XIV. LASKIAISENA.

Laskiaisajelun valmistuksia, josta piti tuleman tällä kertaa jotakin aivan erinomaista, johti Elisabet Koljan ja "kaikkein parhaimman" ystävättärensä Vieran kanssa, joka oli hänen serkkunsa eli setä Pjotr Karlovitshin tytär.

Tästä Vierasta eli Vierotshkasta Elisabet väitti, että hän oli korvia myöten rakastunut ruotsalaiseen silloin syntymäpäivätanssiaisissa ja että olisi kerrassaan julmaa, ellei Aleksandr Gustavovitshiä sijoitettaisi Vierotshkan rekitoveriksi laskiaisajelussa.

Kun mentiin äidiltä kysymään mitä hän ruotsalaisen sijoittamisesta arveli, sanoi hän, että olisi sopivampi sijoittaa hänet neiti Berkovin toveriksi, koska tämä asui kesäisin Suomen puolella Uudellakirkolla ja tunsi suomalaisia oloja, joten hänen olisi ehkä helpompi keksiä jotakin keskustelun aihetta totisen ruotsalaisen parina.

Tämä neiti Berkov, kotinimeltään Shura, oli toinen Elisabetin "kaikkein parhaista" ystävättäristä, johon Kolja puolestaan oli rakastunut. Olisi ollut kerrassaan julmaa heidätkin sijoittaa eri rekiin.

Vihdoin Vierotshka itse saapui paikalle.

Kun hänelle sanottiin, että ruotsalaista oli ajateltu hänen rekitoverikseen, alkoi hän kuitenkin merkitsevästi rykiä, jonka ryinnän tarkoitusta ei kukaan näyttänyt ymmärtävän. Mutta Elisabet punastui, koska huomasi Vieran tarkoittavan, että ruotsalaiseen ei muka ollut rakastunut kukaan muu kuin Elisabet itse.

Elisabet tiesi kuitenkin asian olevan niin, että hän vain tahtoi lepyttää Aleksander Gustavovitshin, eikä mitään muuta. Tämän rekiretken tarkoitus oli nyt hyvittää sietämätön tappion tunto. Parhaiten olisi lepytys käynyt todella istumalla samaan rekeen, mutta silloinhan Viera olisi saanut vettä myllyynsä.

— Minäpä ehdottaisin, että Liza ottaisi ruotsalaisen, — sanoi Vierotshka pyörähtäen kantapäällään ja imien karamellitahmeita sormiaan.

— Vierotshka, oletko tullut hulluksi? — sanoi Elisabet eloisasti. — Ja sitä paitsi kukas silloin Litvinovin ottaisi, joka aina minulle annetaan?

Muut tytöt kaikki kannattivat Vieran ehdotusta ja Viera puolestaan sanoi kyllä ottavansa Litvinovin.

Silloin Elisabet sanoi:

— No jos minut suorastaan pakotetaan ottamaan Aleksandr Gustavovitsh, enhän minä tahdo mitään häiriöitä toimeenpanna. Olkoon sitten niin.

Johon Elisabetin puheeseen Viera taas merkitsevästi ryiskeli, ja Shura, vaihdettuaan hänen kanssaan silmäyksen, hymähti. He olivat ilmeisesti samaa mieltä.

Kun tämä rekiretken pääkysymys näin saatiin ratkaistuksi, oli toisena kysymyksenä, kuka tai ketkä ihmisistä, tapojen ehdotonten vaatimusten mukaisesti, saataisiin nuorten paimentajaksi, ja riittäisikö siihen Mihail Konstantinovitsh, se Mishaksi sanottu Elisabetin vanhin veli, joka oli juuri vastikään mennyt kihloihin Elisabetin kolmannen kaikkein parhaimman ystävättären ja kaiman, Lizan, Shuran serkun kanssa. Misha ja tämä Liza Gavrilovna olivat ikänsä puolesta kylläkin kelvolliset nuorison esiliinoiksi, mutta oli epätietoista haluttiko heitä istua sen johdosta reessä tuntikausia.

Misha oli mennyt kihloihin Lizan kanssa "ystävyydestä" eikä "rakkaudesta", sanoivat asiantuntijat.

Elisabetille oli suurena arvoituksena miksi näin sanottiin. Sillä Liza oli suloisin ja ihanin olento mitä maa yleensä voi päällänsä kantaa. Perheet ymmärsivät toisensa joka sanassa ja ajatuksessa, toistensa vähimmät vihjaukset ja suhteitten väreilyt. Parempaa vaimoa ei Misha olisi saanut vaikka olisi maailman halki hakenut. Sen sijaan hän rakastui erään arveluttavan herra S:n sisareen, köykäiseen, pintapuoliseen olentoon, joka komiikkaa ei ymmärtänyt, mutta tyhmyyksille nauroi ylenpalttisesti.

