XII. FENNOMANIAN NOUSUKAUDELLA.

Jos saisin määritellä suomalaisuuden nousukautta oman elämäni tapausten mukaan, sanoisin sen alkaneen sinä vuonna, jolloin minut pantiin kouluun, ja päättyneen alkavaan kukoistuskauteen noin yhdeksän vuoden kuluttua eli siihen aikaan, jolloin olin koulunkäyntini päättänyt, siis noin 1870-1880 vuosien välillä.

Koska koulunkäyntini oli alkanut Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston perustamisvuonna, ei määritelmä ole niinkään mielivaltainen, sillä yksityisvarojen keräämistä tuon koulun aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi voi todella katsoa suomalaisuuden nousukauden aluksi, jota sitten yhteen menoon jatkui, innostuksen vuosi vuodelta yhä kasvaessa, uusien suomalaisten koulujen syntyessä kaikkialla niinkuin sieniä nousee lämpimän sateen jälkeen, teatteriväliverhon ensi kertaa kohotessa suomalaiselle katselijakunnalle ja ooppera-ihmeen avautuessa entisille kanteleen hymistäjille.

Kouluaikoina, jolloin koko huomion täytyi olla kiintyneenä latinaan, historiaan ja matematiikkaan, emme tietenkään voineet olla in mediis rebus tämän kuohuvan ajan pyörteissä. Nousukauden miehet eivät olleet mitään nuorukaisia, niinkuin helposti luulisi, vaan 40-60:n ikäisiä, jopa sitäkin vanhempia toimihenkilöitä. Isä oli heidän joukossaan nuoremmalla puolella. Usein emme ymmärtäneet, mitä kaikki heidän puheensa tarkoittivatkaan, he kun olivat maistereita, opettajia, tohtoreja, professoreja, me koulupoikia.

Voin siis vain satunnaisten muistikuvain perusteella antaa jonkinlaisen käsityksen Aleksanderin ja Elisabetin osanotosta ja suhteesta tähän aikakauteen ja heidän silloisen seurapiirinsä päähenkilöihin.

Helsinkiin muuton jälkeen oli Elisabetin ensimmäisenä ja parhaana ystävänä rouva Krohn, Julius Krohnin (kirjailija Suonion) ensimmäinen vaimo. Hän oli omaa sukua Nybergh, siis suomalaisruotsalainen, ja puhui oivallisesti saksaa. Heidän lapsiaan oli Kaarle (professori Krohn, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtaja), Helmi (nyk. tunnettu kirjailija ja esitelmöitsijä) ja pikku Ilmari (nyk. tunnettu musiikkimies ja säveltäjä).

Vanhat Krohnit ja koko heidän perheensä olivat hienosti sivistyneitä ihmisiä.

Elisabet tutustui rouva Krohniin alkujaan kai sen vuoksi, että he molemmat puhuivat saksaa eikä hänen kanssaan puhuessa siis tarvinnut pelätä kielivirheitä. Mutta heidän lähentymiseensä myöhemmin vaikutti eniten heidän samanlainen sivistystasonsa, mahdollisuus keskustella semmoisista asioista, jotka olivat olleet Elisabetin harrastusten kohteena jo Pietarin aikoina. Semmoista tilaisuutta ei hänellä muuten useinkaan täällä Suomessa ollut, sillä Aleksander ei erittäin välittänyt taideasioista ja vielä vähemmän niistä välitti hänen fennomaaninen ystäväpiirinsä. Elisabet kävi siis usein ystävättärensä luona, jonka kohtalossa oli niin paljon yhteistä hänen oman kohtalonsa kanssa. Muistan että usein kun kysyimme: missä mamma on? — kuului vastaus: Hän on mennyt Krohnille. Muistan elävästi tuon kauniin rouvan, hänen hienohipiäiset kasvonsa ja siron kyömynenän kultasankaisine silmälaseineen, mutta erittäinkin muistan syyn, minkä vuoksi niin pidin hänestä, sen, että hän ilmeisesti rakasti mammaa.

Ehkä Elisabetin esimerkin vaikutuksesta hänkin entistä hartaammin rupesi koettamaan käyttää suomea perhekielenä. En muista, miten pitkälle hän siinä edistyi. Hänen poikansa Kaarle ja sittemmin myöskin Ilmari pantiin Suomalaiseen Alkeisopistoon, luullakseni kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen, joka tapahtui aikaisin. Sen jälkeen Julius Krohn meni toisiin naimisiin neiti Lindroosin kanssa, joka oli ankarasti suomenmielisen rouva Godenhjelmin sisar. Krohnin perhe suomalaistui silloin kokonaan ja suomi tuli sen ainoaksi perhekieleksi. Tästä toisesta avioliitosta on syntyisin loistelias kirjailijamme Aino Kallas.

Godenhjelmien herrasväki oli lapseton, mutta he rakastivat ylenmäärin kaikkea nuorisoa. Me olimme heillä kuin kotonamme. Siellä pantiin toimeen seuraleikkejä, panttileikkejä, "kätken, kätken sormusta" y.m. Siellä kasvoimme nuorukaisiksi. Siellä rakastuttiin häikäisevään kaunottareen, Maria Fagerlundiin, heillä asuvaan tummasilmäiseen koulutyttöön. Olimme siinä onnellisessa ikäkaudessa, jolloin ei mikään estä useita olemasta rakastuneita samaan tyttöön. Niinpä kaunis Maria oli paitsi minun, myöskin Kasperin flamma, ja sitä paitsi viiden, kuuden muun nuorukaisen — kaikessa sovussa ja onnessa. Hauskaa se kai vain tytöstäkin oli. Emme voineet rakkaudellemme mitään, ja kun hän vuorostaan kävi meillä nuorisokutsuissa, tuntui se meistä tavattoman mairittelevalta koko talollemme, vaikka hän kaiken päälliseksi oli hiukan ruotsinmielinen ja muiden tyttöjen mielestä tietysti aivan liian itsetietoinen kauneudestaan.

Täti Godenhjelm ei myöskään oikein pitänyt siitä, että pojat ihailivat tyttöjä yksinomaan kauneuden vuoksi. Hänen mielestään olisivat monet muut tytöt paljon paremmalla syyllä ansainneet poikien huomiota.

