, minä ajattelin: nyt-nyt he keikahtavat nurin! — ja taas kun alkoivat tulla minua kohden: nyt he kupsahtavat syliini! Oli aika noloa istua liikkumattomana Aleksanderin vieressä, kun isäntäväki näin heilui. Mutta Aleksander selitti minulle jäljestäpäin, että tämmöinen kahdenistuttava keinutuoli oli isännän ja emännän kunniapaikka, jota vieraiden ei sopinut anastaa. "Ennenkuin kaikki nämä tavat oppii!" — ajattelin minä, vaivoin hilliten haluani istahtaa heidän väliinsä ja antaa keinulle parempaa vauhtia.

Emäntä nousi paikaltaan ja hävisi. Vähän ajan perästä alkoi kuulua pöytien liikuttelua suljetusta huoneesta, jonka arvasin ruokailusaliksi. Illan kuluessa kiihtyi suljetun huoneen melu: sieltä kuului lautasten kilinää, veitsien ja haarukkain putoamista läjästä hajalleen, vihdoin tuolien siirtelemistä ja alituista ovissa käymistä. Minulla kihosi sylki suuhun, mutta odotus venyi iankaikkiseksi. Ennen illallista ehti tapahtua paljon.

Vähitellen alkoi ovikello kilistä ja vieraita tippui huoneeseen toinen toisensa jäljestä. Ilmeisesti ne olivat kaikki meitä varten kutsutut. Ja kaikki esiteltiin minulle. Aleksander oli esittelyssä apuna, hän nimitti minulle jokaisen nimen ja — hämmästykseni oli suuri — myöskin jokaisen ammatin: apteekkari, nimismies, kirkkoherra… Minä tein hänelle merkkejä, ettei tarvitse, mutta hän asetteli edelleen jokaisen nimen eteen ammatti-ilmoituksen.

Tietysti minun oli jatkaminen samaa mykkyyttäni vieraiden luvusta huolimatta. Pian istuin jälleen eristettynä. Ensin he katsahtelivat minuun, hymyilivät ja ilmeisesti puhuivatkin minusta, mutta sitten pakostakin unohtivat ja vajosivat keskinäisiinsä.

Vierashuoneen pöydälle tuotiin suuri tarjotin, joka oli täynnä teelautasten päällä seisovia juomalaseja kilisevine lusikoineen. Mutta samovaaria eli teekeitintä ei tuotu. Sen sijaan oli tarjottimella astia kukkurallaan sokeria ja kaksi pulloa, jotka laamanni itse aukaisi.

Nyt panivat herrat paljon sokeripaloja laseihin ja täyttivät lasit kolmannesta vajaiksi höyryävän kuumalla vedellä, jota tuotiin kannussa yhä uudestaan pöytään. Viimeksi he kaatoivat keltaista nestettä laseihin ja täyttivät ne reunoja myöten. Nyt he joivat varovasti niinkuin kuumaa teetä.

Mutta ihmeellisintä kaikesta oli mielestäni se, että he ennen juomista joka kerta lähensivät laseja toisiinsa ja kilahuttivat vastakkain, jonka jälkeen kumpikin härppäsi hiukan. Ei kukaan juonut kilahuttamatta.

Katseltuani talon kaikki kuvakirjat, jotka olivat minulle tuodut ajanvietteeksi, ja kierrellessäni myös seinälle ripustettuja kuvia katselemassa, joiden joukossa oli enimmäkseen lintumaalauksia (toisessa metsot tappelivat ja toisessa kotka repi saalistaan), huomasin, että herrojen kesken tapahtui jotakin erinomaisempaa. Aleksander oli noussut seisomaan ja piti lasia kädessään. Laamanni piti myöskin lasia kädessään ja puhui hänelle kaikkien muiden vaietessa ja pitäessä laseja käsissään. Sitten he kaikki kilistivät lasejaan Aleksanderin lasia vastaan, tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, ja yht'äkkiä kaikki kääntyivät minun puoleeni. Laamanni sanoi saksaksi: tervetuloa! — ja kaikki joivat laseistaan.