Tämä oli Elisabetin mielestä aivan huimaavan käsittämätöntä. Misha oli hänen ja kaikkien muidenkin perheenjäsenten ylin auktoriteetti kaikissa maku- ja taidekysymyksissä, hän maalasi itsekin maisemiaan niin ehdottoman rehellisesti, että syventyipä niihin kuinka perusteellisesti tahansa, ei missään saattanut kohdata vähintäkään valhetta, tahallista tehostusta tai vaikeuksien peittämistä epäselvyydellä. Alituisella arvostelullaan ja koko olemuksellaan hän oli luonut ja istuttanut heihin käsitykset siitä, mikä on arvokasta, mikä arvotonta, mikä on viisasta mikä tyhmää, mikä luonnollista mikä teeskenneltyä, mikä humoristista mikä idioottimaista, melkeinpä hän piti esteettistä vaistoa ihmisen ylimpänä ominaisuutena, jopa hyvän ja pahan mittana. Hän sen vuoksi halveksi sydämensä pohjasta kaikkia niitä, jotka eivät taidetta ymmärtäneet, useinpa tuntui melkein säälimättömältä hänen kolea arvostelunsa ja armottomuutensa semmoisia ihmisiä kohtaan. Ja nyt tämä sama mies rakastuu ihmiseen, joka taiteesta ei ymmärrä enempää kuin jokin röhkivä nelijalkainen hopealusikasta, — joka, maisemataulua kerran katsellessaan, oli osoittanut aurinkoisella tiellä olevaa tummaa varjoa ja kysynyt: onko tuo lehmä?

Voiko tämmöisiä ajatella höperöksi tulematta? Voiko tämmöistä ollenkaan käsittää! Sanovat: rakkaus on sokea, mutta he unohtavat, että tässähän on kysymys Mishasta, maailman viisaimmasta ja teräväpäisimmästä ihmisestä! Mitä on siis tuo "rakastuminen", jos se aikaansaa niin nurinkurisia asioita, jos se saa ylenkatsomaan "ystävyyden" vaatimukset ja luopumaan sellaisesta enkelistä kuin Lizakin oli?

Sanokaa, hyvät ihmiset, mitä nuoren tytön pitää semmoisista asioista ajatella.

Mutta ei kukaan puhu mitään — ei ainakaan nuorelle tytölle. Aivan kuin tämä asia ei lainkaan kuuluisi hänelle. Pelkkiä olkapäiden nytkähtelyjä, käden heiskahduksia, jotka merkitsevät: sinä Elisabet et vielä voi näitä asioita ymmärtää.

Misha tulee yhä harvapuheisemmaksi ja umpimielisemmäksi. Jokohan hän itsekin huomaa ja häpeää? Mutta ei. Hän muuttuu myös yhä juhlallisemmaksi — seikka, johon hän ennen olisi voinut antautua ehkä vain mielenhäiriössä. Muuttuu yhä juhlallisemmaksi eikä edes ymmärrä nauraa itselleen! Ei ymmärrä nauraa itselleen, vaan pukeutuu juhlapukuun, eikä vieläkään ymmärrä. Ei häpeä, ei naura, ei pilkkaa itseään, vaan — ajaa muodollisesti kosimaan kaunotartaan!

Kauheata, — ajatteli Elisabet.

Miksi ei kukaan estänyt häntä? Miksi antoivat hänen vain lähteä, vaikka tiedän varmaan jokaisen ajatelleen, että nyt viisas Misha menettelee tyhmästi! Odottelivat vain hänen palaamistaan, tirkistelivät ikkunoista, hääräsivät huoneissa posket punaisina, kuiskuttelivat, kunnes hän todella palasi ja meni mitään sanomatta suoraan huoneeseensa.

Onneksi — hurraa! — hän oli saanut rukkaset!

Onneksi kaikkien mielestä, mutta ei suinkaan Mishan omasta.

Misha tuli kovin alakuloiseksi ja näytti semmoiselta kuin olisi aikonut ampua kuulan ohimoonsa. Kaikki hänen suuret maalauksensa keskeytyivät alkuun, eikä hän voinut mitään työtä tehdä. Olikohan tämmöinen tulos ollut hänelle odottamatonta? Olikohan se käynyt hänen ylpeydelleen? Ainakin se oli käynyt monen muun ylpeydelle. Että tuommoinen olento olikaan saattanut antaa rukkaset — Mishalle. Mishalle!

Tämä maailman käsittämättömin asia, nimittäin viisaan Mishan rakastuminen ja kosiminen, ratkesi sitten kuitenkin maailman käsitettävimpään ja luonnollisimpaan asiaan. Aikansa murjotettuaan ja saatuaan kasvonsa vapaiksi kaikista nolouden ilmeistä Misha nimittäin alkoi lähestyä Lizaa, Shuran serkkua, maailman suloisinta olentoa.