Herra Godenhjelm oli saksankielen lehtori yliopistossa. Ja ehkä hekin alkujaan olivat tulleet Elisabetin seurustelututtaviksi paitsi suomenmielisyytensä, myöskin saksantaitonsa vuoksi, mutta pian ei saksasta ollut enää tietoa. Rouva Godenhjelm oli ottanut innokkaasti osaa Elisabetin suomenkielen harrastuksiin, ja luullakseni suorastaan opettikin häntä panemalla toimeen puheluharjoituksia, ensin vain kahden kesken, mutta sitten myös muiden suomea taitavien rouvien seurassa, perjantaisin. Näihin seurustelutilaisuuksiin Godenhjelmien kodissa yhtyi sitten suomea paremmin oppiakseen moni semmoinenkin rouva, joka ei osannut muuta kuin "kyökkisuomea", mutta halusi perehtyä sivistyneeseen suomalaiseen seurustelukieleen. Tämä yhä kasvava kotiseura oli kai ensimmäisenä alkuna suurelle "Suomalaiselle Seuralle" (S. S.), jolla sittemmin oli tärkeä sija suomalaisuuden historiassa. Tähän suureen seuraan ottivat tietenkin osaa myöskin herrat, ja säännöllisesti kävivät siellä kaikki johtomiehetkin, Yrjö Koskisesta alkaen. Myöskin Aleksander siellä liikkui ainoana sotilashenkilönä siviilien joukossa. Hän oli niihin aikoihin solakka, pitkä eversti, tummaa kiharaista poskipartaansa hän piti Aleksanteri II:n tapaan, leuka sileäksi ajeltuna. Kaikki he liikkuivat siellä (Ylioppilastalon suuressa salissa) sivistyneiden daamiensa keskellä säteilevin katsein, kohteliain kumarruksin ja valituin elein, koettaen parhaansa mukaan olla sivistyneitä — suomeksi. Sehän se oli vanhan fennomanian A ja Ö: olla sivistynyt ja kuitenkin suomalainen.

Sekä herra että erittäinkin rouva Godenhjelmillä on luullakseni paljon suurempi merkitys suomalaisuuden historiassa kuin tavallisesti luullaan.

Rouva G. oli keskikokoinen, jotakuinkin täyteläinen vartaloltaan ja kasvoiltaan. Pieni, suora nenänypykkä. Silmät kirkkaan siniharmaat, iloisesti hymyilevät. Suu ikäänkuin vain iloisten asiain sanomiseen luotu, aina hymyn aiheita etsiskelevä. Puhe kaunisäänistä, suomenkielen sulosoinnuissa kyllästettyä. Muistan hänet ystävällisenä, hyväntuulisena, hilpeämielisenä, avuliaana olentona.

Lehtori Godenhjelm oli kasvultaan keskikokoista hiukan lyhyempi. Hänellä oli pitkä leikkotukka, silmillä kultasankaiset lasit, silmät tirrallaan, niin että tavallisesti vain luomien rako näkyi. Partaa hänellä oli ja ei ollut, se on, sitä kasvoi tai oli kasvamatta siellä täällä ominpäin ja vapaasti. Partaveitsi ei milloinkaan päässyt karhentamaan luonnostaan pehmeitä haivenia, jotka eivät ylittäneet kohtuuspituutta. Hän nauroi usein ja hartaasti, mutta ei ääneen; kuului vain kiihkeämpää tai hillitympää suhinaa hampaitten välistä. Samanlaista ääntä kuului myöskin, kun hän tahtoi osoittaa erikoista kohteliaisuutta tai kun hän tuli sanoneeksi jotakin rohkeata ja tavatonta, josta tuntui ikäänkuin pitävän pyytää anteeksi.

Omituista kyllä, tämä naurutapa oli ominaista koko perheelle, ja erittäinkin myös neiti Lindroosille, joka täti Godenhjelmin sisarena asui heidän luonaan. Se oli jonkinlaista "kohteliaisuusnaurahtelua". Mutta naisilla se oli äänekkäämpää ja sointuvampaa. Ensin pantiin vain lyhyeen: he-he-he, ja sitten vedettiin henkeä kuuluvasti ja pitkään. Sekin oli puolittain ikäänkuin anteeksipyytävää, puolittain leikiksi lyövää sävyltään, joka muistutti jonkinlaista — sanoisinko — hirnahtelemista. Alkulähteellä, nimittäin sisaruksilla ja erittäinkin täti Godenhjelmillä se kuului jopa miellyttävältäkin. Mutta juuri tämän miellyttävyyden vuoksi tapa ei rajoittunutkaan vain Godenhjelmeihin, vaan levisi matkintana vähitellen kaikkiin fennomaanisiin piireihin. Lopulta se puhkesi kukkaan suomalaisen tyttökoulun jatko-opistossakin, ja kun niin oli, niin tietääkin, kuinka laajalle se levisi! Melkeinpä vain siitä saattoi päättää, kuka kuului Suomalaiseen Seuraan, kuka ei, eli kuka oli sivistynyt, kuka ei.

Alunkaan pitäen, ja ainakaan näin yleiseksi levinneenä, tapa ei miellyttänyt Elisabetia ollenkaan.

Vielä äskettäin minä muistutin hänelle tästä asiasta koettaen matkia tuota muinaisfennomaanista iloittelutapaa. Elisabet muisti sen hyvin, muisti myöskin, ettei se ollut häntä miellyttänyt, ja nauraen rupesi kohta selittämään, miksi se ei ollut miellyttänyt.

— Katsopas, kun rouvat puhuivat tuolla tavalla naurahdellen, niin tuntui niinkuin he suomea puhuessaan eivät olisi olleet täysin tosissaan. He käänsivätkin aina takaisin ruotsiin, kun tuli puhe jostakin todellisesta, joka kiinnitti heidän mieltään. Mutta minulle oli suomenkielen käyttäminen kaikkea muuta kuin leikkiä, minun piti näissä seuroissa osata sanoa kaikkein totisimpiakin asioita suomeksi vain, sillä ruotsinkielestä minulla ei ollut niihin aikoihin aavistustakaan.

