IX. KOHTALON KUTEITA.

Tähän keskeytyvät Elisabetin nuoruudenmuistelmat, jättäen suuren aukon ennenkuin jälleen jatkuvat, sillä kun ne jälleen alkavat, on elämä Elisabetille jo kokonaan muuttunut, se on jo toinen, se ei ole ikäänkuin entisen jatkoa, on ikäänkuin hypätty katkelman yli, jätetty koskettelematta liian syvä kuilu, sydämelle liian arka aihe vältetty.

Kuinka sujuvaa ja helppoa olisikaan ollut jatkaa tätä helkkyvän hilpeää kertomusta, jos kohtalo olisi suvainnut koreasti vain yhdistää Elisabetin ja Litvinovin elämänlangat erottamattomaksi yhteisköynnökseksi päivänpaisteessa liekkumaan!

Mutta ei!

Annettuaan heidän jo aavistaa keskinäisen rakastumisen oireita se säälimättömästi erottaa heidät toisistaan. Ei sen tarkoitus aina ole luoda porvarillista pikku onnea kahden toisiansa ymmärtävän sielun välille. Vain muutamat ihmiset se valitsee ikäänkuin kokeiluihinsa, tuntemattomissa tulevaisuuden tarkoituksissaan särkien romaanin kaikki rakenteet.

Ja todella, jos mieli löytää kohtalon sormea Elisabetin elämänteillä, niin tuo viehättävä kertomuksen lanka on kuin kirveellä poikkilyötävä. Sen päitä ei saa milloinkaan enää yhteensolmituiksi.

Sen sijaan — uuden langanpään löytämiseksi on mentävä ei ainoastaan ajassa taaksepäin, vaan on paikallisestikin siirryttävä peräti muille maille, kauas Pietarin loistosta.

On siirryttävä maahan, jossa ei puhuta eikä ymmärretä venäjän kieltä, — maahan, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli ollut verisessä sodassa Venäjän kanssa, — valloitettuun maahan, jonka on ollut pakko peittää riehuvat vihanliekit kohteliaaseen ulkokuoreen ja osoittaa notkistelevaa kiitollisuutta niiden armopalojen johdosta, joita verivihollinen oli voittajan jalomielisyydellä ja valtioviisaudessaan jaellut, — Ruotsista irroitettuun Suomeen.

Syvälle oli vihollisen miekka tähän maahan uponnut. Maa oli kuin kahtia hajonnut. Ja milloin olikaan näin syvän haavan veri lakkaava tihkumasta!

Haavan toinen puoli oli: — pakko tunnustaa valloitus, mukautua olevaan todellisuuteen, hakea valloittajan suosiota, mielistellä häntä. Mutta haavan toinen puoli oli entisen yhteyden elävä tunto, jota ei mikään asepakko voi miehen rinnasta repiä. Maa oli vapaasti ja täydellisesti ruotsalaistunut. Ruotsin kielen rakastaminen ja käyttäminen oli ainoa tie sivistykseen ja valoon. Sen säilymisestä tuntui kaikki riippuvan.

Muudan omapäinen lehtori, nuorten maisterien ympäröimänä, oli kuitenkin alkanut soitella omaa pilliänsä ja yhä useammat jo tanssahtelivat sen tahdissa, vaikka hän soitteli kaukana maan keskuksesta, pienessä kaupunkipahasessa, jonne hänet oli karkoitettu valtiollisen vallattomuutensa tähden. Hän oli matkustellut ulkomailla ja nähnyt siellä Saksan kansallisen yhteyden syntyvän. Ja semmoinen ajatus oli hänessä kypsynyt, että Suomestakaan ei voi milloinkaan kokonaisuutta syntyä, ellei sen virkamiehistö ja muu sivistyneistö ruotsalaisuutensa asemesta omaksu maan omaa kansan kieltä, suomea, ja siirrä sivistystänsä sille.

Mutta tämä oppi herätti kalvavaa katkeruutta siinä osassa ylempää sivistyneistöä, joka luuli pitävänsä maan kohtaloa käsissään eikä ajatellut maan itsenäisyyttä muuna kuin ruotsalaisuuden säilyttämisenä. Ja mistä onkaan haettava Elisabetin kohtalon kadonnut langanpää tässä katkerassa sekamelskassa!

