II. PIENI TALO OLI JÄRVEN RANNALLA.

Kaislainen, osaksi tukkilautan peittämä lahden poukama, joka keskeltä aukeaa järveksi.

Taivaanrantana matalat saarimaat.

Vasemmalle jää pieni sahalaitos lautatarhoineen ja ruskettuneine porovalleineen.

On kaksi korkeampaakin kohtaa: vasemmalla kallioniemi, oikealla lehtimetsää kasvava vuori. Mutta nämä korkeudet painavat keskimaisemaa vain yhäkin laakeammanluontoiseksi.

Horisontin kiinnostamatonta laakeutta tehostavat nyt vielä varhaisen aamuhämärän pitkät, harmaat pilvet ja niiden alla kirkastuva vihreä avotaivaan viiru.

Semmoinen on näky aamun ensi kajastuksessa pienen talon rannalta poispäin katsoessa. Mutta itse talon erikoisuuksia tuskin vielä erottaa. Asumuksen arvaa vastavuoratuksi ja vernissatuksi, koska se on kellertävä. On tuossa pihalla punerva eloaitta parvekkeineen, punertaa myöskin puinen navetta, viistosti rikkoen talonaseman suorakulmaisuuden.

Rannan vietteessä erottuu puutarhantapaista, pitkiä lavoja asumuksesta alkaen rantaan päin ja hyötypensaiden rivejä.

Nyt kuuluu jo ovien avaamista. Ja nopeasti vaalistuvassa aamuhämärässä näkyy vaimoihminen tulevan heräävästä talosta käsin puutarhaan päin. Hänellä on pärekoppa kädentaipeessa ja aamuviileyden tähden vaippa päässä, ristiin sidottuna vyötärysten ympäri. Vaippa on tummaruutuinen, muu vaatetus harmaa tai vaaleansinervä. Kohta aurinko nousee.

Hän menee keskelle puutarhaa, laskeutuu polvilleen erään porkkanalavan ääreen ja alkaa sitä harventaa.

Auringon noustua vuoriniemen takaa lämmittää vaippa liikaa, ja hän käärii sen pois vapauttaen harmaantuvan päänsä. Mutta nyt valon lisäännyttyä hän huomaa, että harvennuksen ohella rivien välyksetkin kaipaavat kitkemistä ja kuohkeuttamista. Hän siirtyy takaisin penkin päähän ja aloittaa työnsä uudelleen. Rivien välykset — ne ovat hänestä kaikkein hauskimmat kitkeä.

Vieläkin hauskempaa tämä työ tietenkin olisi, jos sen teossa saisi viipyä mielin määrin, kuohkeuttaa maan syvältä ja äärimmäisen hienoksi. Mutta tässä on alituinen taistelu hyödyn näkökannan kanssa, täytyy ajatella, että kannattavaisuuden puolesta porkkanapenkkiin ei oikeastaan saisi tuhlata aikaa, erittäinkin kun pitäisi saada heinät tehdyiksi ja talossa on kiireet. Hän on sen vuoksi asettanut pitkään porkkanapenkkiin pienet tikut noin sylen päähän toisistaan osoittamaan, kuinka paljon saa joka päivä uhrata aikaa tälle mielityölle, joka oikeastaan on varkautta oikealta työltä. Eilispäivänä on ollut niin paljon muuta touhua, ettei ennättänyt ollenkaan kitkeä. Sen vuoksi nyt on pitänyt näin varhain nousta, — on ehdittävä samana päivänä kaksi tikunväliä. Sittenhän saa siirtyä jo punajuurikaspenkkeihin, mikä työ käy nopeammin ja erinomaisen hauskuutensa vuoksi aina jää viimeiseksi makupalaksi.

Vuoren takaa nouseva aurinko jo paistaa vinosti hänen kitkemälleen lavalle. Porkkanat seisovat suorina kuin sotilaat rivissä parin tuuman päässä toisistaan, ja niiden hienot varjot lankeavat siron yhdensuuntaisina puhdistetun mullan pinnalle. Västäräkki tekee uhkarohkeita juoksuhyökkäyksiä napatakseen pikku lieroja ihan kitkijän sormien luota.