Ihmisten mielestä Misha meni kihloihin Lizan kanssa siis vain "ystävyydestä". Toiset vielä sanoivat: hän tahtoi kostaa sille, joka oli antanut hänelle rukkaset.

Mutta Elisabetin mielestä Misha oli vain ollut hulluna ja nyt tullut jälleen täysijärkiseksi.

Kaikissa tapauksissa olivat suloisen Lizan ja Mishan välit pysyneet koko ajan, jopa Mishan hassutustenkin aikana, muuttumattoman läheisinä ja tuttavallisina. He olivat luonteiltaan, mieleltään ja maultaan niin sopusuhtaiset kuin konsanaan sisarukset voivat olla, he olivat keskenään niin läheisiä ystävyksiä, ettei olisi mitenkään voinut kuvitella Mishan sanovan Lizalle jotakin niin outoa ja tavatonta kuin: pyydän sinun kättäsi, tai: menkäämme naimisiin!

He vain menivät kihloihin, luultavasti ilman mitään kosimispuheita, kaikessa hiljaisuudessa, aivan kuin vain lohdutukseksi Mishan äskeisen kosinnan epäonnistumisen johdosta.

Misha sai Lizasta sittemmin ylevän vaimon, ja he olivat hyviä ystävyksiä. Misha maalasi parhaat teoksensa tämän avioliittonsa aikana. He oleskelivat enimmäkseen kotonaan eivätkä huvitelleet juuri milloinkaan. Suurena tapauksena pidettiin, jos he joskus ilmestyivät jonkun luo vieraisille.

Ja nyt oli Elisabet rukoillut Lizaa tulemaan Mishan kanssa rekiretkelle, hyvin tietäen, ettei hänen kiusaamisiansa ajan pitkään kukaan voinut vastustaa.

Liza lupasi.

Mutta nyt oli suurena vastuksena se, että äiti piti Mishaa ja Lizaa aivan liian nuorina seuran kaitsijan tehtäviin. Äiti oli mitä jyrkimmin tällaista järjestelyä vastaan, eikä ollut suostua koko rekiretkeen, ellei isä tai joku todella vanhempi tai ainakin vanhalta näyttävä henkilö ollut mukana.

Isä, Konstantin Karlovitsh, joka oli aamuun asti saanut istua vieraittensa kanssa korttipöydän ääressä, oli veljeltänsä Pjotr Karlovitshilta tuotujen kolmivaljakkojen lisäksi kyllä auliisti luvannut valjastuttaa kaikki hevoset tallistaan, mutta itse hän haukotteli nyrkkiinsä ja vuoroin pyyhki haukottelemisesta johtuvia kyyneleitään, eikä jaksanut lähteä seuran paimentajaksi.

Silloinpa Lisotshka, se aina suloinen ja totinen, heittäysi kerrankin leikkisäksi. Hän pukeutui vanhaksi mummoksi ja sai Mishankin innostumaan. Misha laittoi itselleen pumpulista harmaat suortuvat ohimoille, näkymään karvalakin alta, valkoiset viikset ja valkoisen piikkiparran. Kun tämä pariskunta sitten köyryselkäisenä, turkinkaulukset koholla ilmestyi retkeläisten eteen, nousi seurassa ankara naurunhahatus, ja isä ja äitikin hihittivät taukoamatta niin että heidän piti vihdoin tuskasta väännellä ruumistaan. Nyt eivät enää mitkään estelyt auttaneet, ja Elisabetin rekiretki pääsi semmoiseen alkuvauhtiin, ettei sitä olisi mikään enää pysäyttänytkään. Virmat hevoset hyppelivät, tömistellen, takajaloilleen nousten, kuskien yllyttäessä paukkuvin piiskoin ja estäessä kiristetyin ohjin. Kukin parejansa etsien iloinen seurue alkoi sijoittua rekiin, naiset kiljahdellen, miehet huudellen vihaisia järjestysneuvojansa yli rähinän ja naurun.

Yksin vain Elisabet, levottomana ja silmät pyöreinä kuin säikähdyksestä, kulki katsellen ympärilleen joka suunnalle. Hän ei kiirehtänyt enää lähtöä, päin vastoin, hän koetti kaikenlaisilla verukkeilla sitä viivyttää. Nyt alkoi jo olla selvä, että ellei Aleksandr Gustavovitsh heti tule, ei lähtöä enää voi pitkistyttää. Vieran, sen ilkimyksen takia Elisabet ei kehtaa huutaa hätäänsä julki. Koljakin on niin puuhissaan Shuransa istuttamisessa ja vaippoihin peittämisessä, että ei näytä ollenkaan muistavan mitään, vaikka kysymys on oikeastaan hänen omasta ystävästänsä ja vieraastansa. Nyt ovat jo kaikki sijoittuneet.