Minä tahdoin mennä ottamaan lasia, kilistääkseni heidän kanssaan, niin kuin Aleksander oli tehnyt, mutta hän kielsi hätääntyneenä. Sitten hän kuitenkin antoi minun maistaa omasta lasistaan, ja juoman maku oli niin kamala, että minun täytyi virnistää ja kääntyä pois, josta kaikki purskahtivat raikuvaan nauruun.

Tämän jälkeen näytti herroille olo tulevan yhä hauskemmaksi, ja usea koetti puhutella minua saksaksi, mutta ei osannut jatkaa pitemmältä. He unohtivat minut jälleen ja minä vajosin mykkyyteeni, jatkaen seinäkuvien tarkastamista. Löysin oikein hyvän öljyvärimaalauksen, jota olisi tehnyt mieleni nähdä päivänvalossa, se oli maisemakuva, täynnä ihastuttavia, ikivanhoja koivuja ja niiden alla pieni lammaskota. Mutta sitten seurasi taas lintuja, nimittäin vesilintuja, joista toiset uivat, toiset lekottivat vesikivillä silmät ummessa ja toiset järjestelivät höyheniänsä rannalla.

Laamanni tuli minulle vähän seuraa pitämään. Hän rupesi minulle selittämään seinäkuvia, sanoen, että nuo koivut oli maalannut nuori Holmberg ja kaikki linnut oli maalannut Wright, jota hän piti Suomen etevimpänä maalarina. Hän osoitteli sormella ja käski katsomaan hyvin läheltä, kuinka jokainen untuva noissa linnuissa oli mestarillisesti suoritettu ja aivan kuin oikeita höyheniä. Hän ei tyytynyt ennen kuin minäkin olin pistänyt nenäni melkein kiinni kankaaseen ja todennut taiteilijan siveltimen hämmästyttävän tarkkuuden. Vielä hän kankealla saksallaan tiedusteli minulta oliko Venäjällä yhtään maalareita ja sitten ihmetteli miksi he eivät olleet asettaneet teoksiaan näytteille Suomessa. Hän käski välttämättä matkustamaan Helsinkiin, jossa saisin nähdä paljon maalauksia ja veistoksia näyttelyyn asetettuina. Hän puhui niin vakuuttavasti, että minä aivan pienenin hänen edessään ja hetkeksi todella luulin, että Venäjä oli autio maa, unohdin Pietarin Eremitagen valtavat taidekokoelmat, unohdin oman veljeni, oman setäni, ja tulin surulliseksi suuren Venäjän puolesta.

Myöhemmin laamanskakin pistäysi pikimmältään vierashuoneessa, ja minut huomattuaan hän tuli luokseni ja otti minua vyötäisistä, säälien yksinäisyyttäni. Kädenliikkein hän sai selitetyksi, että eikö huoneessa ollut mielestäni liiaksi savua, ja johdatti minut toisiin huoneisiin, tahtoen minua olemaan niinkuin olisin ollut kotonani, vapaasti liikkumaan missä huoneessa halusin ja katselemaan mitä vain löysin. Sitten hän taas meni illallisvalmistuksiinsa.

Kaikista paljoista nähtävyyksistä eri huoneissa minua ihmetytti enin — vuoteet. En nähnyt missään oikeita vuoteita, niinkuin meillä Venäjällä, semmoisia leveitä, pehmeitä ja matalajalkaisia, joihin heittäytyy valtoinaan ja nukkuu pitkin taikka poikin, yhdentekevää miten, vaan täällä olivat vuoteet korkeita, ylettyivät minulle vyötäisiin asti ja olivat neliön muotoisia, jonka pituussivu oli yhtä lyhyt kuin leveyssivukin. Tämä asia oli huolestuttavaa. Miten semmoisessa vuoteessa voi nukkua, oli minulle aivan käsittämätöntä, ei suinkaan muuten kuin paneutumalla ihan kippuraan. Niin kai he siis nukkuvat tässä maassa, ihmettelin minä, pahoillani siitä, että mitään lepoa en voinut odottaa suuressa väsymyksessäni. Mutta täytyyhän minunkin semmoiseen makuutapaan lopulta tottua, koska muutkin ovat tottuneet. Ihmeellistä! Olisi pitänyt tästä asiasta hiukan neuvotella Aleksanderin kanssa, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, hänet olivat muut kokonaan anastaneet piiriinsä.