Hän nousee nyt seisoalleen verryttääkseen hiukan polviaan ja kuunnellakseen hetken lintusten huikeata viserrystä rantapuissa. Se on Elisabet, Vieremän talon emäntä.

Sanomaton riemu täyttää hänen sydämensä tänä varhaisena hetkenä, kun hän vuorelle katsahdettuaan huomaa kahvisavun siellä kohoavan Rantalan rakennuksen piipusta. Emmy miniäkin on siellä siis jo aamuhommissaan. Kylätie nousee jyrkästi vuorelle kiertäen peltojen keskitse. Se tie loistaa päivällä häikäisevästi joka suunnalle ja on koko seudun tunnusmerkkinä. Sitä myöten Elisabetin ajatukset myös lennähtävät aina vuorelle; se on liian jyrkkä, että hän voisi sinne mennä milloin vain mieleen juolahti, mutta hän tietää ja voi kuvitella pilkulleen, mitä mäellä kulloinkin tapahtuu: nyt Arvid tulee tallista, nyt joku kiertää ylös kaivon rautaketjua ja osa vedestä läikkyy täysinäisestä korvosta takaisin kaivon pohjaan, nyt Emmy jo odottaa Arvidia avonaisella kuistilla ja he rupeavat yhdessä juomaan kahvia, hevonen häkkireen eteen valjastettuna sill'aikaa hamuilee pihamaan ruohoja. Kaikki on tiedossa, vouti seuraa töitä toisella silmällään eikä mäellä voida mihinkään ryhtyä heidän kahden saamatta siitä vihiä.

Nyt Elisabetin täytyy kuitenkin painautua nopeasti takaisin polvilleen lavansa eteen. Hän kuuli omalta pihaltaan kakkularautain rämähtävän maahan. Se merkitsee, että vouti on tullut omalta puoleltaan ja valmistuu hänkin hevosta valjastamaan heinäreen eteen. Sitä ennen hänen on kuitenkin ajettava järvestä kasteluvettä puutarhaan. Jos Elisabet olisi pystyssä, huomaisi vouti hänet ajaessaan rantaan. Sitä ei Elisabet tahdo. Sillä vouti voisi luulla, että hän näin varhain nousemalla tahtoisi vaatia muitakin aloittamaan työnsä aikaisemmin. Mutta mitään sellaista ei Elisabet ole lähimainkaan ajatellut. Hän vain pelkän elämänriemun tähden ei voinut olla nousematta porkkanalavaa kitkemään. Ja sitäpä ei vouti puolestaan voi ikinä ymmärtää. Hän aina vain luulee, että Elisabet, joka ei työväeltänsä mitään koskaan tiukkaa, näin tahtoo muka vain esimerkillään antaa käskyn töiden aloittamisesta varhemmin. Voudin kasvoilla, joissa kaikki mielialat helposti kuvastuvat, näkyy usein tämän väärinkäsityksen johdosta pieni loukkaantumisen piirre suupielissä.

Siksipä Elisabet piiloutuu, ja voudin ajaessa rantaan hän on melkein liikkumaton, sormet vain eivät malta olla hypistelemättä multaan jääneitä saviruohon ituja, ja mieli ei voi olla edelleen riemuitsematta.

Se vuorenlaelta kohoava savu se on hänelle itselleenkin käsittämättömästä syystä saanut hänen riemunsa aivan yli laitain pursuavaksi. Ehkä sen savun rauhallinen yleneminen kertoi hänelle, kuinka harmonisen sovinnollisesti Emmykin jo suhtautuu kohtaloonsa: maalle siirtymiseen ja tulevaisuuden toiveista luopumiseen.