On mentävä meren rannalta yhä pohjoisempaan. Jäitä ja talven puhureja pelkäämättä on noustava kolmisenkymmentä penikulmaa niiden loppumattomien vesistöjen alkulähteille, jotka kaukaisilta pohjan perukoilta tullen virtaavat merta kohden. Siellä, näiden vesistöjen pohjoisimmilla rantamilla, kohoaa mahtava vaara, joka ottaa vastaan ja kokoaa selkäänsä äärimmäisen pohjolan talviset pyryt, sen raivokkaat puhurit, mutta eteläisellä puolella suopi suojaa ihmisasumuksille, kooten pienen kaupungin eteläiseen rantalaaksoonsa, niin että kun vuoren pohjoispuolella lumimyrskyt riehuvat, saattaa kaupungissa olla suojasää ja räystäät tippua.

Niinpä nytkin, kun Elisabetin Pietarissa, rantakadun valomeressä, tuliset kolmivaljakot kiitävät kilpaa toistensa ohitse, tuolla pohjolassa hiljainen, leuto yötuuli käy uneen vaipuvan pikkukaupungin ylitse, tuoden kosteata havuntuoksua vuoren jylhistä metsistä. Uniset yövahdit huutelevat kadunkulmissa kellonlyömiä ja palovaroituksiaan.

Turvallisesti on kaupunki hämärtynyt vuoren kohtuun.

Pienet valot ovat sammuneet.

Vain yhdessä talossa ovat ikkunat valaistut. Se on se talo, jossa tuomiorovasti asuu. Se on harmaaksi maalattu talo ja sen rakennukset ovat peltikatolla varustetut. Päärakennuksen kaikista ikkunoista hohtaa kirkas valo kadulle asti, ja tämä asia on saanut joitakuita kaupunkilaisten palvelijoita kokoontumaan toiselle puolen katua ikkunoihin kurkistelemaan. Mutta uteliaat eivät voi mitään nähdä, sillä toisissa ikkunoissa ovat kaihtimet alhaalla, ja missä ne olisivat hajalla, siellä ovat fiikukset ja palmut tiellä, niin ettei parhainkaan kurkistelija voi ratkaista kuka kulloinkin on liikkunut lehtien ohitse, ei edes oliko se nais- vai miesvierailija. Joku kuski, joka torkkuu odotellen kuomunsa pukilla, ei hänkään ole voinut antaa sen tarkempaa selkoa kuin minkä kaikki jo tietävät: että tuomiorovastilla on kalaasit.

Sisällä ovatkin pidot jo aika pitkälle ehtineet. Illallinen on syöty ja kuvernööri, se korkea vieras, on jo lähtenyt.

Lähteneet ovat myöskin monet muut arvohenkilöt, niiden joukossa rikas ja mahtava patruuna, joka oli kaupungin hienomman seuraelämän johtaja. Samoin suuren, pohjoisen rovastikunnan kirkkoherra, josta oli tuleva hiippakunnan piispa, — niin sanottiin.

Pahinta oli, että tämä lähtö oli ollut mielenosoituksellista. Yleinen tapa olisi vaatinut pitempään istumista illallisten jälkeen niin kunnianarvoisan isännän kuin tuomiorovastin luona, vallankin kun vierailu ei tapahtunut hänen tavallisena vastaanottopäivänään, vaan vuotuisen merkkipäivän johdosta ja erikoisesta kutsusta.

Rikas, sopua ja rauhaa rakastava tuomiorovasti oli saanut päähänsä aivan pöyristyttävän aatteen: kutsua pitoihinsa yhtaikaa kaupungin erimielisimmät ainekset, vaikka hyvin tiesi, että nämä ainekset eivät enää moneen vuoteen olleet tavanneet toisiansa missään kutsuissa, sisukkaan katkeruuden vallitessa kummankin ryhmän välillä.

Ensin alussa oli kaikki käynyt hyvin.