Elisabet kuvasi suhdettansa näihin rouvaseuroihin vielä näin:

— Olin useinkin suuresti hämilläni, kun olin antautunut jostakin tärkeänlaisesta kysymyksestä lausumaan mielipidettäni ja kesken kaiken täytyi huomata, että sanoja alkoi puuttua, kunnes piti avuttomana pysähtyä. Rouvat rupesivat toisilleen ruotsiksi selittämään, mitä olin mahdollisesti tarkoittanut, mutta selittivät aivan väärin, mikä sekä harmitti että hävetti. Siihen aikaan osattiin Suomessa muita ulkomaisia kieliä sangen vaillinaisesti, joten en yrittänytkään niillä avustaa itseäni, paitsi saksalla, kun rouva Godenhjelm oli läsnä ja rupesi tulkikseni. Mutta se seikka, etten osannut ruotsia, vaikutti, että minua kohdeltiin vähän niinkuin olisin ollut alaikäinen, joka ei vielä pysty ottamaan osaa monimutkaisiin keskusteluihin. Ymmärrän hyvin, että minua saatettiin pitääkin kovin vähätietoisena näissä suomalaisissa piireissä, sillä enhän minä tuntenut juuri ollenkaan Ruotsin historiaa enkä sen tänne siirtyneitä perinnäistapoja, ja että minulla sen sijaan oli Venäjän historian tuntemusta, tietoa sen kirjallisuudesta ja taiteesta, sen seikan olin jo itsekin unohtanut, joten minä usein omastakin mielestäni olin tyhmempi kuin muut ja vähitellen totuin olemaan alituisesti alakynnessä. Minulle hymyiltiin äidillisesti niinkuin omituiselle vierasmaalaiselle lapsukaiselle. — Mutta kerranpa minä rohkaisin mieleni. Harmitti kovasti, kun eräässä seurassa taas käänsivät puheen ruotsiksi juuri silloin, kun joutavista asioista siirryttiin totisempiin. Sanoin suoraan, että suomenkielen puhumista näissä seuroissamme ei saa ottaa leikin kannalta. Kaikki katsahtivat minuun kummastuneina. Niin juuri, jatkoin minä vauhtiin päästyäni, täytyy oppia sanomaan kaikki suomeksi, mitä vain ajattelee, sillä täytyy oppia ajattelemaankin suomeksi.

Vieressäni istuva rouva taputteli minua hiljaa polvelle, etten minä liioittelisi.

Rouva Ignatius sanoi:

— Minä en koskaan voi oppia ajattelemaan suomeksi, rakas Lisbet.

Rouvien kesken nousi vilkas ruotsinkielinen keskustelu. Mutta minä en hellittänyt. Minä sanoin, ettei siihen voikaan oppia niin kauan kuin käyttää ruotsia. Mutta täytyy aivan kokonaan luopua entisestä kielestä, väkisin puhua vain suomea, silloin varmaan oppii lopulta ajattelemaankin suomeksi. — Tämä puhe kiihotti rouvat vielä kiihkeämpään keskusteluun keskenänsä, jota minä en ymmärtänyt, koska se kävi ruotsiksi.

Mutta rouva Godenhjelm sanoi minulle jäljestäpäin, kun olimme hänen luonaan kahden kesken:

— Sinä liioittelit vähäisen siellä Ignatiuksessa, rakas Lilia. (Minua sanottiin monella nimellä: toiset sanoivat Lilia, toiset Liza, kolmannet Lisbeth.)

— Etkö siis ole samaa mieltä, että meidän pitää oppia ajattelemaan suomeksi? — kysyin häneltä.

— Kyllä, kyllä, mutta me emme voi jättää ruotsia noin vain ilman muuta. Hyvä on sinun puhua, kun et ruotsia osaakaan. Mutta sinä unohdat, että ruotsi on äidinkielemme ja me olemme sitä oppineet rakastamaan, vaikka nyt vihaammekin svekomaaneja. Emme voi ruotsia karkottaa vieläpä ajatuksistammekin. Ja olisikohan se edes oikeinkaan?

"Omituista oli" — sanoi Elisabeth kertoessaan minulle tästä keskustelusta — "etten siinä tilaisuudessa heti huomannut omaa asemaani. Olinhan minä puolestani luopunut venäjänkielestä, joka oli äidinkieleni, ja joka päivä hartaasti koetin ajatuksistanikin 'karkottaa' sitä pois suomenkielen tieltä. Olisin voinut heille lisäksi kertoa, ettei näiden alituisten ponnistusten takia rakkauteni venäjään ollenkaan vähentynyt. Ehkä päinvastoin. Ihminen ei ole semmoinen vaivainen ja rajoittunut luontokappale kuin esimerkiksi kissa, joka voi naukua itsensä kuoliaaksi, ellei pääse takaisin kotinurkkiinsa. Ihminen voi oppia rakastamaan toistakin kieltä ja toistakin maata, ja näin on hänen rakkautensa alue vain kasvanut kaksi kertaa suuremmaksi."

Elisabet ei olisi silloisella suomenkielen taidollaan suinkaan voinut heille tämmöisiä asioita selittää.

Että rouvat todellakin suhtautuivat häneen vähän niinkuin äidillisen alentuvasti, sen vaikutelman muistan omasta puolestani hyvin varhaisilta ajoilta. Mutta tuohan lienee niiden ulkomaalaisten tavallinen kohtalo, jotka eivät täysin hallitse seurapiirinsä kieltä. Yhtä varhainen ja selvä on minulla kuitenkin myös sen vaikutelman muisto, että useimmat rouvat kovin pitivät hänestä, ja ne, joiden kanssa hän saattoi vaihtaa ajatuksia jollakin ulkomaisella kielellä, kuten esimerkiksi rouva Krohn ja jotkut muut, näyttivät arvioivan hänen kehitystasonsa hyvin korkeaksi.

Hänen kertomuksessaan mainittu rouva Amanda Ignatius oli Tilastollisen Toimiston päällikön K. F. Ignatiuksen puoliso. Tämä melkein umpiruotsalainen herra oli tietääkseni niitä miehiä, jotka Yrjö Koskisen vaikutuksesta olivat omaksuneet suomalaisuuden aatteen, samoin kuin esimerkiksi Eneberg, Donner, Kihlman y.m., jotka eivät hekään osanneet suomea juuri nimeksikään, mutta silti eivät olleet suinkaan vähemmän hartaita ja sitkeitä fennomaaneja. Ignatiusten perhe oli suuri. Lapset koulutettiin suomalaisissa oppilaitoksissa. Vanhemmat yrittivät heidän kanssansa puhua suomea niinkuin vain parhaiten kykenivät, pelkkiin yrityksiin se taisi kuitenkin jäädä. Olimme myöhemmin hyvin paljon yhteydessä näiden lasten kanssa. Vanhin, Aino, meni sittemmin naimisiin Meurmanin pojan Oton kanssa, nuorempi tyttäristä Elina oli naimisissa lääkäri Eliel Varénin kanssa, nuorin, Katri, on naimisissa tohtori Bergholmin kanssa. Pojista ovat Kaarlo ja Hannes olleet koko maassa hyvin tunnettuja toimihenkilöitä.

