II. RIPPEITÄ OMISTA JA ELISABETIN MUISTELMISTA.

En Aleksanderista enkä Elisabetista tietenkään voi mitään itse muistaa niiden kahden vuoden ajalta, jotka he ennen Suomeen muuttoansa vielä oleskelivat Venäjällä asuen Pulkovan observatoriolla ja viimeksi Pietarissa, jonne Elisabet oli muuttanut vanhempiensa luo Viipurin puoleiseen kaupunginosaan siksi aikaa kun Aleksander viipyi Lapissa.

Kuitenkin, niinkuin aivan selkeällä taivaalla sinen syvyyteen katsoessa voi sittenkin joskus erottaa kaukaisten sumupilvien liikuntaa, vaikkei niiden muodoista saakaan selkoa, niin lapsuusmuistojenkin etäisyydessä voi vaeltaa usvakuvia, joiden kyllä itse tuntee edustavan todellisuutta, vaikkei voi muille niitä elävöittää. Ympärillä ei ole aikaa, ei paikkaa, on vain jotakin määrätöntä, usvaista ulappaa.

Niinpä näen ja tunnen seuraavaa:

Hyvä ukko, jonka oma en kyllä ole, mutta jolla kuitenkin on oikeus leikkiä minun ja veljeni kanssa ja tehdä meille kaikenlaisia tepposia, on nostanut minut kaiteen ylitse vanhemman veljeni Kasperin viereen seisomaan. Me olemme näin joutuneet petoeläimen eteen, joka kulkee edestakaisin rautaverkon takana, irvistellen ja häntäänsä kieputellen. Minusta näyttää, että tässä pitäisi pelätä, mutta koska Kasper ei itke, ymmärrän minäkin, ettei ole mitään pelättävää. Sitä paitsi on turvanamme takanapäin tuo ukko, joka rakastaa meitä ja nyt viekkaasti nauraa, pilkaten vaaranalaisuuttamme, ehkä toivoen, että rupeaisimme itkemään ja hän saisi hyväillen ja rauhoitellen nostaa meidät kaiteen yli syliinsä. Siinä on taempana vielä kaksi aikuista, mutta niistä ei tunnu lähtevän samaa turvaa, sillä he ovat naisia ja heidän luulisi itse pelkäävän. He ovat tummissa vaatteissa ja ikäänkuin kasvotkin mustaan verhottuina. Jos he olisivat olleet äiti ja joku hänen sisaristaan, niin miksi olisin unohtanut keitä he olivat? Ja minkä johdosta he olisivat olleet surupuvuissa?

Mutta kuka oli tuo ukko, jonka näen niin selvänä muistissani?

Hänellä on näkemyksessäni yllään vaaleanharmaa palttoo, ja sen kullankiiltävät napit molemmin puolin palttoota vieläkin kiiluvat silmiini mikä enemmän, mikä vähemmän. Muistan suurilippaisen lakin ja sen kokardin. Muistan suuret harmaat viikset ja ohimotukan omituiset kiehkurat, jotka tulivat korvien etupuolelle.

Päättäen siitä, että mitään eläintarhoja ei lapsuutemme aikoina ollut Suomessa, olimme siis Pietarin eläintarhassa. Ja silloin ei ukko ole voinut olla kukaan muu kuin Elisabetin isä, jonka säilyneet valokuvat hyvin vastaavatkin muistikuvaani. Surupuvutkin voi selittää. Kolja, Elisabetin veli, oli tapaturmaisesti kuollut niihin aikoihin (minun ollessani kahdenvuotiaana). Hän oli pahoin polttanut koko kätensä kemiallista liuosta valmistaessaan, jota tarvitsi valokuvauksessaan. Tämä oli tapahtunut hänen oltuaan vasta vuoden naimisissa Shura Berkovin kanssa.

Isoäidistäkin on säilynyt jonkinlainen muiston tuntu, tai oikeastaan vain, että eräs vanha mummo ja minä rakastimme toisiamme ja että hän oli suloisen lämmin ja pehmeä, kun otti syliinsä, istutti polvilleen ja syleili ja suuteli. Ja hän suuteli sillä tavalla, että ensin työnsi vähän loitommas itsestään, katseli päätänsä kallistellen ja yht'äkkiä veti luokseen, suuteli ja sitten taas työnsi pois, katseli ja taas puristi luokseen. Asia oli siedettävissä vain mummon hyvyyden tähden.