— Antakaa soida! — kuuluu jo takimmaisista reistä etumaisille. — Hei, hei, antaa huhkia!

Mutta lähteä ei voida, Elisabet on poissa, aivan kadonnut.

Kaikki kääntyvät päin kysyen, mikä nyt?

— Sukkanauha kai laukesi! — sanoo Viera merkitsevästi ivailevalla äänellä.

Seurue jäi kiltisti vieläkin odottamaan, sillä eihän toki ilman Elisabetia voinut lähteä.

Reestä rekeen alettiin kilpaa kertoa pilajuttuja ja saatiinkin toimeen aika naurunrähäköitä.

Mutta kului jo vähintään 10 minuuttia eikä lauennut nauha vain näyttänyt olevan kiinnitettynä. Alkoi kuulua useista reistä napinaa ja kaksimielistä leikinlaskua sukkanauhan laskuun.

Vihdoin lähetettiin Kolja katsomaan mikä oli syy viivytykseen.

Kun Kolja tuli siihen huoneeseen, jossa Elisabet oli, seisoi tämä ikkunan luona kulmapeilikköön katsomassa, joka oli ulos kiinnitetty ja näytti kadut kummallekin suunnalle.

Kolja hoksasi nyt, että Elisabet varroskeli Aleksandr Gustavovitshia, ja hän rupesi senvuoksi puolustamaan itseänsä, kun Elisabet närkästyneenä kysyi:

— Mitäs tämä nyt on?

Kolja sanoi:

— Minä kirjoitin kutsun paperille, ja että hän sen heti huomaisi pujotin vielä kynttilään kiinni.

— Pujotit kynttilään kiinni! Mutta siksihän hän ei sitä olekaan huomannut. Kuinka voi olla niin ajattelematon: kynttilään kiinni! Suorastaan olette välistä kaikki aivan kuin järkeä vailla.

— Mutta, Liza hyvä, tule jo, nyt ei voi enää häntä odottaa, — sanoi Kolja, — täytyy lähteä.

Elisabet rupesi ensin nopeasti menemään ovelle päin, mutta äkkiä pysähtyi ja sanoi tuoliin istuutuen:

— Minä en tule ollenkaan mukaan!

Koljan silmät suurenivat.

— Liza, mitä sinä ajattelet!

— Kehen kuuluu mitä minä ajattelen. Minä ajattelen, että sinä et ole oikea veljeni etkä myöskään hänen oikea ystävänsä, sitä minä ajattelen.

Silloin njanja juoksi antamaan Koljalle postiljoonin tuoman kirjeen.

Se oli Aleksanderilta. Aivan vain lyhyesti:

"Hyvä Nikolai Konstantinovitsh.

Kiitän kutsustasi. Valitan että olen estynyt sitä noudattamasta. Kunnioittavin tervehdyksin vanhemmillesi,

Sinun Aleksander."

— Siinä nyt näet, että hän oli huomannut lapun, — sanoi Kolja. Mutta Elisabetilla oli harmin ja pettymyksen kyynelet silmissä. Kolja otti häntä käsipuolesta ja sanoi:

— No olkoon miten hyvänsä, Liza, tule heti ulos, muuten luulevat vielä, että olet häneen rakastunut. Tule ja koeta nauraa.

Ja tietäen, että Elisabetin oli aivan mahdotonta saada kasvoihinsa tekohymyilyä, vaatipa sellaista teeskentelyä kuinka tärkeä asia tahansa, Kolja rupesi kutittamaan häntä kainaloista.

Elisabet, vaikka oli vihaisesti torjuvinaan Koljaa luotansa, naurahteli jo pari kertaa.

Kolja kutitti niin lakkaamatta, että heidän pihalle tullessaan Elisabet hahatti jo valtoinaan ja hänen kyyneleensä oli helppo selittää naurusta johtuneiksi.

Elisabet istui ensimmäiseen rekeen Litvinovin viereen ja jo itsekin ihmetteli äskeistä itkuansa, sillä varmasti oli hänelle tuleva sangen hauska retki näinkin, Litvinovin seurassa.

Viera istui kuskipukille kuskin viereen Mishan ja Lizan rekeen.

Ja yleiseen nauruun, kulkusten kilkatukseen iloinen seura pyrähti liikkeelle, valjakkojen pyrkiessä kilpaa toistensa ohitse, kevyen lumen tuiskahdellessa tieltä vasten sinisiä suojusverkkoja ja pyrynä kietoessa valkoiseen jauhoon reet kaikkinensa, kuskinensa, istujinensa.