Rouva Amanda Ignatius oli Elisabetin parhaimpia ystäviä. Hän oli isokokoinen, täyteläinen, hyvin taloudellinen, reipas, valtansa tunteva käytännön ihminen, joka kyllä alistui nurkumatta jopa suuriin uhrauksiinkin valmiina, miehensä kaikkiin fennomaanisiin aatteisiin, mutta jonka taloudenjohtoon sen sijaan ei ollut kenenkään sormeansa pistäminen, ei edes miehenkään. Jos miehen ala oli aatteet, niin kyllä talous oli vaimon, ja hän kovasti varoitti Elisabetiakin pitämään näiden alojen rajat jyrkän selvinä. Hän otti opettaakseen Elisabetia monen monissa käytännöllisissä talousasioissa, jopa piti pieniä tutkintojakin, päästäkseen selville niistä erehdyksistä, joita varmasti uskoi Elisabetin tekevän.

Neuvojia oli Elisabetilla paljon.

— Tietysti Lisbeth ostaa voita moneksi kuukaudeksi silloin, kun se on halpaa? — oli häneltä joku rouvista kysynyt.

Elisabet vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, sillä Aleksander antaa hänelle vain viikkorahat kerrallaan.

— Mutta voisihan Lisbet sanoa, että täytyy ostaa sata naulaa voita yhdellä kertaa?

— Sitä en voi tehdä.

— No, miksi Lisbet, ei voi?

— Minun on aina niin vastenmielistä nähdä Aleksanderin tulevan tyytymättömäksi.

— Sanooko hän mitään?

— No, ei juuri sanokaan, mutta minä näen sen. (Tässä Elisabet kaiketi ajatteli Aleksanderin tavallista, tuskin huomattavaa silmäkulmain rypistystä.)

— Ja Lisbet menee kauniisti pois? Eikä pyydä enempää? Niinkö?

— Niin.

— Voi, voi, rakas Lisbet, tietääkö Lisbet, että jokaisen miehen voi kääriä sormensa ympäri niinkuin langan.

— Kyllä.

— No miksi mennä pyytämään noin burduus — kuinka se on suomeksi? — pitää tehdä ensin iloiseksi ja kysyä neuvoa ja mies sanoo itse: mutta koska voi on niin halpaa, eikö olisi viisaampaa ostaa enemmän yht'aikaa? Kyllä he kohta antavat rahaa, kun saavat itse keksiä ja olla meitä viisaampia.

Tästä kysymyksestä — miehen käärimisestä sormensa ympäri — Elisabet ja hänen ystävänsä eivät päässeet koskaan yksimielisyyteen. Elisabet ei semmoista tahtonut, mutta ei voinut hänelle selittää miksi. Ei osannut riittävästi suomea, vaikka osasikin monin verroin paremmin kuin hän. Mutta kertoessaan myöhemmin tästä ja monesta muusta asiaa koskevasta keskustelustaan saman rouvan kanssa hän sanoi: "En osannut selittää hänelle, että minun mielestäni tuo sormen ympäri kääriminen olisi ollut samaa kuin miehensä edessä viekasteleminen, tai suoraan puhuen: se on miehensä pettämistä."

Paitsi näitä Elisabetin puolella olleita rouvaseuroja, kävi luonamme vierailulla hänen ja Aleksanderin yhteisissä illanvietoissa usein myöskin Bergbomin teatterin jäseniä.

Tämä oli meistä lapsista aivan valtavaa.

Nähdä omissa kotihuoneissa henkilöitä, joita muutama päivä sitten oli nähnyt näyttämöllä yleisön ihastuksen, kättentaputusten ja haltioituneiden hyvähuutojen kohteina, nähdä heitä aivan läheltä, kuulla heidän puhuvan, nauravan, juovan teetä aivan tavallisina ihmisinä, — se oli vaikutukseltaan aivan valtavaa. Tuossa pappa puhelee maailman suurimman näyttelijän, Vilhon kanssa, ja mamma neiti Toikan kanssa, joka on lumonnut koko Helsingin suloisella olennollaan ja hurmaavalla näyttelemisellään. Tuossa on suuri kaunotar rouva Lundahl, tuossa Bruno Böök, joka näyttämöllä oli aina niin uljas mustine silmäkulmineen ja kalpeine ihoineen, mutta nyt näyttäytyi tavallisessa asussaan, melkein aivan ilman kulmakarvoja ja iho tasaisen punertavana. Että hänet näin näimme, oli olevinaan suureen salaisuuteen vihkiytymistä. Se oli suuri kunnia talolle. Me emme tulisi kenellekään ilmaisemaan, millainen hän todellisuudessa oli, tuo naisten ääretön teatteri-ihastus! Entä herra Lundahl, joka niin verrattomasti osasi näytellä mustalaisia, osasi tekeytyä synkäksi, hylätyksi, toivottomaksi, — tuossa hän nyt iloisesti, ihan tavallisena kuolevaisena keskustelee veikeän Aspegrenin kanssa, joka aivan erehdyttävästi matki englantilaista lordia "Laululintusessa", sitten kun se vaaleakutrinen Lydia Lagus ja "tenori" Himberg olivat yhtyneet Arkadian teatteriin.

Vilho piti konnien osista. Hän oli kokonaan näyttelijä eikä välittänyt tekeytyä viehättäväksi niinkuin Bruno Böök. Vilhoa pidän muistojeni perusteella vieläkin maailman parhaimpana näyttelijänä. Näin minä äsken Moissinkin (Berliinissä), mutta hän sekä syvällä äänellään että muilla eleillään koetti miellyttää yleisöä. Vilho ei näytellyt, hän oli se henkilö, jota hän esitti, ainakin katsoja unohti, että tuo oikeastaan oli Vilho. Sen vuoksi Vilhon oleskelu kotihuoneissamme tuntui samalta kuin jos siellä olisi liikkunut jumalia.