Elisabetin kertomusten mukaan minulla oli niihin aikoihin toinenkin hyvä ystävä. Se oli juuri tuo Kolja. Hän oli niin kiintynyt Elisabetin kaksivuotiaaseen, että oli välistä parikin kertaa päivässä pistäytynyt poikaa katsomassa, heitellyt ilmaan, leikkinyt ja peuhannut. Siitä hänen erikoisrakkaudestaan on minulla jäljellä vain muistotuntu sydämenhiipaisusta, jota koin korkealle ilmaan lentäessäni. Se oli suloista, koska oli samalla myöskin säikyttävää.

Mutta tämän saman Koljan ja hänen Shuransa rakkaustarinasta on Elisabet myöhemmin kertonut minulle aivan ihmeellisiä juttuja, joita hän ei kyllä aikonut julkisuuteen saatettaviksi, ehkä siitäkin syystä, että Shura vielä oli elossa. Minun mielestäni monet asiat saisivat unohdukseen painua ennemmin kuin nämä hänen kertomuksensa.

Shura — oliko hän liian nuori vai elikö hän muuten niin kokonaan taiteen ja soitannon ylevissä ilmakerroksissa — ei tuntunut olevan ollenkaan luotu sukupuolista asiaa varten. Hän saattoi olla ikäistensä miesten kanssa läheisessä ystävyydessä, milloin yhteiset käsitykset ja maut olivat ystävyyden perustuksena ja erittäinkin yhteinen rakkaus soitantoon. Mutta miesten lähentelemistä hän ei ollenkaan voinut suvaita. Se oli hänestä todistus ystävyyden olemattomuudesta, ilmaisi ystävyyden syyksi arvottomia vaikuttimia.

Kuitenkin Kolja ja hän olivat niin kiintyneet toisiinsa, että Shura — ja ehkä he molemmatkin — viattomuudessaan luulivat sen riittävän heidän sielujensa ikuiseen yhdistykseen avioliitossa, sillä kumpikaan ei voinut edes ajatellakaan ikiystäväkseen ketään toista. He siis tekivät "niinkuin kaikki muutkin nuoret": he menivät kihloihin.

Mutta kaiketi alkoi — jommankummanko vai kumpaisenkin puolelta — tähän ikiystävyyteen liittyä vielä jotakin muuta vastustamatonta vetovoimaa, koskapa Shura tuli kovin hajamieliseksi ja muutti jo ennen kesäntuloa Uudellekirkolle äitinsä luo.

Sieltä hän kirjoitti Koljalle ja antoi hänelle rukkaset.

Tämä oli mitä ankarin isku Koljalle, joka oli koko olennollaan kiintynyt Shuraan. Kolja suri välien katkeamista niin, että laihtui ja kävi perin huononnäköiseksi, jopa alkoi kävellessään horjua. Vihdoin hän kadotti kaiken arvostelukykynsäkin. Hän tuli niin tohloksi, että lähti jalkaisin tallustelemaan Uudellekirkolle päin, jonne on monien peninkulmien matka Pietarista.

Suuri levottomuus ja haeskelu syntyi omaisten joukossa, kun ei miestä löytynyt. Vihdoin hänet toi kotiin vanhempien luo muudan tuntematon vanha rahdinajaja. Kertoi tavanneensa hänet eräästä majatalosta, ja huomattuaan, ettei mies ollut oikein tolkussaan, oli alkanut tiedustella nimeä ja kotipaikkaa, kunnes oli saanut niistä selvän ja auttanut rattailleen. Sen jälkeen Kolja oli ollut pitkän aikaa sairaana, ei nukkunut öitä, koetti nukkua päivisin, mutta ei milloinkaan herännyt muuten kuin suureen itkuun.