Kuvernööri tosin — se mahtava sotaherra ja sankari — oli sisälle astuttuaan ja huomattuaan, mihin seuraan oli joutunut, osoittanut ilmeistä oman arvonsa tunnon loukkaantumista, mutta hän oli kuitenkin istuutunut ja noudattanut pidättyväisyyttä, puhellen armollisesti isännän ja etevinten rouvien kanssa sujuvalla tukholmanruotsillaan. Viisas tuomiorovasti oli sittemmin istuttanut hänet korttipöydän ääreen kolmen arvokkaimman herran kanssa, nimittäin lukion ensimmäisen rehtorin, yllämainitun patruunan ja kaupungin varakkaimman kauppiaan seuraan, jolloin koko muu seura, joka tunsi itsensä arvossa alemmaksi, pidättäytyi ottamasta kipeitä kysymyksiä kosketellakseen. Naiset salin sohvilla ja nojatuoleissa, keskenään kaikkein erimielisimmätkin, lipivät kauniisti portviiniä laususkellen toisilleen pelkkiä kohteliaisuuksia, ja herrat toisessa huoneessa tupakoivat ja härppivät kuumaa totia, tyytyen pelkkien pilajuttujen kertomiseen, vaikka vielä eilen olivat ja huomenna varmaan tulisivat olemaan tukkanuottasilla. Välistä syntyi herrain huoneessa kuoleman hiljaisuus. Joku kertoi arveluttavan kaksimielistä juttua niin kuiskaavalla äänellä, ettei puhetta kuulunut ovea kauemmas. Mutta se naurunrähäkkä, joka äänettömyyttä seurasi, kuului kaikkiin huoneisiin keittiötä myöten. Ja tuomiorovasti, joka liikkui vieraittensa joukossa huoneesta huoneeseen, tyytyväisenä myhäili sovintojuhlansa onnistumisen johdosta. Se on se siunattu majuri, joka siellä taas leikkasi sakean vitsin, — se herttainen kirjapainon omistaja, — ajatteli hän.

Näin kävi kaikki sovinnollisesti illallisiin asti ja vielä alun illallisiakin. Kohta ensimmäisten ruokaryyppyjen jälkeen syntyi niin äänekkään ilakoiva puheenporina, kuin olisi seura varta vasten ollut parhaista ystävyksistä kokoonpantu ja pelkkää vallatonta nuorisoa. Mutta kaikki olivat kuitenkin joko vanhuksia tai keski-iän miehiä, rouvineen ja arvonimineen.

Kuvernööri istui kunniapaikalla, pöydän yläpäässä, ja hänen lähimpänä seuranaan, paitsi kaupungin arvokkaimpia rouvia, oli se vastainen piispa, hieno patruuna ja rikas kauppaneuvos. Alipäässä sitävastoin nähtiin nuo suuret rupattelijat, joita ei itse kuvernöörinkään läsnäolo voinut hillitä keskenään äänekkäästi kuhisemasta ja liikoja ryyppäilemästä, yläpään tapoja noudattamatta. Siinä oli se hupaisa lääninmaanmittari, siinä kamariherran poika, maalari, siinä iloinen musiikkimies, lukion laulunopettaja, siinä ennen kaikkea se entinen majuri, kirjapainon perustaja, siinä kyttyräselkäinen lukionrehtori, vilkas ja kiivas, siinä entinen piirilääkäri, loppumattomien aatteiden mies.

Näiden iloisten ja innokkaiden pöytävieraiden joukkoon oli sijoitettu myös seuran ainoa nuorukainen, joululomalle Haminasta saapunut upseerikokelas, vielä kadetin puvussa. Hän istui totisena iloisten ukkelien keskellä pöydän alapäässä, asemastaan vähän epävarmana, sillä ensiksikin hänellä ei ollut viiksien paikoilla vasta kuin haituvia, ja toiseksi tuntui osanotto liian äänekkääseen alipään porinaan vähän sopimattomalta kuvernöörin läsnäolon vuoksi. Kolmanneksi, se aihe, josta alipäässä keskusteltiin, lähestyi lähestymistään ajan pahinta riitakysymystä, jota jokainen vieraista oli tähän asti ymmärtänyt välttää, ennenkuin nyt alipään keskustelu alkoi tulla ryyppyjen ja oluvien vuoksi kuuluvammaksi. Niin läheisesti kuin tämä keskustelu olisikin kiinnittänyt nuoren kadetin mieltä, — sillä hän kuuli näitä puheita ensi kerran, — oli hän sentään kuvernöörin tähden kuin kuumilla hiilillä istumassa. Oli ilmeistä, että kuvernööri kuulee kaiken, mitä sanotaan, vaikkei ole kuulevinaan ja on puhuvinaan muista asioista yläpääläisten kanssa.