Varmaankin se seikka, että suomalainen teatteri suomalaiselle ihmiselle merkitsi suuren valon välähdystä, joka avasi hänelle taidemaailman aivan uudelta, ennen aavistamattomalta puolelta, vaikutti siihen aikaan sellaista taiteilijain jumaloimista. Ei todella tuntunut olevan ihmistä, joka suomalaisuuden nousukaudella olisi saanut nauttia suurempaa arvonantoa ja ihailua kuin näyttelijä. Ja toiselta puolen sellainen arvonanto juuri synnyttikin suuria näyttelijöitä. He elivät taiteessaan samaa suomalaisuuden nousua, joka vei kaikkia jotakin tuntematonta, valoisaa, toiveikasta kohden.

Mutta Bergbomilla oli vielä jotain muutakin mielessä. Hän perusti suomalaisen oopperan. Ja niin hän nosti myöskin musiikkimaailman väliverhon suomalaisen edestä. Jo vaikenee Kalevalan yksitoikkoinen kannelsäestys, sen hymisevä helinä kuolee pois. Mutta mitä tämä uusi on? Uudet ihanat soinnut kajahtavat suomalaiseen korvaan. Ne tulevat kaukaa ulkomailta, vieraat ovat säveltäjät, vieraat soittajat, vieraat laulajatkin, mutta sanat ovat selvää suomea! Kuulkaa! Uudet ihanat sävelet yhteenkasvettuneina suomalaiseen runoon! Norjalainen Ida Basilier — laulaa suomea! Hortense Synnerberg, Strömmer, Alma Fohström, Bruno Holm — laulavat suomea! Signe Hebbe — suomea! Kuuluisa unkarilainen tenori Navratil — suomea!

Mozart, Gounod, Verdi — suomalaisessa asussa, omina, läheisinä! Voiko johtaa uutta kansaa suurempiin valloituksiin!

* * * * *

Tuona riemukkaana suomalaisuuden nousukautena olimme 5:nnen, 6:nnen luokan koulupoikia. Me vain tunsimme, että jotakin uutta, suurta tapahtuu ympärillämme, ja siksi mekin elimme aikuisten riemussa.

Asuimme siihen aikaan Albertinkadun 31:ssä, rehtori Mélartin talossa, — hänkin suuri fennomaani ja suurten summien uhraaja. Missä vain oli fennomaaneja, siellä kyllä näkyi aina Mélartkin. Hän oli ylen äveriäs, hänellä oli hyvin pitkät kädet, hän kulki etukumarassa ja oli sangen vähän kaunis kasvoiltaan, mutta suomalaisuus teki silloin rumatkin ihmiset kauniiksi ja rakastetuiksi.

Tämän kulmatalon toinen pitkä puurakennus kulki Antinkatua (Lönnrotinkatua) pitkin. Siinä oli kaksi huoneistoa, joista toisessa asui joku näyttelijätär, muistaakseni neiti Stenberg, ja toisessa tirehtööri Avellan kahden tyttärensä, Kaarolan ja Titin kanssa. Kolmas hänen tyttäristään, Elisabet, oli naimisissa Suomettaren päätoimittajan Viktor Löfgrenin kanssa.

Avellan itse ei osannut suomea nimeksikään, eivätpä liioin tyttäretkään, mutta niin harras oli heidän suomenmielisyytensä, että alituisesti takoivat suomea päähänsä. Kaunis, tumma, sinisilmäinen Titti (johon tietysti sekä Kasper että minä olimme korvia myöten rakastuneet) ei kyllä tainnut saada suomenkielen sääntöjä kauankaan pysymään päässänsä, mutta sen sijaan oli Kaarola niin tosissaan ja niin tarmokas, että harjoitteli suomeksi erinäisiä rooleja (sillä niistä sanottiin suomea parhaiten opittavan) ja vihdoin hämmästytti Helsingin esiintymällä suomalaisen teatterin näyttämöllä. Hän alkoi kohta kulkea voitosta voittoon, niin voittamattomilta kuin vastukset ja kielivaikeudet näyttivätkin. Hänen marmoriin hakattava, mahtava uransa on kilvoitusta, jota hyvin käy rinnastaminen ja vertaaminen koko suomalaisuuden nousukauden taisteluun: sama hellittämätön ponnistus uuden, vaikean kielen oppimiseksi ja omistamiseksi, sama uhrimieli, sama tarmo, sama hehkuva, kaiken voittava innostus.

Kaunis Titti se joutui sittemmin naimisiin nuoren luutnantin, Löfgrenin veljen kanssa, ja katosi jonnekin Oulun tienoille, jonne luutnantti sai määräyksen perustettavan asevelvollisen armeijan palvelukseen. Ja turhaan Esplanadin leijonat sitten hakivat katseillaan, minne heidän kaunottarensa oli joutunut. Eivät löytäneet mistään eivätkä enää milloinkaan. Tätä kohtaloa arvosteltaessa Kasper sanoi Titistä: ähä! miksi ei oppinut suomenkieltä!

Saman talon Albertinkadun puoleisessa puurakennuksessa oli myöskin kaksi suurta huoneistoa. Toisessa asuimme me, pitkän pihan ollessa yhteisenä Avellanien kanssa (jonka johdosta me olimmekin saaneet nähdä Tittiä joka päivä ja joskus juosta leskeäkin hänen kanssaan). Toisessa huoneistossa asuivat Koskiset. Ja kerran pihalla leikkiessämme saimme nähdä sen ihmeen, että Koskisen tytär, joka oli niin ujo, että punastui joka sanasta, — että tämä ujo tyttö telmi veljiensä kanssa! Ensin kuului heidän puoleltaan juoksua ja kovaa melua, sitten yht'äkkiä ikkunanpuolikas paiskautui auki, ja Sakari — rentonaan nauraen — alkoi työntyä siitä ulos sisarensa pakottamana, joka pöytäliinaa huiskuttaen hääti häntä pellolle. Että siis Koskisenkin totisessa perheessä osattiin näin ilakoida! Että hurskas, naisellinen impi, joka ei avannut suutaan seuroissa eikä käynyt teatterissa, että hänkin osasi telmiä! — sitä emme olisi osanneet aavistaakaan. Se lähensi meitä heihin ja heidän sisareensa.