Vihdoinkin avautuivat ruokasalin ovet ja laamanska kumarrellen pyysi astumaan pöydän ääreen. Laamanni johti minut sisälle.

Mutta tuoleja ei ollutkaan pöydän ympärillä, enkä minä tiennyt minne istua.

Ei kukaan muukaan istunut, vaan ensin asetuttiin seisten pöydän ympärille. Kaikki vaikenivat ja suuren hiljaisuuden aikana laamanni katsahtaen ylös sanoi jotakin hiljaisella äänellä ja pani sormensa ristiin. Muut katsoivat totisina alas ja yhdistivät hetkeksi kätensä. Sitten tulivat kaikki jälleen iloisen näköisiksi ja alkoivat puhella. He haukkasivat ensin vähän, mikä mitäkin, sitten täytettiin pienet tirrikkalasit kirkkaalla nesteellä ja jokainen herroista otti täytetyn lasin käteensä, mutta ei kukaan juonut. Sensijaan joku alkoi laulaa, — ja minä ymmärsin, että tämä oli leikkiä, sillä laulu ei ollut oikeata laulua, vaan repäisevän vallatonta renkutusta, kuitenkin ankarassa tahdissa, eikä siinä kuulunut paljon muuta kuin yksi ainoa sana, heelangoor, eri rytmeissä. Kaikki yhtyivät yhdestä suusta lauluun, ja yht'äkkiä — bats! — kaikki kulauttivat ryypyn suuhunsa. Minä nauroin kohti kurkkuani, mutta Aleksander kohautti kulmakarvojansa, mikä näytti olevan hänen salainen merkkinsä minulle, kun menettelin vastoin tapoja. Herrat rupesivat taas syömään, mutta hauska laulu uusiutui vielä erinäisiä kertoja ennenkuin päästiin paisteihin ja oluthaarikkoihin.

Illallinen kesti sanomattoman kauan ja mieliala näytti vain vilkastumistaan vilkastuvan. Tässä sorinassa, joka mykästä tietenkin alkoi tuntua yksitoikkoiselta, nukutti minua lopulta siihen määrään, että Aleksanderin täytyi käydä pitämässä minua valveilla, enkä minä ollenkaan muista, että kukaan olisi minulle pitänyt puhetta illallisen aikana, niinkuin Aleksander myöhemmin väitti. Hän oli muka vastannut minulle pidettyyn puheeseen, seisten vieressäni. Silmäni olivat muka tuon tuostakin vierähtäneet ympäri ja minä olin vain nuokkunut. Sanoi monen muunkin sen huomanneen, ja että olivat vain hyväntahtoisesti hymyilleet asialle.

Muistan todellakin kerran aivan kuin heränneeni. Hirmuinen tuolien räminä herätti minut. Vieraat, joista suurin osa oli vähitellen istuutunut ruokapöydän ympärille sikin sokin, nousivat äkkiä yht'aikaa suurella pauhinalla ylös — ja minä heräsin.

Illallinen oli päättynyt.

Vihdoinkin!

Olisin kohta sanonut hyvää yötä ja rientänyt nukkumaan, mutta Aleksander kohautti minulle jälleen silmäkulmiansa ja minun oli jääminen vierashuoneeseen.

Herroille tuotiin kahvit, ja eri tarjottimella paljon matalia ja korkeita pulloja. Kaikki kokoontuivat vierashuoneen pyöreän pöydän ympärille, jossa kahvit ja juomat olivat. Mutta laamanska, joka varmaan oli huomannut minun torkahtaneen illallisella, tuli luokseni ja otti minua jälleen vyötäisistä. Jotakin selitellen ja käsillänsä viittoen hän alkoi vetää minua pois vierashuoneesta, ilmeisesti kehoittaen menemään levolle.