Taas tapahtuu Elisabetille se, että hän riemuitsee, vaikka ei voi läheskään selittää itselleen oman riemunsa aihetta. Ehkä se ei kärsikään selitystä. Ehkä se, jos asiat oikein syvältä ottaisi ja kävisi ajatuksissaan oikein saivartamalla uudelleen lävitse kaiken alusta asti, hajoaisi perusteettomana kuin tuhka tuuleen. Ehkä ihmiset ovat oikeassa, jotkut läheisistäkin, jotka katsovat, että hänellä olisi päinvastoin täysi syy olla huolissaan Arvidin asiain kääntymisestä sille epätietoiselle, häilyvälle pohjalle, millä ne nyt ovat. Usein he niin pätevillä syillä todistavat esimerkiksi tämän maallemuuton järjettömyyttä, että Elisabet on katsonut parhaaksi ikään kuin teeskennellä ihmisten edessä olevansa ainakin jossakin määrin muka huolissaan. Mutta itsekseen hän ymmärtää riemunsa olevan riemua juuri siksi, että hän osaa olla kokonaan penkomatta noita huolestuttavia asioita, uskoa, että kyllä kaikki "jollakin lailla" (tavalla tai toisella) parhainpäin selviää.

Kun ne ihmiset eivät tahdo uskoa mihinkään näkymättömään ylimpään johtoon, vaan huolehtivat ja huolehtivat!

Kun eivät ollenkaan osaa ymmärtää riemun voivan syntyä juuri siitä, että uskaltaa olla tulevaisuudesta huolehtimatta! Kunhan vain nyt menettelee uskonsa mukaan oikein. Mitä enemmän uskaltaa, — mitä uhkaavammilta semmoisen menettelyn seuraukset näyttävät, — mitä rohkeammin syrjäyttää pelon ja on päästämättä sitä vaikuttamaan menettelyyn, sitä suurempi riemu. Mutta tuotapa ei parhaallakaan tahdolla saa ihmisille selitetyksi. He vain luulevat, että kaikki tyynni riippuu ihmisen omasta huolehtimisesta ja että siis täytyy määrätietoisesti osata luoda omaa tulevaisuuttansa. Kun kaikki onni riippuu päinvastoin siitä, että tulevaisuuttaan ei voi ollenkaan itse luoda ja että kokonaan luopuu huolista sen asian suhteen.

Tämä nyt oli Elisabetin usko, josta hän eli, mutta jota hän ei osannut toistaiseksi millään sanoilla ihmisille selittää, niin suuri halu kuin hänellä siihen olisikin ollut. Jos vielä läheisille osasikin jotenkin vihjailla, niin kuinkapa selitellä vieraille ja koko sille oudolle uudelle maailmalle, jonka keskuuteen hän oli joutunut?

Vouti taisi sittenkin huomata hänet ajaessaan vesitynnyriä rannalta, koskapa hän työn tehtyään tuli hitaasti kävellen alas puutarhan vietettä ja tervehdittyään asettui emäntäänsä puhuttelemaan.

Elisabet nousi seisoalleen ja silmät pyöreinä, syyllisenä katsellen voutia odotteli, mitä tällä oli sanomista. Vaikka vouti puhuikin pyöreästi hymyillen, olivat suupielet todellakin hiukan venähtäneet.

— Jaa-a, sanoi hän, — kenraalska on jo töissä, joo, joo, saisihan se vaimokin tulla tänne kitkemään, koska näillä töillä näkyy olevan niin kiiru.

Voudin vaimon tehtäviin kuuluivat oikeastaan vain navetta-siat, mutta voudillahan oli tietenkin käskyvalta.

Ei tapahtunut ensikertaa, että vouti uhkasi lähettää oman vaimonsa tai jonkun muun käskyläisensä avustamaan kenraalskaa sinne, missä näki tämän jotakin puuhaavan. Hän tietenkin oli käsittänyt tehtäväkseen palvella kenraalskaa ja katsoa, ettei tämä saanut mitään toimittaa omin käsin.