Nurkkatalossa kadun toisella puolella asuivat Strömmerin sisarukset, joista toisesta tuli sittemmin Emmy Achté ja toinen katosi jonnekin Norjaan, mutta tämä toinenkin oli oivallinen laulajatar ja kuului suomalaiseen oopperaan. Heidän kaksi ikkunaansa olivat meitä vastapäätä kadun toisella puolella. Usein näimme heidän menevän tai tulevan kaupungilta, iloisesti keskenään puhellen. "Trubaduurissa" heillä oli kumpaisellakin osansa, vanhempi esitti Leonoraa ja nuorempi Azusenaa. Minä ihailin erittäinkin nuorempaa. Hänen kohtauksensa mustalaisleirillä, hänen synkeä tuijottamisensa nuotioon ja mustalaisen kohtaloja valitteleva laulunsa "Valkea rä-ä-ä-äiskyy…" ei mene milloinkaan mielestäni. Näin hänestä kauniita, liikuttavan helliä unia, ja kun oopperasta tultua hänen huoneensa valkoisten huntu-uutimien taa syttyi yölampun valo, oli minusta elämä saavuttanut ylimmän runollisuutensa.

Kasperilla ja minulla oli sekä oopperoissa että puhenäytelmissä pysyvä paikkamme toisen "rivin" etutuoleilla. Aleksanderilla ja Elisabetilla oli abonemangipaikkansa 9:nnessä permantoaitiossa vasemmalla. Kaikki istuivat Arkadian katsomossa tutuilla paikoillaan. Almbergit (Suomettaren Matti rouvineen) istuivat vastapäätä oikealla, samoin rouva Heurlin (Bergbomin sisar), "Emelien" valkoisen kellertävä, pyöreä pää vilahteli tavallisesti näyttelijäin aitiosta, kaikki punatukkaiset Gripenbergit suosivat aina ensimmäistä riviä, Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman, Löfgren ja muut fennomaaniherrat, usein myöskin Aleksander olivat permannon nojatuoleissa, ja väliajoilla he aina nousivat seisoskelemaan orkesterinkaidetta vasten, selin näyttämöön.

Oopperan jäsenet eivät juuri vierailleet luonamme siitä yksinkertaisesta syystä, että he, vaikka lauloivat suomea, eivät osanneet sitä puhua; Elisabet sitä vastoin kyllä puhui suomea, mutta ei laulanut. Ainoa, joka hartaasti opiskeli myöskin puhumaan suomea, oli laulajatar Naemi Ingman, ja hän tuli useinkin yhteyteen Elisabetin kanssa. Hän asui ihastuttavan vanhan rouvan, Elise Heintzien luona, joka puolestaan oli ollut J. V. Snellmanin jouduttua leskeksi hänen lastensa kasvattajana ja hoitajana ja oli tietenkin Snellmanin vaikutuksesta lämmennyt suomalaisuudelle. Tämä rouva Heintzie ja Elisabet olivat lujasti ystävystyneet. Heidän ystävyytensä pohjana eivät kuitenkaan olleet yksinomaan yhteiset sympatiat suomalaisuutta kohtaan, vaan pikemminkin muut aatteelliset kysymykset, jotka koskivat elämäntarkoituksen arvoituksia, siis — miksei sanoisi — uskonnollisia kysymyksiä. Kaikki muut Elisabetin fennomaaniset rouvatuttavat pitivät lujasti kiinni oikeaoppisesta luterilaisuudesta, sen dogmeista, kirkossakäymisestä, herranehtoollisen nauttimisesta. Ja Elisabetin lukuisien lasten vapaina kasvaessa hänelle kävi aikaa myöten yhä tärkeämmäksi löytää tästä luterilaisuudesta edes joitakin puolia, jotka olisivat olleet sopusoinnussa hänen luonnolliseen ihmisjärkeen perustuvan ajattelutapansa kanssa. Tässä kohden häntä auttoi rouva Heintzie lohduttaen häntä ja selittäen, että rehellinen ja väsymätön pyrkiminen kaikkeen jaloon ja hyvään, lasten johdattaminen uskomaan tätä jaloa ja hyvää oli jo sekin "Herralle otollista pyrkimystä". Elisabet kiintyi tähän ystävään kuin kauan kaivattuun suojaan. Aivan odottamatta heidän keskustelunsa rupesivat myöskin tukemaan Elisabetin suomalaisuuspyrintöjä, sillä mikäpä oli jalompaa ja parempaa kuin yhä laajentaa rakkauttansa kansaan ja kannustaa lapsiansa samaan? Ehkä näissä filosofisissa keskusteluissa rouva Heintzienkin suomalaisuuden harrastus syventyi.

Muistan puolestani elävästi sekä rouva Heintzien että suloisen Naemi Ingmanin. Kerran, vielä koulupoikina ollessamme, tuo vanha, ylen sivistynyt ja miellyttävä rouva kunnioitti Kasperia ja minua kutsumalla meidät luokseen illallisseuraan Aleksanderin ja Elisabetin mukana. Siellä oli myöskin Naemi Ingman. Vieraita oli paljon. Vilkas keskustelu koski tietenkin suomalaisuuden asiaa eli fennomaanien ja svekomaanien yhä kiristyviä välejä. Naemi Ingman istui illallisilla keskikohdalla pitkää ruokapöytää. Ja siitä, että hän niin vilkkaan uteliaasti käänteli miellyttävää päätään puhujasta toiseen, ilmeinen nautinto pehmeillä, vaaleaverisillä kasvoillaan, saattoi varmasti päättää, että nyt hän oli jo muuttumassa fennomaaniksi ja kohta puhuva seuroissa suomea, vastakohtana muille suurille laulajille ja laulajattarille, jotka kyllä lauloivat suomeksi, mutta seurustelivat vain ruotsalaisten kanssa.