Kadetin äiti, joka oli omin valloin ottanut lomalle tulleen poikansa tuomiorovastin luo tutustuttaakseen hänet kaupungin seurapiireihin, oli jo usean kerran katsahdellut huolestuneena häneen, ikäänkuin varoittaen mitään virkkamasta.

Tämä arvoisa rouva, ruununvoudin leski, joka oli omaisuutensa huonojen holhoojain vuoksi peräti köyhtynyt, istui kuitenkin pöydän yläpäässä, kuvernöörin lähettyvillä, joka ahkeraan ja armollisesti jutteli hänen kanssaan. Mutta tuskinpa rouva ruununvoudin leskenä olisi istunut kunniapaikalla, vaikka vainaja tosin olikin ollut aatelismies, — ellei leskellä olisi ollut oman sukunsa ylhäisyyttä. Hän oli ensiksikin piispan tytär, ja toiseksi hänen äitinsä oli ollut Ruotsissa kreivilliseen arvoon koroitetusta suvusta, mikä seikka antoi hänelle erikoista arvoa ylhäisen, tukholmalaistuneen kuvernöörin silmissä.

Armollisesti luoden katseensa pöydän alipäässä istuvaan kadettiin, jopa hänelle hymähtäen, kuvernööri puhui rouvalle, miten tärkeätä olisi, että kadettikoulussa kasvatetut aateliston pojat saavuttaisivat arvoasemia venäläisessä sotalaitoksessa, jotta heistä sitten voitaisiin tehdä korkeimman hallinnon miehiä Suomen senaatissa ja asettaa kuvernööreiksi Suomen lääneihin. Ja vielä tärkeämpää, jopa ehdottoman välttämätöntä olisi, sanoi hän, että nuo miehet kuuluisivat Suomen juurevaan ruotsalaiseen ylhäisöön, jotta olisi takeita että he, vaikkakin Venäjällä ollen ja tsaaria palvellen, eivät venäläistyisi, vaan säilyttäisivät puhtaana rakkautensa vanhaan emämaahan, sen lakeihin ja laitoksiin. Tämän sanottuaan kuvernööri kohotti merkitsevästi hymyillen lasinsa kadetille, joka kumarsi nousten seisaallensa.

Mutta illallisen jo ollessa päättymässä alkoi alipään keskustelu arveluttavasti erota yläpään hillitystä äänilajista, ikäänkuin alipää olisi peräti unohtanut yläpään. Ja kasvava porina alkoi jo tuottaa kuvernöörille hankaluutta yleisen keskustelun arvokkaassa hallitsemisessa, jota olisi pitänyt osata tehdä ääntänsä koroittamatta eli äänekkyydessä kilpailematta meluajien kanssa.

Tähän tuli lisäksi, että itse patruunakin ilmeisesti kuunteli toisella korvallaan mitä alipäässä puhuttiin, vastaten siis kuvernöörille hajamielisesti, jopa joskus aivan asiattomastikin.

Patruuna näytti jostakin syystä kiihtymistään kiihtyvän, vaikka olikin kääntyneenä kunniavieraaseen päin ja koetti hyväksyvästi hymyillä tämän lausumille valtioviisauksille. Patruuna oli kaupungin hienoin seuramies. Mutta semmoisillekin voi joskus kiihtymyksen hetkinä sattua kompastuksia. Yht'äkkiä hän hypähtäen käännähti alipäähän päin ja kiljaisi:

— Se ei tule koskaan tapahtumaan!

Alipäässä ensin hämmästyksestä vaiettiin, mutta kohta kuului majurin veitikanääni:

— Kuinka ei tule tapahtumaan, herra patruuna, kun se on jo tapahtunut!