Aleksander tuli siihen ja sanoi:

— Kuinka sinä menisit pois, kun koko juhla on meitä varten!

Mutta laamanska nauroi ja huitoi Aleksanderia pois ja veti minut puoliväkisin seurasta.

Sitten hän hyvästiksi taputti minua olalle ja avasi minulle makuuhuoneen oven.

En ole koskaan tuntenut itseäni niin tyhmäksi kuin tällä ensimmäisellä Suomen matkallani ja erittäinkin nyt astuessani kuin nolosti käyttäytynyt koulutyttö eristettyyn huoneeseen. Miksi olinkaan yht'äkkiä täällä vieraassa maassa tullut niin pieneksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi, niin etten itsekään löytänyt itseäni ja olin kuin sokkosille laskettu, joka ei näe itseään eikä muita ja vain hapuilee tyhjyydessä! Kun kadottaa kaiken käsityksen itsestään, on kuin tuuliajolla. — Enkö minä ollut kotitanssiaisissa aina ensimmäinen, eikö minua sanottu "primadonnaksi", enkö ollut ylinnä kaikkialla missä ilakoitiin, enkö ollut kaikkien seurojen kaivattu elähyttäjä, nukuttiko minua milloinkaan, minäkö olisin milloinkaan ensimmäisenä seurasta lähtenyt, sanoen: mennään maata! Mihin oli tämä kaikki kadonnut ja minä sen mukana? Aivan, aivan tyhjäksi riisuttu minä olin, aivan olemattomaksi tehty. Niinkuin laineet hyökkäävät ristiin rastiin pienen kiven ohitse, niin minä hain itseäni enkä löytänyt. Tietäkää siellä kotona: Liza on kadonnut!

Mutta voi autuutta! Kun minä yksikseni jätettynä katsahdin ympärilleni, ei vuode ollutkaan enää kolkko, ahdas neliö, jonka päällä olisi ollut sykkyrässä maattava, ei, vaan se oli levitetty matalaksi ja pitkäksi. Muhevina paisuttivat siinä itseänsä pehmeät vuodealuset, peitteet ja tyynyt, ja niin sirosti oli silkoinen lakana käännetty peitteelle, etten moista ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ah, mikä nautinto oli vain ajatellakin tuohon vuoteeseen ja sen peitteen alle painautumista! Kuinka olinkaan saattanut olla niin tyhmä! Vai sykkyrässä!

Aloin nopeasti riisuutua. Kaikki tuntui minusta taas hauskalta. Komeapitsinen yöpaitakin oli minulle asetettu siroon vaatepussiin. Laamanska oli maailman rakastettavin olento ja mistäpä se laamanni olisikaan voinut venäläisiä maalareita tuntea. Ukot olivat minusta taas sangen hauskoja ja uskoin varmasti, että vielä minä kerran heidät valloitan, jahka heidän kielensä opin. Oikein hytkähtelin sisällisestä naurusta, kun palautin mieleeni yhdenkin, joka oli laulettaessa ollut kovin totinen ja ehkä äänekkäin kaikista. Hänen kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, silmät törröttivät ammollaan, kaulasuonet olivat paisuksissa ja laulava suu näytti vain huolehtivan siitä, että ääni rämisi ylinnä muita. Kaikessa koomillisuudessaan hän oli niin rakastettava, että teki mieli temmata hänet syliinsä.

Jo vuoteeseen sukeltuneena minä yhä tavoittelin tuon merkillisen renkutuksen säveliä. Alkurytmiin olinkin jo päässyt kiinni: attararamtam, attararamtam heelangoor, attararamtam … hellangor ohallangor … mutta enempää en muistanut, vaikka koetin yhä uudestaan. Alkoi nukuttaa liikaa.