Voisi ajatella, että semmoinen mies kuin Aleksander, joka oli saanut kasvatuksensa Haminan kadettikoulussa ja jonka lähimmät toverit siis kuuluivat tunnettuihin aatelissukuihin, usean hänen luokkatoverinsa ollessa huomatussa asemassa, mikä kuvernöörinä, mikä suurpankin johtajana, ja keskenään harrastaessa upeaa seuraelämää, olisi hänkin yhtynyt näiden entisten ystäväinsä piireihin. Mutta se ei voinut käydä päinsä, ensiksikin koska ruotsalaiset seurapiirit vieroivat Aleksanderia hänen fennomaanisuutensa tähden, ja toiseksi koska Elisabetia pidettiin ruotsinkieltä taitamattomana muukalaisena, jommoisena hän ei voinut herättää sivistyneistön mielenkiintoa. Lieneekö tässä Elisabetin täydellisessä vieroituksessa kaikesta ruotsalaisesta sivistyneistöstä ollut jotakin tahallisuutta Aleksanderin puolelta, lieneekö se ollut hänen "suunnitelmiansa", on vaikea sanoa. Ehkä hän pelkäsi, että Elisabet, joka oli henkisesti sangen korkealla kehitystasolla — itse siitä tietämättä —, helposti täällä Suomessa kiintyisi kulttuuria ja vapaamielisyyttä edustavaan ruotsalaiseen sivistyneistöön, joka paremmin kuin jäykät pietistien jälkeläiset vastasi Elisabetin pietarilaista entisyyttä. Varmaa vain on, ettei Elisabet koko elinaikanaan tullut tutustuneeksi ainoaankaan merkittävään ruotsinmieliseen henkilöön.

Suomalaisuus oli se voima, joka Elisabetille niinkuin Aleksanderillekin tämän liikkeen nousukaudella yksin määräsi, kuka oli ystävä, kuka luonnollinen vihamies. Mitkään "kulttuuritasot" eivät saaneet ihmisiä liittymään toisiinsa, jos toinen oli suomen- ja toinen ruotsinmielinen. Eipä edes voimakkainkaan vanhan ajan yhdyssiteistä, nimittäin verisukulaisuus, — eipä edes sekään jaksanut enää pysyä määräävänä, jos joutui ristiriitaan suomalaisuuden kanssa: sukulaisside katkesi, suomalaisuudenside oli voimakkaampi. Se liitti ikuisilla siteillä yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista, eri kehitystilassa olevia, eri makuihin, eri tapoihin kasvatettuja, jotka eivät ikinä muuten olisi toistensa tuttaviksikaan joutuneet.

Lähtemättömästi ovat mieleeni painuneet Aleksanderin totikutsut, jommoisia fennomanian pääpomot jokainen vuorostaan joka viikko pitivät. Ei niin, että olisin voinut koulupoikana tai edes vielä ylioppilaanakaan olla niissä läsnä ja kuulla mitä puhuttiin, vaan niin, että usein uudistuva kuva hänen työhuoneeseensa kokoontuneista, innokkaasti keskustelevista ukoista, joka kuva näkyi avatuista ovista muihin huoneisiin, on vuosien kuluessa muodostunut mielikuvituksessani jonkinlaiseksi symboliksi koko tästä fennomanian nousukaudesta.

Mikä ihmeellinen kohtalo olikaan viskannut nuo ihmiset yhteen?

Huone oli alkuillasta kirkas ja puhelu tuntui ensin pinnalliselta, niinkuin vain voinnin kyselyiltä, uutisten kertomiselta, valittiin istuinpaikkoja, leikeltiin sikarinpäitä. Sitten tuli ukko Meurman, ja kohta kuului huoneesta naurun räjähdys. Tietysti hän oli heti sisälle astuttuaan leikannut sukkeluuden ja jäänyt lasiensa yli katsomaan sen vaikutusta läsnäolijoihin, hänen oman totisena pysymisensä yhä kiihdyttäessä toisia nauramaan. Harvoille on suotu kyky olla itse nauramatta sukkeluuksillensa. Se oli Meurmanin vahva puoli.

Meurman oli noihin aikoihin jo harmaantunut, myöskin hänen ennen mustanvivahteiset tuuheat viiksensä. Rehevästi yhäkin kasvava harmaa tukka pyrki usein jäämään niskasta vähän liian pitkäksi. Parta, joka oli ehkä alunperin tarkoitettu muodoltaan hänen nuoruutensa aikaisen Nikolai I:n poskipulisonkien tyyliseksi, oli ukolla vähitellen kasvanut yhteen leuan alle tuuheaksi kimpuksi, leuan ollessa edestäpäin ajeltuna, joten parran muoto muistutti vanhoja merimiehiä tai luotseja. Tunnuksellisinta olivat Meurmanin kasvoissa kuitenkin hänen perin vaaleanharmaat silmänsä ja niiden terävästi palava musta keskus sekä vielä jokin lisärengas, joka antoi noille silmille jotakin teräksenkovaa. Ne katsoivat tavallisesti lasien yli ja saivat siten otsan vähän etukumaraan, niinkuin puskemaan valmistuvalla härällä. Hyvä jos oli odotettavissa vain jokin sukkeluus, mutta paha niille, joita vastaan oli valmistumassa arvostelun murhaava isku. Hän osasi ankarasti lyödä kirjoituksissaan, mutta puheessaan ei suinkaan vähemmän. Ylpeä ja armoton vihollisilleen.

Ja kuitenkin, lieneekö maailmassa ollut sen nöyrempää auktoriteetin tunnustajaa ja siihen alistujaa? Koko hänen tahtonsa ei ollut mitään muuta kuin — Koskinen, Jaakko Forsman, Ignatius, Löfgren. Hän kyllä leijonana riehui ja taisteli kirjoituksissaan, hän pani liikkeelle koko synnynnäisen sukkeluutensa ja naurattamistaitonsa, välistä hän teki polemiikeissaan riemukkaan vallattomia hyppyjä niinkuin hieho, joka on äsken päästetty kevätlaitumelle. Ja ruotsalaiset ihmettelivät hänen itsenäisyyttään ja säkenöivää neroansa ja sanoivat häntä "Kangasalan oraakkeliksi". Mutta kyllä asia sentään taisi olla niin, ettei tämä oraakkeli tehnyt vahingossakaan hypähdyksiä sen piirin ulkopuolelle, minkä hänen auktoriteettinsa olivat hänen ympärilleen aidoittaneet. Hänen alistuvaisuutensa tässä suhteessa oli hämmästyttävä. Hän ei milloinkaan suuttunut oikaisijoilleen, jotka toverillisesti repostelivat ja raatelivat hänen kirjoitusehdotuksiaan, jopa ne joskus kokonaan hylkäsivät. Vähäisen hän ensin ikäänkuin myrkkyili, mutta jo iski taas jonkun sukkeluuden, kaikki purskahtivat nauruun, ja tyytyväisenä näkyy Meurmanin käsi ojentuvan sokeriastiaa kohden, sokerit kilahtavat lasiin, kuuma vesi höyryää, ja totilasit täyttyvät. Innokas puheensorina pääsee alkuun eikä enää vaikene.