Uudellamaalla rahvasväestö on tai oli joitakin vuosikymmeniä sitten enemmän kuin ehkä muissa Suomen maakunnissa herraskartanoiden vaikutuksen alaisena, mikä ilmeni verraten jyrkän ja toisillensa vieraan luokkaeron säilymisenä. Välittömässä herrasväen palveluksessa olijat, kuten keittiöläiset ja sisäköt, samoin kuin usein työnjohtajat, isäntärengit, jopa kuskitkin, saivat kyllä itseensä jonkinlaista pinnallista herrastapojen ulkokuorta, mikä teki heidät omissa silmissään vähän "paremmiksi ihmisiksi" kuin rengit ja torpparit. Mutta syvemmälle katsottuna ei heissä ollut suinkaan muuttunut tämmöisten seutujen rahvaalle ominainen ulkopuolisten suhteiden nöyrä orjamaisuus ja sisäisten suhteiden syvä vieraus, päinvastoin se oli saanut lisäksi teeskentelemisen ja liehakoimisen ikävän lisäpiirteen, joka vain syvensi todellista vierautta.

Elisabetin vouti ei ollut milloinkaan palvellut herraskartanossa tai muutenkaan päässyt näkemään herrastapoja. Hänen nykyinen voutinimensä johtui vain siitä, että hän nyt oli odottamattaan joutunut "kenraalskan" palvelijaksi. Olisi siinä moni muukin hänen sijassaan kulkenut olkapäät entistä kohompana, kun tämä pestaus tuli kylässä tiedoksi. Mutta kun hän sitten todella muutti kenraalskan taloon saatuaan sekä vaimoltaan, joka oli kyllä herrasväkiä palvellut, että muiltakin yhtä viisailta vanhoilta vaimoilta ja miehiltä ankarat varoitukset ja tarkat ohjeet, miten semmoista korkeutta kuin "kenraalskaa" oli palveltava, olikin koko hänen olonsa talossa ollut pelkkää outoutta ja ihmettä. Ei ihmeeksikään saanut mokomalta emännältä mitään käskyä kuulla, vaan piti itse tehdä kaikki oman tahtonsa mukaan, vieläpä päinvastoin antaa kenraalskalle neuvoja, miten parhaiten järjestää talon työt, mitä olisi ensin tehtävä, mitä sitten, mitä jätettävä kokonaan tekemättä.

Niinkuin nytkin, kun vouti oli tullut puutarhaan tiedustamaan töiden järjestystä ja vaatimaan kenraalskalta selvää vastausta (sillä paha oli heinäaikaan ottaa edesvastuuta yksin hartioilleen).

Oli kysymys, hajoittaako vielä heinät seipäiltä vai joko ajaa latoon ja kuinka monta miestä sai ottaa apureiksi ja montako naista.

Elisabet joutui lujille.

Tämmöisissä tapauksissa, jolloin talonemännän arvovalta olisi ollut säilytettävä ja päättäväisyyttä osoitettava, hän vain ikäänkuin pelästyneenä katseli kysyjän silmiin ja koetti pian päästä noiden silmien kautta tunkeutumaan toisen aivoihin nähdäkseen, mikä tuon toisen mielestä oli tässä tapauksessa viisainta tai sitten mikä olisi ollut eniten toisen mieleen.

Useimmissa tapauksissa hän arvasi oikein ja antoi senmukaisen käskyn. Silloin voudin kasvot ilahtuivat. Molemmat erkanivat tyytyväisinä.

Mutta jos hän sattui arvaamaan väärin, silloin voudin suupielet venähtivät ja hän alkoi kielteisesti myönnytellä sanoen: joo, joo. Siitä taas Elisabet kohta tiesi, että voudin mielipide oli juuri päinvastainen, ja hän kiirehti muuttamaan oman mielipiteensä päinvastaiseksi. Näin he jälleen erkanivat tyytyväisinä. Sellainen oli tämä kenraalska maalaisemäntänä.

Voudin mentyä Elisabet ajatteli:

"Kun ei se nyt vain ketään käskisi puutarhaan kitkemään!"

Hän ei ollut ajoissa keksinyt mitään tekosyytä tuon asian estämiseksi, oikeata syytä taas ei voinut ilmaista.

Sillä saada tuo mies uskomaan, että voi olla ihmisiä, jotka heräävät ennen auringonnousua ja vuoteessaan hytisevät riemusta ajatellessaan pääsevänsä kohta puutarhaan porkkanapenkkiä kitkemään, — se oli toki mahdotonta.