— Ei tule koskaan tapahtumaan! — toisti patruuna mahtipontisesti.

Kuvernööri rykäisi läsnäolostaan huomauttaen, mutta patruuna huohotti raivosta, valmiina taistelun jatkamiseen.

Majuri sanoi voitosta nauttivalla nöyryydellä, joka oli teeskenneltyä:

— Soldanin neitien tyttökoulussa opetetaan suomen kieltä kahdesti viikossa; eivätkö herra patruunan omat tyttäret ole siitä patruunalle kertoneet?

Nyt ei patruuna enää voinut ollenkaan hillitä mieltänsä, vaan hyökkäsi seisaalleen, jolloin hänen täysinäinen viinilasinsa kaatui.

— Minun tyttäreni — huusi hän, — minun tyttäreni voivat oppia suomenkieltä karjakoiltakin!

Ja nyt vaikka keisari itse olisi istunut pöydän ylipäässä ja huomattavasti rykinyt, ei väittelyn kohinalle olisi voinut patoja panna. Alipäässäkin oli patruunan sanoista kiivastuttu. Usea nousi pystyyn, päästäkseen lähempään väittelyyn patruunan kanssa. Istumaan jääneet vaihtelivat paikkojansa, kuullakseen paremmin mitä vastustajilla oli sanomista tässä rähinässä. Rouvat väittelivät keskenään, pian jäätyään eristetyiksi herroista, jotka selät kumarassa huusivat toistensa korviin. Rouvat rähisivät oikeastaan toisesta asiasta kuin herrat, jotka koettivat puolustaa suomen kielen asemaa ruotsin kielen rinnalla tai päinvastoin. Rouvilla väittely kiertyi siihen mikä heistä tuntui olevan kysymyksen ydin: oliko ollenkaan hyödyllistä, että perustettaisiin kansankielisiä sivistyskouluja? Eikö siitä voisi olla seurauksena, että minun piikani — sanoi asessorskakin — kun minä käsken huonetta steedaamaan, vastaisi minulle: minun täytyy ensin kirjoittaa kirje sulhaselleni! Kauhistavassa tulevaisuuden ajatuksessa he vetivät olkavaippojaan kireälle ja heiluivat, koettaen olla kuulematta vastustajiensa soraääniä ja ajatellen pikaista tästä seurasta poispääsemisen mahdollisuutta. Mitä sanoo herra kuvernööri, ja missä hän on?

Ja todella — katselipa mihin suuntaan tahansa — kuvernööriä ei enää näkynyt missään. Ensin sen huomasi vain yksi rouvista. Sitten levisi hämmästyttävä tieto laajemmalle: kuvernööri oli lähtenyt hyvästeltyään vain isäntäväkeä! Hän oli tietenkin tuntenut ylhäisen asemansa arvon loukatuksi! Oli tapahtunut ilmeinen skandaali!

Nyt kaikki arvonsa tuntijat kohensivat itsensä ja alkoivat toinen toisensa jälkeen tehdä lähtöä. He puhelivat keskenään, ivallisesti toistaen vastapuolueen käyttämiä sanoja ja niitä äärimmäisiin seurauksiin johtaen: "suomenkielisiä senaattoreja! suomenkielisiä kuvernöörejä! Voiko hullunkurisempaa kuvaa syntyä järkevän ihmisen päässä!"

Ja onnettoman tuomiorovastin kehoituksista huolimatta, hänen piikojensa kantaessa sisälle tarjottimia täynnänsä viinilaseja ja viinejä patruuna ja hänen jäljessään kaikki vähänkin arvokkaat vieraat poistuivat pidoista.

Kadetin äiti olisi hänkin jo noussut lähteäkseen, sillä aika oli käynyt myöhäiseksi, mutta hän ei malttanut huomauttaa pojallensa, jonka hän näki herrain huoneessa niin totisen hartaasti kuuntelevan jääneiden herrain keskustelua. Nämä tuntuivat nyt vasta oikein laskevankin juurensa vieraanvaraisen talon tarjoilupöytiin.