Pian oli huone täynnä sinistä sikarinsavua.

Pienikasvuinen, hintelä Löfgren, Suomettaren toimittaja, siellä jo hihittää kuulumatonta nauruansa. Se mies ei ääntä pitänyt. Sanoi vain tuon tuostakin jotakin oikaisevaa, arvostelevaa, kertoi jonkin uutisen tai paljasti vastapuolueesta jonkin ilmisaamansa kulissintakaisuuden, joka kohta ohjasi keskustelun uusille urille ja antoi hänelle uusia aiheita artikkeleihinsa. Näin hän sanatonna johti keskustelua. Itse vain nauraa hihitteli paikallaan. Sakeneva tupakansavu sai hänen suuret, tulehtuneet silmänsä tihruisiksi ja punehtuneet luomet räpyttelemään taajaan. Ohimosuonet elivät hermostuneesti ja pyrkivät levittämään verkkoansa harvan tukan otsalahdelmiin, jotka ylettyivät kauas päälaelle. Ankarassa sanomalehtityössä rasittuneita silmiään hän kertoi valelevansa joka aamu kylmällä vedellä säännöllisesti sata kertaa, ennen kuin ne pystyivät uusiin töihin.

Vaikka savu himmensi Löfgrenin olennon, ei se pystynyt himmentämään sohvassa tyytyväisenä myhäilevää Ignatiusta, Yrjö Koskisen erikoista ystävää ja luottamusmiestä, tuota suurta tilastollisten, kameraalisten, kunnallisten ja muiden käytännöllisten asiain tietäjää, tuota maltillista, harkitusti punnitsevaa ja aina hymyilevää miestä. Hänen punertavat kasvonsa olivat puhtaiksi ajellut kaikista parran ja viiksien haivenista, joten sileä iho pääsi sitäkin paremmin hymyyn pyöristymään.

Yhtä vähän sai savu valtoihinsa jykevää Jaakko Forsmaniakaan (Koskisen veljeä), joka puolestaan ei milloinkaan nauranut, ei osannutkaan, eipä hymähtänyt Meurmanin mehevimmillekään sutkauksille, jos nyt ylähuulen toinen kulma hiukan värähtikin tai kuului pieni rykäisy, parhaassa tapauksessa hän myös hiukan liikahti tuolillaan, siinä kaikki, muiden pidellessä mahojaan. Hänen täyteläisyytensä vuoksi hänen kauluksensa ja vaatteensakin tuntuivat olevan liian ahtaat. Äärimmäinen likinäköisyys taas vaikutti, että hänen muljosilmänsä, jotka katsoivat paksujen lasien läpi, näyttivät uneliailta ja tylsän ilmeettömiltä. Sitä tehokkaammilta vaikuttivat hänen lausuntonsa, sillä ne olivat täynnä mitä hilpeintä huumoria kaikessa asiallisuudessaan, ja milloin vaadittiin, myöskin mitä vilkkainta, tarmokkainta, säälittömintä puoluetaktiikkaa, esitettynä teennäisen ja välinpitämättömän vitkastelevasti. Kun niikseen tuli, saattoi Forsman olla kaikista fennomaaneista radikaalisin — näin kotipiirissään — vaikka hän kyllä vieraammista tuntui hyväntahtoisen maltilliselta. En tiedä, lieneekö tähän juurevaan juristiin pystynyt mikään ihannoiva aatteellisuus, mutta fennomanian ja tämän johtavan ryhmäkunnan aineellinen menestys ja realiset valloitukset olivat hänelle kaikki kaikessa. Käytännöllisten puolue-etujen tieltä saivat väistyä kaikki muut näkökohdat, niitä ei hänelle ollut olemassakaan. Naimisiinkin olisi nuorten miesten ollut hänen mielestään mentävä vain suomalaisuuden etua silmällä pitäen, jos esimerkiksi kannatusvarat siihen tai tähän laitokseen olivat alkaneet vuotaa kuiviin. Ja hän katsahti salaisen halveksivasti nuorukaiseen, kun tämä mainitsi esteeksi joitakin muka esteettisiä näkökohtia. Jos uhrautuvaisuutta, niin uhrautuvaisuutta!

Aleksanderin muistan olleen enimmäkseen seisaallaan, joko hän sitten nojasi selin uunia vastaan tai solakkana ja suorana liikkui vieraittensa keskellä. Hänen sotilasunivormunsa hopeiset napit kiilsivät savun seasta, ja kasvot punoittivat isännöimisen hartaudesta.

Savu sakeni. Väittelyt ja keskustelut kävivät yhä eloisammiksi. Pahoin pelkään, että asiat olisivat selvinneet ehkä paremmin ja pikemminkin, elleivät niin monet olisi puhuneet samalla kertaa, vaan sanoneet sanottavansa rauhallisesti kukin paikaltaan, nousematta liikehtimään ja ääniään korottamatta. Nyt piti puhetta jo harvasanainen rehtori Mélartkin, liikutellen käsiään. Ja hiljainen, siivo Godenhjelm piti innokkaita selosteluja, pitkä tukka sekaisena otsalla. — Kunnes Elisabet, ainoa naispuolinen tässä herrainryhmässä, avasi ruokasalin ovet ja kutsui herrat illalliselle seisomapöytään.

Milloin Koskinen itse sattui olemaan mukana, ei keskustelu päässyt tällaiseen vauhtiin, sillä hänen esittäessään jotakin muut olivat ääneti, hartaasti kuunnellen. Sitä paitsi oli tapana, että hänen läsnäollessaan kaikki käyttivät suomea, itse Ignatiuskin, Meurmanista puhumattakaan, jotka kumpikin mieluummin puhuivat ruotsia. Joten keskustelu, Koskisen läsnäollessa, ei päässyt samaan vilkkaaseen vauhtiin kuin kaikkien puhuessa ruotsia. Varmasti olisi Koskinen itsekin sanonut sanottavansa esteettömämmin ruotsiksi, mutta hän oli tässä asiassa hyvin pedanttinen. Suomenkielellä selviytyminen juuri tieteen, historian ja hallinnon aloja koskevissa keskusteluissa näytti tuottavan hänelle mitä suurinta nautintoa. Melkein jokaiseen kokoukseen hän toi uusia keksimiänsä sanontoja, jotka usein olivat epäonnistuneitakin ja todistivat toistaiseksi vielä puutteellista kielikorvaa.