Hänet lähetettiin ulkomaille parannuslaitokseen. Siellä hän alkoikin vähitellen rauhoittua ja palasi vuoden kuluttua kotiin jotakuinkin toipuneena.

Mutta Shura raukka oli koko erovuoden ajan itkenyt. Päiväkaudet hän itki, niin ettei hänen äitinsä "ehtinyt muuta kuin hänen nenäliinojansa kuivatella". Suruun nääntyvänä hän vihdoin kirjoitti toisen kirjeen Koljalle. Siinä hän tunnusti surreensa ja kärsineensä heidän erostaan sanomattomasti, tunnusti rakastavansa Koljaa ylitse kaiken muun maailmassa, mutta ei edelleenkään sanonut rakastavansa häntä semmoisella rakkaudella eikä voivansa milloinkaan "semmoiseen" suostua, vaikka suruun pakahtuisi. Mutta jos Kolja suostuisi heidän avioliittoonsa ilman "semmoista" rakkautta, niin hän olisi onnellinen nähdessään Koljan tulevan hänen luokseen näistä asioista vielä keskustelemaan.

Koljan omaiset eivät aluksi voineet ollenkaan ymmärtää, mikä tämän kirjeen tarkoitus oli, ja jotkut arvelivat Shuran ehkä vain juonittelevan sekä kielsivät ketään matkustamasta Uudellekirkolle. Mutta sittenkin sinne matkusti Kolja. Suinpäin hän sinne meni. Ja onnellisenapa hän sieltä palasikin. Niin onnellisena, että loisti ja säteili, ja jotkut kääntyivät liikuttuneina nyyhkyttämään.

He menivät naimisiin, ja joka nuoruudessaan oli heidät tuntenut, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin säteilevän onnellista pariskuntaa kuin he olivat.

Kun tuo tapaturma sattui, että Kolja läikäytti kantamansa vadillisen kuumaa lapis-liuosta ylleen, sanoi lääkäri kohta, että haava oli vaarallinen ja että sitä oli hyvin varjeltava kylmettymästä. Mutta samaan aikaan kuoli Shuran äiti, eikä Kolja malttanut olla menemättä hautajaisiin. Siinä tilaisuudessa hän ankarasti vilustui.

Näin oli tässä ihmeellisessä "avioliitossa" sen platonisuuden tarvinnut kestää vain yhden vuoden koetusaika.

"Tämän episodin julkisuuteen saattaminen", sanoi Elisabet siitä kertoessaan, "on tarpeeton senkin vuoksi, että nykyaika tuskin sitä uskoisi. Vanhoina aikoina ei sitä kyllä pidetty yhtä luonnottomana."

Muistakaan Elisabetin veljistä ja sisarista ei minulla ole Pietarin tai Pulkovan ajoilta säilynyt mitään muistikuvia, ei Mishastakaan eikä hänen vaimostaan Lizasta, Shuran serkusta, ei liioin muiden veljien vaimoista tai sisarten miehistä, ei setä Pjotrista, ei Vierasta eikä Natashasta, eipä silloisesta Shurastakaan, joka Koljan kuoleman jälkeen liittyi katkeamattomin sitein Elisabetin kotiperheen jäseneksi.

Vaikka minulla on noilta Pietarin ajoilta muistotuntuja isoisästä, isoäidistä, jopa hämärästi Koljastakin, on ihmeellistä, etten siinä muistomaailman hämäryydessä voi parhaalla tahdollanikaan löytää mitään jälkiä Aleksanderista ja Elisabetista, mikä kuitenkin olisi kuvausteni tarkoituksen kannalta tärkeintä.

Vasta paljon myöhemmin, kun he olivat jo muuttaneet lopullisesti Suomeen ja asettuneet Viipuriin, alkavat omat muistikuvani elää.

Niistä moni saa erikoisen selvyyden ja kirkkauden ikäänkuin aivan aiheettomasti, minun voimatta sanoa mihin ajalliseen järjestykseen muiden rinnalla kukin on sijoitettava, jopa ymmärtämättä mikä on aiheuttanut erikoisesti juuri sen muistissapysymisen tai edes mihin kohtaan se olisi kuvauksessani parhaiten kuuluva.