Joku oli ehkä maistellut jo liikaakin. Suuri Dos amigues-sikari suussaan, toinen peukalo liivin kainalolävessä — sillä herrat olivat riisuneet takkinsa — majuri piti puhetta. Hänen kielensä hiukan sammalteli, mutta ajatus oli vain terästynyt. Ja piirilääkäri tuskin saattoi pysyä paikallaan, sillä majuri haasteli kauan, mutta lääkärin aatteet kiehuivat ylimmillään, purkausta odotellen. Joka hetki syntyi hänen päässään parvittain uusia aatteita.

Vihdoin joku keskeytti perusteellisen majurin ja huusi, kuvernööriä tarkoittaen:

— Mikä hänet ryssästä erottaa?! On yhdentekevää hallitseeko lääniä joku Ramsay vai joku Popohvi, sillä kumpikaan ei ymmärrä suomenkieltä eikä tunne Suomen kansaa. Pois läänistä semmoiset!

Useat tyypertyivät näin hurjista ajatuksista.

Joku huusi: oikein! ja hurraa! ja nyt useat toistivat: pois läänistä semmoiset! —. Taas rupesi osa vieraista lähtemään.

Nyt ruununvoudin rouva sai vihdoinkin annetuksi toisesta huoneesta merkin pojallensa, että oli lähdettävä. Alkoi jo olla sopimatonta kadetin kuunnella niin paksuja puheita.

Nuori upseerinkokelas nousi ja suorana, totisena, kohteliaan kankeana kumarteli hyvästelynsä. Sen jälkeen hän meni saliin, kumarsi äidillensä, ja he menivät hyvästelemään isäntäväkeä.

Mutta heidän mentyänsä oli savuinen herrainhuone vapaa viimeisistäkin siteistä, ja aatteet alkoivat välähdellä kuin kirpeät salamaniskut mustien pilvien halki. Piirilääkäri oli saanut puheenvuoron.

Oli käynyt niin kuin jokainen vieraista oli edeltäpäin aavistanut. Vettä ja tulta ei voi toisiinsa yhdistää, toisen voitto on toisen häviö, ja kummankin elämä on sovittamaton taistelu toisensa tuhoamiseksi. Jo kymmenen vuotta ennen näitä tuomiorovastin suuria sovintopitoja oli taistelu tässä pienessä kaupungissa ilmi liekkiin leimahtanut, se oli kasvamistaan kasvanut, se oli kuin omasta voimastaan ja tehostaan levinnyt kauas tulenpesän ulkopuolelle, niinkuin kipinästä syttyvä kulovalkea, kun kanervikko on kuivaksi paahtunut. Kaikista sammutuksista huolimatta tulenpesä yhä kuumeni, sen sydän hehkui yhä polttavammin ja joka suunnalle siitä viskautui yhä uusia kipunoita, uusia paloja sytyttäen.

Eikä ihmekään.

Sillä olihan tämä kaukainen maaseutukaupunki juuri se kaupunki, jonne tuo paljon matkustellut, häikäilemätön lehtori oli, pääkaupungista karkoitettuna, asettunut palotorveansa toitottamaan. Ja olihan tämä arvonsa tunteva, ruotsalaisuudestaan ylpeilevä kuvernöörikin juuri se kuvernööri, joka oli heittänyt tappuroita tuleen lakkauttamalla ainiaaksi lehtorin pienen ruotsin kielisen lehtipahasen, jolla suuri sytytys oli toimitettu, kieltäen suomeksi julkaisemasta muuta kuin mikä koski maanviljelystä tai taloutta. Lehtorin asema oli käynyt mahdottomaksi ja hänen oli jo kolme vuotta sitten ollut pakko muuttaa tästä kaupungista muuanne. Mutta vähentyikö tuli? Ei. Nyt se vasta leimahtikin täyteen loimuunsa. Ja pian olivat viranomaisten pakkotoimet samoin kuin rauhanmiesten sovintosaarnatkin kaikki yhtä tehottomia keinoja yli maan leimahtaneen palon sammuttamiseksi.

Mielissä oli alkanut sota, pitkäaikaisempi ja syvähaavaisempi kuin se parivuotinen asemelske, jolla Ruotsin upseerit olivat luovuttaneet Suomen Venäjälle.